Lääkäriluento

Jossakin vaiheessa osallistumme lääkäriluennolle. Tai minä osallistun, puoliso ei mahdu mukaan. Ahtaudumme kokoustilaan, moikkailemme muiden osallistujien kanssa. Olemme jo hiukan samaa heimoa, meillä on yhteinen toive.

Päivän jälkeen meillä on myös yhteinen taakka. Moni diagnoosi on saanut uuden merkityksen, laajemman ja raskaamman. Kaikkeen voi liittyä kaikkea, kaikki voivat olla viitteitä paljon vakavammista ongelmista. Yhtäkkiä tiedämme liikaa ja silti aivan liian vähän. Lääkäri puhuu paljon, mutta ei kuitenkaan voi sanoa juuri mitään. Lapsi on enemmän kuin diagnoosi. Sama vaiva on eri ihmisillä erilainen.

Ennen luentoa olemme puolison kanssa sitä mieltä, että ”ei juuri mitään”.

Luennon jälkeen emme ole yhtään viisaampia. Huiskin lyijykynällä rasteja ruutuun luennon jälkihöyryissä, fiilispohjalta. Suunnittelen pyytäväni miestä tekemään saman, sitten voisimme vertailla valintojamme. Ja ehkä kuitenkaan ei. Tässä neuvottelussa ei tehdä kompromisseja, jokaisen rastin on oltava yhteinen.

Onneksi luennoitsija vakuuttaa, että lasten taustatiedot tulevat ensin hänen tai jonkun muun lääkärin käsiin. He konsultoivat, katsovat mahdollisia videoita, miettivät liitännäissairauksia ja hoitomahdollisuuksia.

En voi olla miettimättä, että hyvä ihminen kelpuuttaisi paljon enemmän ja hankalampia erityistarpeita kuin mihin me tulemme päätymään. Pärjääväthän biologiset vanhemmatkin kaikenlaisten erityistarpeiden kanssa, ei heiltä kysytä valmiuksia ottaa vastaan sairas tai vammainen lapsi. Meiltä kysytään, meiltä etuoikeutetuilta.

Piano ja pyhäinpäivä

Pitää sitten ostaa piano, toteaa puoliso yllättäen ruokapöydässä.
Sitten.

Tiedämme molemmat, mitä se tarkoittaa.

Täytyy tehdä tilaa makuuhuoneeseen, hän jatkaa. Tietokone pitää siirtää pois että lapsi tavaroineen mahtuu paremmin. Ja kunnollinen sähköpiano olohuoneeseen, niin että hän voi soittaa sitä ja lapsi saa hyviä vaikutteita.

En ole ainoa, joka suunnittelee. Pyhäinpäivänä vien kynttilät hautausmaalle ja ajattelen sen olevan perinne, jonka haluan siirtää lapselle.

Kynttilöitä on tuhansia. Itkettää, vaikkei ole syytä. Moni läheinen on kuluneena vuonna luopunut jostakusta rakkaastaan, minä en.

Ota hänet vastaan, suuri pyhä Jumala.
Ota hänet vastaan, kaipaavia lohduta.

Ehkä mies soittaa muutaman vuoden päästä pyhäinpäivänä sitä olohuoneessa, lapselle.

Jähmettyvänsinkoilevanvenyvä aika

Aikaa ei ole. Ei voi olla. Objektiivista aikaa ainakaan.

Epämääräisen pituisen adoptio-odotuksen omituisin puoli on aika, joka välillä syöksähtelee (lapsihan on täällä aivan kohta!) ja välillä jähmettyy paikalleen kuin ei aikoisi liikkua enää koskaan (miksi seuraavaan neuvontakertaan on vielä noin monta viikkoa?). Tutkailen tätä uutta aikaa uteliaana, sieppaan sen pinsetteihini ja kääntelen sitä. Mikä saa ennen niin tasaiset minuutit venymään, sinkoilemaan ja karkailemaan ulottumattomiini? Voinko jotenkin välttää ne hetket, jotka jatkuvat tunneiksi, tunnit, joista tulee päiviä?

Vielä en ole turhautunut, tämä tahti tuntuu hyvältä. Muutama vuosi ja lapsi tulee, eikö niin?

Mutta jos niin ei käykään, en tiedä, mitä ajalle tapahtuu. Kuka jaksaa odottaa vuosikausia? Neljä vuotta? Kuusi? Voiko odottamisen silloin unohtaa, antaa kuukausien ja vuosien vain hoitaa tehtävänsä? Tuleeko minusta todella odottamalla parempi äiti ja ihminen juuri sille yhdelle lapselle, kuten väitetään?

Epäilen, mutta tässä prosessissa minun mielipiteilläni ja tuntemuksillani ei ole minkäänlaista roolia. Istun puisessa veneessä ja katselen, miten tuuli kuljettaa sitä hiljalleen kohti jotakin, joka näkyy vasta pienenä pisteenä taivaanrannassa. Airoja ei tässä veneessä näy, moottorista puhumattakaan. Tulppa sentään on, ja niin minä seilaan kalenteri taskussani vakaasti, joskin hallitsemattomasti kohti jotakin, josta en vielä tiedä onko kyseessä luoto, ajopuu vai satama.

Kello raksuttaa, outlookissa on merkintöjä ensi kevääseen asti, monenlaista kiinnostavaa on luvassa. Vaikka en voi soutaa, uskallan sentään lukea veneessäni Esko Valtaojaa (kaikki adoptiokirjallisuus on jo luettu).

Mitä lähipiiri sanoo?

”Ihanaa!”

”Miten kerrostalossa onnistuu vaunujen kanssa liikkuminen?”

”Eikö niillä ole kaikkia sairauksia?”

”Me arvattiin.”

”Jos sillä on traumoja?”

Ja sitten taas uudestaan, eri suusta: ”Ihanaa!”

Onhan se sitä, sillä tavalla vaivihkaa. Mutta miten ristiriitaista on, kun ei oikeastaan voi vielä iloita, hädin tuskin uskaltaa toivoa.

Onko alkuraskaus näin ristiriitaista, huikeaa, pelottavaa ja iloista yhtä aikaa?

Erityistarvelista

Ensimmäinen erityistarvelistaan tutustuminen sijoittuu jonnekin vuoteen 2008, jolloin tilasimme adoptiokansion selattavaksi. Lista oli monta vuotta pois mielestä, kuten koko kansio, mutta nyt sen olemassaolo on fakta, jota ei enää voi kiertää.

Joskus se lista on täytettävä. Päätettävä, sopiiko meille että lapsella on huulihalkio, vesipää, cp-vamma, astma, kehitysviiveitä, puuttuva raaja, näkyvä luomi tai arpi. Saako hän olla katulapsi, kuuro, sokea, kehitysvammainen, autismin kirjoon kuuluva? Voiko biologisilla vanhemmilla olla taustalla alkoholin tai muiden päihteiden käyttöä, rikoksia?

Listasta keskustellaan varovasti, pala kerrallaan. Onneksi vielä on aikaa hankkia tietoa ja tutkailla itseään.

Yhtäkkiä biologista lasta odottavien ”kunhan vain on terve”-puhe on alkanut kuulostaa lähes utopistiselta.

Saako haavetta terveestä tai edes mahdollisimman terveestä lapsesta edes päästää ajatuksiinsa, jos odottaa adoptiolasta?

Päästän silti, minä läpeensä inhimillinen ihminen, enkä tiedä pitäisikö syyllistyä vai ei.

 

Adoptioneuvonnan alku

Ensimmäinen adoptioneuvonta oli leppoisa. Keskustelimme taustatiedoistamme. Hymyilimme paljon. Sosiaalityöntekijä oli herttainen, me yritimme olla yhtä aikaa vakavia ja viihdyttäviä. Muistan, että nauroimme sillä kerralla useaan otteeseen. Miksiköhän?

Toinen adoptioneuvonta vaati jo valmistautumista. Olimme kirjoittaneet auki koko elämämme: lapsuutemme, koulumuistomme, työkuviomme, harrastuksemme, elämänkatsomuksemme, kaiken. Sukupuut unohdimme piirtää, mutta ne kuulemma ehtisi toimittaa myöhemmin. Sosiaalityöntekijä kyseli lisää ja me vastailimme parhaamme mukaan.

Mitä teit isäsi kanssa lapsena? Kelkkailin, pilkin, virvelöin, kävin mummolassa, touhusin pihalla, kaikkea ihan tavallista. Ihan tavallista.

Entä äitisi kanssa? Leivoin, tein kotitöitä, kävin serkuilla, luin kirjoja, pyöräilin. Äiti auttoi kielten läksyissä, isä matematiikan. Yltiötavallista ja ihanaa.

Miten kuvaisit suhdetta veljeesi? Hyvä,  läheinen. Yökyläilimme toistemme huoneissa vielä aika vanhoinakin, se oli hauskaa. Maailman ihanin veli.

Seuraavalle kerralle saimme taas läksyjä. Niistä myöhemmin.

 

Ohuella jäällä

Olemme päässeet vaiheeseen, jossa lapsi on puheissa olemassa lähes päivittäin.
Puheissa.
Sitten kun. Ja aika usein ” jos se nyt joskus”.
Mutta kuitenkin olemassa, ajatuksissa, aamukahvin äärellä, kahden aikuisen kesken lautapeliä pelattaessa.

Makuuhuoneen ovi on syytä pitää alussa auki olohuoneeseen kun lapsi  nukkuu, sanoo mies. Että on sitten turvallista, aikuiset lähellä. Ja kantaa lasta pitää, paljon. Eikä ruutuaikaa, tietenkään, siitä olemme yhtä mieltä.

Minä haluan keittää lapselle puuroa. Mikrossa, en hellalla kuten oma äitini, mutta puuroa. En tiedä rakkaudellisempaa ruokaa kuin kaurapuuro, jossa on voisilmä tai marjoja.

Pelkkä ajatteleminen ujostuttaa. Voisiko tänne tosiaan joskus tulla lapsi?