Kiukku

Vai harmitus? Ärsytys? Rehellisesti: Se veellä alkava tämä tunne ennen kaikkea on, mutta kirjoitettuna se näyttää ja tuntuu vain keskenkasvuiselta. Siispä: tänään ärsyttää! Ja surettaa, kyllä.

Istun kirjoittamassa tätä työpaikan mökillä, kun muu seurue on lähtenyt kylille puuhailemaan jotain hauskaa. Minä en jaksanut. Kyynelehdin salaa jo porukan tehdessä meluisaa lähtöä eteisessä ja esitin lukevani makuuhuoneessa bebenkasvatusohjeita. Kai niissä kyynelissä oli kaikenlaista sisään kertynyttä kuonaa, joka alkoi päästä pintaan työlään viikon päätteeksi. Oli työväsymystä ja -stressiä, sosiaalista ylikuormittuneisuutta, surua siitä etten jaksa olla koko aikaa isossa porukassa, helpottunutta tietoa siitä että kohta saan mökin ihan itselleni muutamaksi tunniksi. Ja jotakin mitä en osaa sanallistaa.

Se liittyy ehkä tähän: Yksi mökkeilijöistä asuu puolison lapsuudenkodin tuntumassa, ja hän toi meille kahdet anopin neulomat pikkuiset villasukat. Molempien varsissa on kohdemaan lippu. Sukat nostivat (taas) pintaan sen, miten äärimmäisen turhauttava prosessi adoptio osaakaan ajoittain olla. Me olemme täällä, lapsi on varmaan jo syntynyt jossain, ja tällä hetkellä meidän kohtaamistamme hidastaa se, että kohdemaa ei ole antanut vielä lupaa alkaa koota papereita. Mitä järkeä tässä on? Miksi menee vuosia, että nämä sukat voi pujottaa pieniin jalkoihin?

(Tähän en todellakaan kaipaa vastausta, tiedän prosessin olevan pohjimmiltaan hyvä ja pyrkivän lapsen parhaaseen. Mutta liian hidas se on: parhaat lapsiperhevuodet valuvat hiljalleen käsistä ja lapsi siellä jossain jää monista halauksista ja haavojen puhaltamisista paitsi.)

Liityin jonkin aikaa sitten adoptiomaamme ryhmään. Siellä keskustelu on hiljaista, mutta ainakin ryhmän olemassaolo muistuttaa jälleen kerran siitä, että useimmiten odotus johtaa kuitenkin halaukseen lapsen kanssa. Onhan sekin jotain.

Eikä meidän odotuksemme ole vielä todella edes alkanut. Emme odota Puhelua, emme valokuvia, emme juuri mitään. Vain oikeutta hankkia jälleen kerran t-lomakkeet ja rikosrekisteriotteet.

Lautakunnassa on jonoa

Näin sanoo palvelunantaja ja siltä se tuntuu. Emme tiedä käsittelypäiväämme (kukaan ei tiedä, se ilmoitetaan kuulemma vasta samana aamuna palvelunantajalle), joten me odotamme. Itse asiassa nyt taitaa olla ensimmäinen kerta, kun odotamme ilman minkäänlaista takarajaa. Ensimakua tulevasta, kenties?

”Teillähän on asiat kunnossa”, sanoo palvelunantajan uusi ihminen nähtyään paperimme. Ihanteelliset hakijat!

Kannustavaksi tarkoitettu tsemppipuhe ei enää lämmitä. Ammattilaisten huoleton suhtautuminen ei tee odotuksesta yhtään sen helpompaa tai hauskempaa.

Kerron lautakunnan jonotilanteesta ystäväperheessä käydessäni, samalla kun haen hyvän asennon keinutuolista. Että jonoa on ja seuraava kokouspäivä kolmen viikon kuluttua, mutta hakemustamme ei välttämättä käsitellä sielläkään. Ystävän insinööripuoliso äimistelee: kai yleensä on tapana, että kokouksessa käsitellään siihen mennessä esille tulleet asiat? Ja jos asiaa on paljon, varataan pitempi kokousaika!

Niin minäkin ennen luulin. Miksei edes tämä kotimaan prosessin loppuvaihe voi  mennä loogisesti: esimerkiksi että  kaikki viikkoa ennen kokouspäivää toimitetut hakemukset käsitellään kerralla?

Oikeasti, miksei? Onko kyse tehottomuudesta, vai onko nykyiseen toimintatapaan jokin syy, jota hakijanäkökulmasta ei huomaa ajatella? Voisiko hoitotakuusta ottaa mallia – saisiko lautakuntaan käsittelytakuun?

(Saisi ja pitäisi olla, sanon minä. Julkiseen vallankäyttöön liittyvä juridinen prosessi ei saa olla näin epämääräinen ja asianosaiset kehnosti informoituja. Eihän? Vai enkö vielä ymmärrä, että lautakunnalle en ole asiakas vaan päätöksenteon kohde, objekti, yksi kymmenistä ja sadoista? Ja tältäkö muuten tuntuu olla sosiaalitoimen ”asiakas” – silkkaa odottelua, epämääräisyyttä, turhautumista? Jos, niin kenties hyvä että tämäkin tulee nyt koettua.)

Pelottaako?

Sitoumus, jonka olemme tehneet, tuntuu yhtäkkiä ahdistavalta. Se kuristaa, vaikka sen voi milloin tahansa perua: hintaa tulisi muutama tuhatlappunen, selittelyä vain lähimmille. Silti äkkiä käy niin, että tekisi mieli peruuttaa pois koko tilanteesta, jatkaa huoletonta reissuelämää, nukkua hyvin ja syödä rauhassa kotona mitä milloinkin huvittaa.

Luen adoptioperheiden kauhukokemuksista kertovia blogeja (taas) ja olen yhden päivän ajan varma, että lapsen häiriintyneisyys näkyy ensi sekunnilla kun kohtaamme kasvotusten kaukana kotona. Hän ei varmasti opi kieltä, alkaa käyttämään crackia kolmannella luokalla ja vihaa hänet kauas raahanneita vanhempiaan ensi hetkestä aikuisuuteen. Lisäksi hänellä ei varmaankaan ole kaikkia raajoja eikä hän pääse peruskoulua koskaan läpi. Joudumme lukitsemaan kaikki veitset asekaappiin ja vahtimaan öisin vuorotellen, ettei lapsi karkaa talvipakkasiin kerrostalon ikkunasta.

Huokaus. Tänään vastaan: pelottaa kyllä.

Raskaana olevan on varmaan helpompaa olla murehtimatta? Vai eikö peloista niissäkään piireissä puhuta?

Kampurajalka, sydänvika, hyväksikäyttötausta

Erityistarvelomakkeen täyttämisen jälkeen puoliso vetäytyy tietokoneelle ja minä nakerran hiljaisena Digestive-keksejä keittiön pöydän ääressä. Kumpikaan ei halua palata aiheeseen, niin raskas se on.

Moraalinen voittaja sisälläni rähisee:
”Laita nyt vaan niitä hyväksymisrasteja, ne vaativimmin erityistarpeisethan just kotia tarvii! Millaista niiden elämä nyt siellä x:ssä voi olla? Ei minkäänlaista. Jäävät laitokseen eivätkä saa koulutusta eivätkä töitä. Kukaan ei ikinä halaa. Sitä paitsi ihan tuossa vieressä on hyvä, suuri sairaala, ei oo paha. Eri asia se on jostain Savitaipaleelta lähteä hoidattamaan lasta erikoislääkärille. Tehän ette edes ole himoliikkujia ja talossa on hissi, ei se cp-vamma voi olla teille ongelma! Sulla on sitä paitsi ihan oikeaa koulutusta noista erityishommista, jos sulle ei käy laaja-alainen kehitysviive niin kelle sitten? Ja miksi muka kuulolaite tuntuu ajatuksena pahemmalta kuin silmälasit, kamoon? Kasva aikuiseksi! Ei ole lapsen vika jos on syntynyt raiskauksen seurauksena, eikä muuten sekään että bioäiti käyttää päihteitä.”

Ja pahimpana kaikesta: ”Ei noihin teidän hyväksymiin kriteereihin mahdu yksikään lapsi. Ikinä.”

 

Yli läikkyy

Ajoittain, muutaman kuukauden välein, kaikki adoptiotieto ja -ajatukset tulvivat yli ja palavat pohjaan. Tässä vaiheessa tunnistan jo prosessin vaiheet. Kas näin se menee:

  1. Tuuppaus: yleensä tiedotustilaisuus tai muu pohdintaa herättänyt adoptioaiheinen kohtaaminen. Etukäteen tilaisuuden olemassaolo ilahduttaa, ja osallistun hyvillä mielin. Tilaisuudessa esiin nousee jokin uusi asia, johon haluan perehtyä tarkemmin kotona, mikä käytännössä tarkoittaa siirtymistä vaiheeseen 2.
  2. Vajoaminen:  uppoan kirjojen ja netin syövereihin. Tunneiksi ja illoiksi. Kahlaan läpi kaiken mahdollisen materiaalin, joka käsittelee erityistarpeita, terapeuttista vanhemmuutta, uni- ja syömishäiriöitä – kaikkea sitä, joka syö lapsiperhe-elämän täyttämistä tulevaisuudenkuvista kaiken myönteisen. Tulevaisuus alkaa näyttää vaellukselta loputtomalla Vatnajökullilla ilman jääpiikkejä tai mahdollisuutta soittaa pelastushelikopteria.
  3. Hypotermia: surffaan edelleen liikaa netissä,  uusia ajatuksia ei enää synny, alan voida huonosti. Adoptio on mielessä aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä. Putkinäköisyys lisääntyy, palaan tuttujen kauhukertomusten ääreen ja esitelmöin uusvanhoista löydöistäni puolisolle,  kunnes parin päivän kuluttua kiintiö täyttyy (oikeasti: tulvii yli). Veto loppuu.
  4. Katkaisu: Kyllästyn, väsyn, päätän unohtaa edes hetkeksi, sukellan adoptiosälän sijaan töihin ja harrastuksiin, houkuttelen ystävän lenkille, mitä ikinä. Normaali elämä valtaa ajatukset, adoptio palaa sille kuuluvaan rooliin: yhdeksi asiaksi muiden elämän tärkeiden asioiden joukossa.

Ja taas menee muutama kuukausi, tulee uusi kontakti palvelunantajaan, adoptoineeseen tuttavaan, tiedotustilaisuus – ja pyörä pyörähtää alkuasentoon.

Lohduttavaa on, että puoliso, joka meistä kahdesta on taipuvaisempi murehtimaan, murehtii paljon vähemmän. Hän ei harrasta syväsukelluksia, vaan halutessaan tietoa hankkii sen eikä jää tuntikausiksi uiskentelemaan jääpalojen sekaan kuten minä. Miksi juuri adoptio saa minusta esiin synkistelijän, joka en normaalisti ole ollenkaan?

Terveisiä päivystyksestä

Jouluyönä lähdettiin paikalliseen päivystykseen. Läheisellä ahdisti ja puristi, ja puhelimessa konsultoiva hoitaja katsoi paremmaksi kutsua hänet vastaanotolle. Lähdin kuskiksi ja saattajaksi.

Yhden keskipitkän elokuvan verran odotimme pääsyä hoitajalle, sitten odotimme lisää näytteenottopaikassa ja niin edelleen. Koko reissuun meni vajaat neljä tuntia, ja henkilökunnan mukaan yö oli rauhallinen.

Kaiken odottamisen jälkeen en voi olla pohtimatta,

a) että sote-uudistus saattaa tulla tarpeeseen monellakin tapaa

b) pitäisikö ottaa  sairauskuluvakuutus itselle

c) pitäisikö ottaa mikätahansakuluvakuutus lapselle.

Ne joululahjahelikopteteitaan puristavat, pihisevät ja reporankana toppavaatteissaan päivystyksen penkeillä makaavat pikkupotilaat olivat sielua riipivä näky. Huolestuneet, säikähtäneet vanhemmat ehkä vielä riipivämpi. Jos jollakin vakuutuksella voin väistää edes osan noista tuntien jonoista, on se aika monen euron väärti.

Vinkkejä ja kokemuksia aiheeseen liittyen otetaan todellakin vastaan.

 

 

 

Suuri suru

Ehkä ennakoin jotakin, kun pyhäinpäivänä mietiskelin onnekasta kulunutta vuotta ja sitä, etten ole sen aikana joutunut luopumaan kenestäkään läheisestäni. Silmänräpäys, ja olin saattamassa hautaan rakasta mummoani. Yllättäen kuollutta.

Siksi en ole kirjoittanut. On ollut liikaa tekemistä, liikaa asioita hoidettavaksi, vaatteita läpikäytäväksi ja puheluita soitettavaksi. Ajatukset ovat olleet paljon raskaammat kuin se mielentila, jonka kirjoittaminen vaatii.

Olen myös peilannut edesmennyttä mummoani viime päivinä itseeni. Haluaisin olla kuin hän -ihmisenä ja joskus myös äitinä-, mutta en ole. Mummo oli suurisydäminen, minä paljon itsekkäämpi. Mummo ymmärsi, minä tuomitsen. Mummo ei tuonut itseään esiin, minä hermostun jos joudun pysyttelemään hiljaa ja syrjässä.

Riittääköhän yksi elämä tekemään minusta edes hitusen enemmän hänen kaltaistaan? Toivon niin.