Aatoksella on arvioitu saapumisaika

Ystävä on raskaana.

Tulevat vanhemmat puhuvat lapsesta hänen tulevalla nimellään. Niin minäkin, kyselen tavatessamme mutkitta Aatoksen kuulumiset ja tuoreimmat vinkeet. Aatos on todellinen, hän potkii ja aiheuttaa äidilleen monenlaisia vaivoja. Hänellä on arvioitu syntymäaika ja sukupuoli. Hänestä tulee todennäköisesti vaalea, vanhempiensa tavoin.

Meidän lapsemme ei ole lainkaan niin konkreettinen, vaikka lapsiprosessi käynnistettiin ystäväpariskunnan kanssa peräkkäisinä kuukausina.

Meidän lapsellemme (jos Luoja hänet joskus meille suo) ei totisesti ole laskettua aikaa. Ei edes vuotta. Hänellä ei myöskään ole kutsumanimeä. Hän on vain hypoteettinen lapsi. Joka ehkä joskus muuttaa asumaan meille, josta silloin tulee osa meitä. Ainoa asia, jota tiedämme hänestä, on se fakta, että hän on tummempi kuin meistä kumpikaan. Koetan googlata kauniita tummahipiäisiä lapsia, enkä edes tiedä miksi. Se syntymämaakin kun on edelleen valitsematta.

Kunpa tähän prosessiin saisi edes hivenen konkretiaa!

Jumissa, osa 1

Ensimmäistä kertaa koko prosessi pysähtyy. Kotiselvityksen saaminen venyy meistä ja sosiaalityöntekijästämme riippumattomista syistä. Tulee lomakausi, joka näyttää kestävän paljon lakisääteistä pitempään. Onneksi on kesä ja luvassa mukavaa tekemistä niin töissä kuin vapaallakin, muuten ärsyttäisi enemmän.

Adoptioblogituttu saa odottamansa puhelun. Ihmeellistä että kaiken tämän takana todella on Aivan Oikea Lapsi.

Selkätreenini jatkuu ja puoliso pohtii käytäntöjä, joilla yhteiseen harrastukseemne voi ottaa lapsen mukaan. Käytän kummilapsen ja pikkusisarensa eläinpuistossa, mikä tarkoittaa tunnin istumista pallomeren vieressä ja pikaista pysähdystä alpakoiden aitauksella. Tällaista se varmaan on, lapsiperheessä, mietin minä kuunnellessani lasten riemua. Kontrollista on luovuttava, ja siihen adoptioprosessi totisesti valmistaa.

”En tietenkään halua vaikuttaa, mutta tämäkin maa sopisi teille…”

Kotiselvitys on matkalla. Saamme pari tarkentavaa kysymystä, ja sitten kaikki jää sosiaalityöntekijän käsiin. Hän lupaa olla nopea, ja lupaus näyttää toteutuvan.

Odotellessa keskustelemme adoptiopalvelun työntekijän kanssa. Hän nyökyttelee maasuunnitelmallemme, mutta kehottaa harkitsemaan myös toista  maata. Täyttäisimme kuulemma myös sen hakijakriteerit hyvin, ja juuri tämän yhden tietyn kontaktin prosessit ovat nyt nopeita.

Kaikki pyörähtää ympäri. Miten voimme olla jo niin kiintyneitä maahan, jossa meidän olemassaolostamme ei tiedä kukaan? Miksi tuntuu haikealta luopua siitä ajatuksesta, että oma lapsi on kasvattanut ensimmäiset juurensa juuri siihen maaperään, kieleen ja kulttuuriin? Tähän mutkaan emme ole valmistautuneet! Miten lapselle kerrotaan että ajattelimme ensin tuota toista maata mutta päädyimmekin lennosta sitten tähän (siis jos päädymme), johon meillä ei ole mitään kontaktia ja josta mielikuvatkin ovat kovin ohuita?

Tietenkin järki voittaa. Päätämme odottaa lupaa ja lähettää hakemuksen luvan saatuamme siihen kontaktiin, joka sillä hetkellä näyttää vakaammalta ja prosessit ripeämmiltä. Nyt nimittäin tuntuu totisesti siltä, että lapsi saisi jo tulla.

Nyt kun vielä voin

Tulevaan suuntautumista sävyttää juuri nyt omituinen tunnelma. Monia asioita tehdessään huomaa ajattelevansa, että nyt kun vielä voin. Silloinkin, kun kyseessä ovat asiat, joista luovun mielelläni.

Kun nyt vielä on mahdollista, minä:

  • Sanon kyllä työmatkoille. Miksipä en? Salilla voi käydä ja rakkaiden (aikuisten) kanssa jutella muuallakin kuin kotona.
  • Edelliseen liittyen: Sen sijaan, että ajaisin myöhäisillan tunteina hirviä peläten kotiin, varaan majoituksen ja jään työpaikkakunnalle nukkumaan.
  • Suunnittelen kesäksi matkan, jota ei voi suositella pikkulapsiperheelle. Autoilua, kuumaa säätä, paljon historiaa ja elintasoltaan ja palveluiltaan vaihtelevia kohteita.
  • Luen. Lisäksi käytän liikaa sosiaalista mediaa, ja vannon tietenkin, että puhelimen näprääminen vähenee kun lapsi tulee.
  • Katson televisiota: synkkiä dokumentteja ja turhaa tositeeveeroskaa.
  • Kiroilen: toki vain vapaalla ja valikoidussa seurassa, mutta silti.
  • Sanon kyllä ja lähden ex-tempore kahville, lenkille, milloin minnekin. Silloinkin kun ei niin huvittaisi, mutta koska voin.

Nyt kun vielä voin.

Lause tuntuu melkein velvollisuudelta.

Ihan kuin tämä prosessi olisi opettanut  elämään hetkessä ja nauttimaan pienistä asioista enemmän kuin ennen. Kummallista. Jotkut sanovat samaa koettuaan suuren elämänmuutoksen, minulle tuo muutos on vasta kuvitelmaa.

Pidän tästä uudesta itsestäni. Sen tekeminen, mikä itseä kulloinkin olevien mahdollisuuksien puitteissa huvittaa ja kiinnostaa, on ollut hyvästä. Jos ei rajoitteita kerran ole, miksi rakentaa niitä oman pään sisällä? Elämä tuo niitä kyllä, tavalla toisella, ihan jokaiselle.

 

32 tuntia, onneksi olkoon!

Saamme todistukset.

Kerrankin paperi, josta on takuulla hyötyä, ajattelen. Sosiaalityöntekijäkin on tyytyväinen – todennäköisen kohdemaamme vaatima valmistautuminen on tällä kuitattu.

Silti ydinkysymys jää. Voiko vanhemmuuteen valmistautua? Kouluttautua? Erityistarpeisiin pitää perehtyä, oma lapsuus perata, kurssi käydä ja verotuspäätökset kopioida, mutta tekeekö se meistä todellisuudessa jotenkin valmistautuneita? Miten? Mitä hyötyä on siitä, että olen miettinyt raiskauksen seurauksena syntymisen vaikutusta lapsen identiteetille etukäteen? Todennäköisesti tulokas kuitenkin kääntää kaiken ylösalaisin eikä mikään mene niin kuin ajattelemme. Ja vaikka epäilen kaiken valmistautumisen hyödyllisyyttä, mietin ja luen silti, tietenkin.

Miten ovat valmistautuneet jo lapsensa saaneet adoptiovanhemmat? Joku on reissannut, moni lukenut (romaaneja ja Sinkkosta), on remontoitu taloa ja paiskittu töitä. On kulutettu aikaa, että se, mitä odotetaan, ei olisi jatkuvasti mielessä. Kovin tavallista kahden aikuisen elämää. Mutta että valmistautumista?

Kerron, mitä me teemme:
1. Minä alan opetella pianonsoittoa (ei suoraan liity lapseen, mutta tyhjentää mielen ja hoitaa työstressiä)
2.  Testaamme kerrostalomme pienellä leikkikentällä touhuamista kummilapsen kanssa (hyvin toimii!)
3. Mies pohtii, mihin harrastehuoneen -sen mistä joskus on määrä tulla lastenhuone- sisäänsä kätkemät tavarat sitten joskus sijoitetaan
4.  Käymme spontaaneilla lounailla, syömme mitä huvittaa ja missä huvittaa (suosikkini on kinkkuleikkele sängyssä, kirja kädessä)
5.  Sisustamme parveketta, jonka jälkeen istumme juomassa kahvia ja pohdimme, kuinka sieltä käsin on hyvä valvoa vähän isomman lapsen pihapuuhia
6.  Pudotamme painoa: mies ensin, minä perässä muutaman kilon. Ei tarvitse, mutta vaatteet kiristävät ja nythän se on vielä helppoa, kun ei tarvitse muiden syömisiä miettiä.
7.  Mietimme, mitkä reissut ehkä ehdimme  tehdä ennen sitä yhtä erityistä matkaa
8. Teen päätöksen varata personal trainerin, jotta saan selkäni lapsenkanniskelukuntoon (valmennuskurssin vinkki)
9. Kaikissa kuviteltavissa olevissa tilanteissa jompikumpi aloittaa lauseen: sitten kun meillä on se lapsi, niin…

Onko tämä valmistautumista? Ehkä tuo kaikki ei suoranaisesti valmista meitä lapsen tuloon, mutta silti se on hidasta valmistautumista siihen, että jossain kohtaa paljon muuttuu. Kai. Toivottavasti!

Miten sinä valmistauduit, tai valmistaudut parhaillaan?

Toinen adoptiovalmennusviikonloppu

Jo tutuksi käynyt väki kokoontuu Pohjoiselle Hesperiankadulle. Kevät Helsingissä on edennyt, joidenkin prosessit samoin. Yksi odottaa jo lupaa lautakunnalta, toiselle sekin on vielä kaukaista tulevaisuutta. Olemme silti samaa porukkaa, vaihdamme kuulumisia. Ensimmäisen viikonlopun lauantain aamukahvilla oli hiljaista, nyt naurunremakka kantaa keittiön ulkopuolellekin.

Valmennuksen aiheet eivät muutu kevyemmiksi, käy päin vastoin. Tällä kertaa uimme todella syvissä vesissä: mietimme, miten kertoa lapselle mahdollisesta raiskaus- tai insestitaustasta, kuinka rasismin kanssa voi elää (voiko?), miten taustojen selvittäminen somen kautta on vaikuttanut lasten juurien etsintään. Sunnuntaina ryhmässä vierailee adoptiovanhempi, joka valaa uskoa prosessiin: kovaa on ollut, mutta asioilla on tapana järjestyä ja lapset ovat ihmeellisiä.

Todistuksen saanti tuntuu hauskalta. Se on yhteinen, kuten tähän prosessiin hyvin sopii. 32 valmennustuntia on paljon, ja koko ryhmä vaikuttaa tyytyväiseltä siihen, että osallistuimme. Tyytyväisiä olemme mekin. Kokemus, konkretia ja vertaistuki – siinä on adoptiovalmennus kolmella sanalla.

Akateemikkojen jälkeläinen syö einesmaksalaatikkoa

Eteen tulee prosessin ensimmäinen todella omituinen hetki, niin vaivaannuttava että alan epäillä johonkin kätketyn piilokameran kuvaavan reaktioitamme jatkoanalyysia varten.

”On ihanaa kun te sanotte että lapsi saa olla sellainen kuin on. Että ette odota että se menee yliopistoon! Ihan mahtavaa, että monenlainen elämä kelpaa teille.”

Tämän sanoo adoption ammattilainen, tosissaan. Luultavasti.

Kelpaa? Saa olla?

Hymyilemme  vähintään tohtoritasoista, hillittyä ja sopivan avarakatseista hymyä, emmekä kumpikaan tiedä mitä sanoa. Onko se saavutus, ettei itse koulussa määränsä (kuka senkin nyt mittaa, ja vuosina, opintopisteinä vai menetettyinä eläketuloina?) istuneena odota samaa lapseltaan?

Ammattilaisen mukaan on, ja kuulemma poikkeuksellista. Moni ehtii luoda uraa ennen adoptioprosessiin ryhtymistä, on asemaa ja koulutusta ja ehkä rahaakin. Saattaa olla pettymys, jos vanhempien hyväksi toteamien korkeakouluopintojen, villivihannesten ja Flow-festivaalien sijaan hartaasti odotettua lasta kiinnostaakin parkour, kananuggetit ja Iso-D.

En silti usko. Jos siellä nyt kuitenkin oli se kamera, ja keskustelumme on päätynyt materiaaliksi jollekin suomenruotsalaiselle luokkayhteiskuntatutkijalle?

 

*Tasavallan presidentti myöntää Suomen Akatemian esityksestä tieteen akateemikon arvonimen erittäin ansioituneelle kotimaiselle tai ulkomaiselle tieteenharjoittajalle. Akateemikon arvonimi voi olla samanaikaisesti enintään kuudellatoista kotimaisella tieteenharjoittajalla. Ulkomaisten akateemikon arvonimen haltijoiden määrää ei ole rajoitettu. (Lähde: http://www.aka.fi)