Häneltä ei kysytä

Yhtenä iltana tutkin jälkeen erityistarvelomaketta ja valaistun. Seuraa absurdi keskustelu:

”Rakas, oletko ajatellut, että kun meiltä kysytään että kelpaako meille sydänlapsi tai kehitysviive tai narkomaaniäiti… niin siltä lapselta ei kysytä mitään?”

”Hmmm, niin?”

”Siis että sille vaan näytetään kuva ja sanotaan että tämmöiset vanhemmat sulle tulee. Ei voi sanoa että ei kelpaa nuo äidin erityistarpeet tai onpa tylyn näköisiä tai kylmä maa, en ala.”

”Totta.”

”Meiltä kysytään, ja lapsiparka vain sopeutuu siihen mitä annetaan. Raukka! Ajattele jos me ei vastata sen odotuksia yhtään!”

”Mutta voihan se yllättyä positiivisestikin.”

Yli läikkyy

Ajoittain, muutaman kuukauden välein, kaikki adoptiotieto ja -ajatukset tulvivat yli ja palavat pohjaan. Tässä vaiheessa tunnistan jo prosessin vaiheet. Kas näin se menee:

  1. Tuuppaus: yleensä tiedotustilaisuus tai muu pohdintaa herättänyt adoptioaiheinen kohtaaminen. Etukäteen tilaisuuden olemassaolo ilahduttaa, ja osallistun hyvillä mielin. Tilaisuudessa esiin nousee jokin uusi asia, johon haluan perehtyä tarkemmin kotona, mikä käytännössä tarkoittaa siirtymistä vaiheeseen 2.
  2. Vajoaminen:  uppoan kirjojen ja netin syövereihin. Tunneiksi ja illoiksi. Kahlaan läpi kaiken mahdollisen materiaalin, joka käsittelee erityistarpeita, terapeuttista vanhemmuutta, uni- ja syömishäiriöitä – kaikkea sitä, joka syö lapsiperhe-elämän täyttämistä tulevaisuudenkuvista kaiken myönteisen. Tulevaisuus alkaa näyttää vaellukselta loputtomalla Vatnajökullilla ilman jääpiikkejä tai mahdollisuutta soittaa pelastushelikopteria.
  3. Hypotermia: surffaan edelleen liikaa netissä,  uusia ajatuksia ei enää synny, alan voida huonosti. Adoptio on mielessä aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä. Putkinäköisyys lisääntyy, palaan tuttujen kauhukertomusten ääreen ja esitelmöin uusvanhoista löydöistäni puolisolle,  kunnes parin päivän kuluttua kiintiö täyttyy (oikeasti: tulvii yli). Veto loppuu.
  4. Katkaisu: Kyllästyn, väsyn, päätän unohtaa edes hetkeksi, sukellan adoptiosälän sijaan töihin ja harrastuksiin, houkuttelen ystävän lenkille, mitä ikinä. Normaali elämä valtaa ajatukset, adoptio palaa sille kuuluvaan rooliin: yhdeksi asiaksi muiden elämän tärkeiden asioiden joukossa.

Ja taas menee muutama kuukausi, tulee uusi kontakti palvelunantajaan, adoptoineeseen tuttavaan, tiedotustilaisuus – ja pyörä pyörähtää alkuasentoon.

Lohduttavaa on, että puoliso, joka meistä kahdesta on taipuvaisempi murehtimaan, murehtii paljon vähemmän. Hän ei harrasta syväsukelluksia, vaan halutessaan tietoa hankkii sen eikä jää tuntikausiksi uiskentelemaan jääpalojen sekaan kuten minä. Miksi juuri adoptio saa minusta esiin synkistelijän, joka en normaalisti ole ollenkaan?

Adoptiovalmennuksessa

Kohdemaamme vaatii adoptiovalmennustunteja, ja niitä kokoamme ilmoittautumalla valmennuskurssille. Ensimmäinen viikonloppu on täynnä asiaa: lauantai-iltana makaamme vaiti sängyllä, pää on yhtäaikaa täysi ja aivan tyhjä. Parasta on nähdä muita odottajia, joille ei tarvitse selitellä mitään.

Asiaakin viikonloppuun mahtuu: pohdimme adoption etiikkaa matchaamalla mielikuvitusvanhempia ja lapsia yhteen (kuka saa, kuka ei, miksi?), keskustelemme ryhmissä, mietimme millaista on olla erinäköinen suomalainen. Kurssilla käy ulkomailta adoptoitu aikuinen, menestynyt tietenkin, ja hänen kohtaamisensa valaa toivoa meihin kaikkiin. Ehkä tästä voi vielä tulla jotain?

Raskaana oleva iloitsee raskaudestaan, ehkä huolehtii tulevasta, mutta ennen kaikkea iloitsee. Luulen ainakin. Adoptioraskaana olija lukee Sinkkosta, istuu kurssilla ja pelkää kiintymyssuhdehäiriötä. Tähän viikonloppuun mahtuu onneksi myös naurua, ja sitä totisesti tarvitaan. Ongelmakeskeisyys väsyttää, vaikkei haasteita vähätelisikään.

Kotikäynti

”Moi! Tuu sisään vaan. Löysitkö helposti autopaikan? Raivaa tilaa naulakosta takille, se on vähän täynnä. Ja haluutko kurkistaa ensin huoneisiin?”

Sosiaalityöntekijän kotikäynti jää mieleen. Esittelemme asunnon, puhumme asuinalueen päiväkodeista, kouluista ja leikkikentistä. Onneksi leikkikentät on testattu kummilapsen kanssa, muuten niihin ei ehkä olisi tullut kiinnitettyä huomiota. Läpikulkuliikennettä ei ole, ja aivan kaikki on lähellä: sen hinta on pieni kerrostalokoti, mutta neliöitä sosiaalityöntekijä ei tunnu kaipaavan. Häntä kiinnostaa, mihin ylimääräisessä huoneessa olevat tavarat siirretään, kun lapsi tulee.

Puhumme myös lähipiiristämme. Taas. Nyt ystävät käydään läpi perusteellisesti, ammatteja ja elämäntilannetta myöten. Keneltä saamme apua, jos ja kun sitä tarvitsemme? Vanhempien, siis tulevien isovanhempien, luokse on matkaa, ja verkostoa tarvitaan. Hämmästelemme itsekin ystäväpiirimme kokoa: onhan heitä! Yksi haluaa kammata lapsen tukkaa, toinen on muuten vain tarjonnut apuaan kaikkeen tarvittavaan. Yksi on suomi toisena kielenä -opettaja, kolmas mielen asiantuntija. Ystäviä, ihmeellisiä ihmisiä, rakkaita tyyppejä koko joukko.

Päätämme pitää juhlat, kun kesä koittaa.

Muniva kukko ja kuparipannu

Pääsiäinen, kevään ja uuden elämän juhla, häämöttää. Lensi maahan enkeli, joutuisampi tuulta! Syömme suklaata, vapaata ei ole eikä tunturimökkiäkään, jonne voisi vetäytyä tuijottamaan takkatulta ja hiihtelemään. Enkä edes pidä hiihtämisestä. Jokunen pääsiäistipu odottelee aikaansa laatikossa, mutta en viitsi nostaa niitä esiin. Mitä sitä, turhaan.

En voi olla ajattelematta, että jos meillä olisi lapsi, tätäkin pyhää vietettäisiin aivan toisin. Palmusunnuntaina maalaisin pikkuvirpojalle pisamia, kiirastorstaina käytäisiin kirkossa katsomassa, kuinka alttarille jäävät vain mustalla liinalla makaavat punaiset ruusut, pääsiäispäivinä laskettaisiin mäkeä ja etsittäisiin suklaamunia piposta sängyn alta. Mentäisiin lähipiirin mökille, pilkittäisiin, syötäisiin rahkapiirakkaa kaakaon kanssa.

Tänään luotan siihen, että erilaisen pääsiäisenkin aika tulee. Adoptioneuvonta alkaa olla lopuillaan.

 

Lentokone ja pehmotamaani

Toiselta puolen maailmaa mukaan lähti kuvien ja muistojen ohella kaksi tärkeää asiaa. Ensimmäiset lahjat, siis lelut, lapselle.

Valinta oli kuin vihkisormuksen osto: mitä lapsi näkee perhekansiossamme? Millaisen vietin lelut antavat meistä matchaajille? Onko suomalaisittain söpö, slummissa tehty puulentokone merkki siitä, että meillä ei ole varaa parempaan tai emme arvosta lasta riittävästi? Onko pehmoeläin pelottava, onko sellainen kohdemaassa hyväksyttävä lelu lainkaan? (Tamaani muistuttaa muuten marsua, jos mietit.)

Kaikkea sitä tuleekin pohtineeksi. Leluasiantuntijat, apua!

Kehtasin uudelleen

Tällä kertaa join kahvit tutuntutun kanssa, ja taas opin uutta.  Kuten:

1. Kohdemaahan  lähetettävään  valokuvakansioon kannattaa panostaa. Hymyä! Kukkakimppuja! Paremmat vaatteet, ruokaa, paljon ihmisiä ja leluja. Ja sitä hymyä, vaikka se on suomalaiselle kuvienvälttelijälle hankalaa.

2. Kesätapaamisiin uskaltaa tulla odottajakin, heille on omaa ohjelmaa.

3. Hakumatkalla kannattaa varata hotelli isolla pihalla ja leikkipuistolla. Miljoonakaupungissa viikkokin lapsen kanssa on pitkä aika, jos touhuta ei voi muualla kuin hotellihuoneessa.

4. Kaikki voi mennä ihan hyvin. Todistettavasti.

Olemme lähdössä matkalle. Sellaiselle, johon lapsen kanssa ei totisesti ole lähtemistä. Ehkä ostan lapselle tuliaisen ja kerron joskus, että sielläkin häntä odotettiin.

Mitä adoptoidulta voi kysyä?

Kalenterissani on työtehtävä, josta vastaan yhdessä itselleni tuntemattoman yhteistyökumppanin kanssa. Muista yhteyksistä tiedän, että hänert on lapsena adoptoitu ulkomailta. Haluaisin hyödyntää tilaisuuden ja jututtaa häntä adoptioasioista, mutta jostain syystä ajatus tökkii. Voin kysellä kaikenlaista adoptiovanhemmalta, mutta kysymysten esittäminen SINUN taustastasi ja kokemuksistasi SINULLE tuntuu kovin henkilökohtaiselta.

Toinen ongelma aiheen henkilökohtaisuuden lisäksi on se, että olemme samalla alalla ja juuremme ovat samalla seudulla. Sekin tuntuu henkilökohtaiselta, minulle. Haluanko vielä ottaa sitä riskiä, että adoptioprosessimme paljastuu ihan lähimpiä laajemmalle piirille? Onko se edes riski?

Vielä en tiedä, mitä tulen tekemään. Tilaisuuksia kysymysten esittämiseen toki tulee vielä, myös tilanteissa joissa se on soveliasta ja odotettuakin. Silti tuntuu, että on eri asia jutella sellaisen kanssa, joka ei aktiivisesti käy puhumassa tuleville adoptiovanhemmalle. Miksiköhän?

Viime viikot ovat olleet todella pitkäpiimäisiä. Tänään aioin ohikulkumatkalla jo mennä lastentarvikeliikkeeseen ostamaan jotain mukavaa, jotain joka muistuttaisi siitä että tämän välillä paperinmakuisen prosessin päässä on sentään ilmielävä lapsi. Tai pitäisi ainakin. Kampaajan tuolissa ajatus unohtui, ja hyvä niin. Aikaa totisesti riittää, ostoksillekin.

Kehtaamassa

Vuosia sitten tutuksi tullut ihminen joi pyynnöstä kanssani kahvit. Hän on adoptioprosessinsa läpikäynyt ja kohdemaakin kaukana omastamme, mutta olipa silti mainiota istahtaa saman pöydän ääreen. Kysyin (lähes) kaiken mitä kehtasin:

Millaista teidän elämä nyt on? Mitä erityistarpeita olitte silloin aikanaan valmiit hyväksymään? Mitä taustatietoja saitte lapsesta? Kauanko kesti? Onko sitä jälkipalvelua olemassakaan? Tuntuuko rasisimi? Mitä palvelua saitte viiden tonnin palvelumaksullanne (vastaus: ei juuri mitään, lähinnä tietojen päivitystä)? Missä asioissa lapsen adoptiotausta teillä näkyy? Mitä ajattelet päivähoitovaihtoehdoista adoptiolapsen kannalta?

Varastoon jäivät kysymykset kuten onko tässä mitään järkeä, lähtisitkö uudelleen prosessiin kun nyt tiedät sen keston, vaiheet, kulut ja lopputuloksen sekä onko ne kaikki lapset jotenkin kamalan traumatisoituneita.

Ihan koko pajatsoa ei kannattane tyhjentää kerralla.

Vakavasti puhuen: Parasta oli tavata ihminen, jolla on ihan todellinen, nukkuva, syövä ja hiihtämään kinuava adoptiolapsi. Kun omassa arjessa mennään vielä pitkään mielikuvatasolla, oli rohkaisevaa tavata ihminen jonka lapsi on ilmielävä ja jo kotona.

Viisi vuotta

Samalla kun adoptioprosessi etenee omaa, verkkaista tahtiaan, otetaan myös muussa elämässä askeleita. Tämä ei kuulu niihin isoimpiin, korkeintaan keskikokoisiin, mutta kerrottakoon se silti: minulle laitettiin hormonikierukka, vaikutusaika viisi vuotta. Kun kierukka poistetaan, meillä pitäisi kaiken järjen mukaan olla lapsi.

Nyt viimeistään on ilmeistä että  adoptiotiellä ollaan ja tiukasti. Selvää se on toki ollut jo pitkään, mutta olo on silti sama kuin naimisiin mennessä. Mikään ei näennäisesti muuttunut, mutta sitoutuminen -silloin puolisoon, nyt adoptioon- vakavoitui entisestään.

Kierukan asennus oli omituinen toimenpide. Lääkäri tiedusteli kipukynnystäni ja päätyi puudutukseen, mutta olo oli silti kauniisti sanottuna epämukava. Kiitos Luojan ja lääketieteen hyvien haltijoiden, puuha ei kestänyt pitkään.

Asennuksen jälkeen makoilin vielä melkein tunnin toipilaana, kun maailma keikkui silmissä. Kuulemma normaalia. En ole kovin kiinnostunut tietämään, mitä kaikkea ”normaalia” raskauteen kuuluu, mutta kokemukseni jälkeen olen naiivin iloinen siitä, että adoptioraskaus ei ole fyysistä lajia. Meillä tehdään lasta puhumalla ja kirjoittamalla, ja juuri tänään olen siitä aivan nolostuttavan tyytyväinen. Tänne vain, kotitehtävät, laskut, sukupuut ja palkkalaskelmat!