Ensimmäinen lapsiperhesyksy

Syksy on pitkällä. Olemme sairastaneet paljon. Jokainen flunssaton päivä tuntuu lahjalta, ja silloin yritämme tehdä kaikkea sitä, mitä sairaana ei voi tehdä. Käymme metsäretkillä, kerhoissa, ulkona leikkimässä ja pyöräilemässä. Tapaamme tuttuja, aikuisten ja lapsen. Tautiset päivät menevät sisällä, muumeja katsellen ja kirjoja lukien. Välillä leivotaan ja tehdään legoja, jos aikuiset kulloiseltakin taudiltaan jaksavat (lapsihan kyllä jaksaa). Toivottavasti seuraava syksy on tässä suhteessa kevyempi.

Saamme kuitenkin pidettyä lapselle ensimmäiset juhlat! Ristiäisiin tulee iso joukko lähimpiä ja kummeiksi suostuu kuusi kaikkein rakkainta ihmistä. Heissä on yksi prepperi, yksi reserviläinen, yksi lentäjä, yksi kokenut äiti, yksi supertärkeä perheenjäsen, yksi tanssija ja yksi kristillisen kasvatuksen ammattilainen. Valiojoukko, juuri heidän kanssaan toivon lapseni saavan kasvaa. Yksi kummeista kastaa lapsen, toinen leipoo juhlaan kaikkien kehuman kakun, kolmas antaa lahjaksi kummilusikan (tätä jostain syystä toivoin hiljaa mielessäni, ei aavistustakaan syystä) ja loput osallistuvat kuka mitenkin: kahta kehtaan pyytää muistamaan lasta joskus iltarukouksessa, miten vaikealta se pyyntö tuntuukin.

Lapsi itse riemuitsee juhlapäivästään jo etukäteen. Itse juhlassa on lämmin tunnelma, lapsivieraat saavat soittaa virren aikana shakereita, päivänsankari yrittää kastaa itse itsensä, hänelle lauletaan paljon onnea vaan ja kahvin aikana hän singahtelee tennareissaan pöytien välissä. Onneksi leikkihuone on ruokasalin vieressä, ja valokuvaaja on nopea otteissaan. Kaikkia naurattaa, ja juhlassa on (ainakin allekirjoittaneella) iloinen tunnelma alusta loppuun.

Ja niin: sairastamisen ja juhlimisen välissä käymme myös neuvolassa. Siellä lapsi touhuaa tyytyväisenä koko vastaanottoajan, eikä minullakaan ole murheita siellä jaettavaksi. Kaikki on juuri nyt niin hyvin kuin voi olla, eikä tätä kirjoittaessa kenelläkään ole (koputan puuta!) edes nuhaa.

Söpön lapsen äiti

Lapsi on kaunis kuin karkki. Sen lisäksi hän katselee ihmisiä mielellään ja hymyilee paljon ja (mielestäni) sangen hurmaavasti. Tällä yhdistelmällä saa huomiota välillä kiusaantumiseen asti.

”Kylläpä osaa olla suloinen lapsi!” ”Voi mitkä silmät, niin tummat ja kauniit!” ”Voi miten ihana ja mikä tukka hänellä onkaan!”

Tuttavilta tällainen tietysti vain ilahduttaa. Lapsihan on niin ihmeellinen, kaikin tavoin!

Tuntemattomilta kaupan kassalla, bussissa tai kadulla kuultuina nämä herttaiset ja hyvää tarkoittavat kommentit tuntuvat -noh- kiusallisilta. Taidan itse olla sen verran introvertti että vaivaannun näin suorasta huomiosta. Toisaalta koen, että joku on koettanut kauniilla sanoillaan saada minua kertomaan lapsen taustasta (eli onko hänen isänsä geeneiltään Tikkurilaa kauempaa vai onko lapsi adoptoitu -ja jos niin mistä ja miksi jajaja). Ja kolmanneksi nämä kommentit konkretisoivat sen mitä tiedän ja tunnen jo muutenkin, sen että lapsen ulkoinen erottuminen valtaväestöstä tulee olemaan mukana koko hänen ja meidän elämämme. Nyt hän on vielä pieni ja söpö ja herättää ihailua, mutta pelkääkö joku vastaantulija häntä hämärällä pyörätiellä teini-iässä siksi, että hän on muita tummempi? Todennäköisesti. Kuuleeko hän ihonväristään inhottavia sanoja kouluiässä? Epäilemättä.

Toisaalta: yhtenä päivänä lapsi leikkii leikkipuistossa uuden tuttavan, eilen vielä tuntemattoman tytön kanssa. Alamme tehdä lähtöä ja lapsi asettuu näkymättömiin pyöräkärryyn. Kuulen kuinka tyttö ryntää isänsä luokse ja huutaa: ”isi, mihin se keltapaitainen lapsi meni?” Niinpä niin. Me aikuiset olisimme varmaankin valinneet jonkin muun määreen, mutta toiselle lapselle minun lapseni oli se keltapaitainen kiva tyyppi. Hymyilemme miehen kanssa koko matkan kotiin. Sitä muuta ei voi ohittaa, mutta juuri nyt tämä on talletettava sydämeen (ja tänne).

Edelleen kotona

Otsikossa olennainen käy ilmi. Täällä olemme, arki jatkaa tavallista rataansa. Olen sentään nostanut matkalaukut tuulettumaan terassille ja koonnut lapsen hakumatkalle mukaan otettavat vaatteet ja lelut hänen sängylleen, mutta siinä kaikki.

En olisi uskonut, että vielä tässäkin vaiheessa asiat voivat viipyä, mutta voivathan ne. Mikään tässä prosessissa ei ole sujunut palvelunantajan kotisivujen antamien aika-arvioiden puitteissa ja monien taitekohtien kuukauden-parin odottelukausista he eivät optimistisissa arvioissaan edes kerro.

Epätoivon (eikö tämä ikinä lopu), suuttumuksen (kuka siellä kuhnailee?!) ja surun (lapsi vain kasvaa kasvamistaan ilman perhettä) täyttämät päivät ovat äärimmäisen pitkiä ja turhauttavia. Onneksi on töitä, vaikka juuri nyt normaalikapasiteetistani käytössä on ehkä 60 %. Ja illat ne vasta pitkiä ovatkin: katsomme televisiota, saunomme ja kuuntelemme hiljaista kotia. Urheilu tuntuu raskaalta, äänikirjat ikäviltä ja lähipiirin ihmisillä on korona. Lunta sataa.

Ihmeellinen, tympeä ja raskas välivaihe tämäkin. Lisäksi saatan alkaa tilanteesta riippuen joko nauramaan, itkemään tai huutamaan, kun minulta seuraavan kerran kysytään, onko kohdemaasta kuulunut mitään.

Lapsen etua tämä prosessi ei palvele, sanottiinpa mitä tahansa.

Kuudes vuosi ja nauttikaa nyt

Vaivihkaa, huomaamatta alkoi adoptioprosessimme kuudes vuosi. Viisi vuotta, arvelimme muka-pessimistisesti prosessin alussa, vaikka salaa tartuimme palvelunantajien aika-arvioihin, jotka puhuivat paljon vähemmästä. Kovin kaukana alkuperäisestä aika-arviosta ei siis olla vieläkään, vaikka juuri nyt kaikki on jälleen kerran pysähdyksissä.

Vertaisista on tässä tilanteessa iloa: maailmassa on muutama ihminen, jotka tietävät tasan, millaista tämä juuri nyt on. Miltä tuntuu kun tiedät, ketä odotat, mutta heräät joka aamu tietäen myös sen, että et saa tietoa siitä, missä mennään ja miksi asiat ovat pysähdyksissä. Kun palvelunantaja puhuu epämääräisiä, ja kun ostat nettikirpputorilta ensisukset vaikka epäilet lapsen tulevan kotiin vasta kun maa vihertää. Hänen pitäisi tulla keväthangille, mutta päivä päivältä se tuntuu epätodennäköisemmältä.

Yhtenä iltana urheilen ystävän kanssa. Puhallan hänelle turhautumistani ja väsymystäni (elämässä on juuri nyt muitakin huolia kuin adoptio), kerron hiljaisista, pitkistä illoista. Mitä sanoo ystävä? ”Nauttikaa nyt tuosta, katsokaa vaikka Netflixiä!”

Hymyilen väsyneemmin kuin ehkä ikinä. ”Me ei voida, me vihataan tätä” vastaan tietoisen dramaattisesti, mutta taustalla kohoava ärtymys on aitoa.

Viime kesänä todistin samaa ilmiötä ystävän ollessa viimeisillään raskaana. Olimme opiskelukavereiden tapaamisessa, ja kahden leikki-ikäisen äiti sanoi ystävälleni juuri tuon saman kliseen. Että nautihan nyt ja odotapa vain mitä se todellisuus sitten on. Kuin lupaillen tapahtuvaksi jotakin pahaa, josta hän jo tiesi mutta ystäväni -tuo hyvää toivova raukka- ei.

Mitä tämä puhe oikein on? Ja ovatko miehet yhtä omituisia toisilleen, kuin manaten kaikkea ikävää ja raskasta hänelle, joka lapsiperhe-elämää kaikkein eniten toivoo? Kuin haluten tietoisesti pyyhkiä toivon siitä, että tulossa olisi jotakin hyvää?

Miksi kukaan ei sano: ”Jaksakaa vielä, tämä on kaikkien vuosien ja kuukausien väärti, uskokaa pois!”

Sano sinä, lukijani, väsyneelle odottajalle niin. Ja kiitos sinä, joka et koskaan ole tuota ”odotahan vain!”-lausetta minulle tarjonnut vaikka lapsiperhe-elämä olisi ollut millaista. Ja kiitos vielä sinä, joka olet kertonut, miten antoisaa elämä lapsen kanssa voi olla. Monenlaista, erilaista, mutta odottamisen arvoista.

Puolitoista astetta

Glasgowsta ei kuulunut mitään hyvää. Maapallo lämpenee holtittomasti edelleen, ja minä yksityisautoilen sushiravintolaan jatkossakin. Teollisuus laskee kemikaalijäämiä samaan jokeen, josta toiset ottavat kaiken käyttövetensä ja sademetsiä hakataan öljypalmujen tieltä.

Miten ihmeessä tämän selitän tulevalle lapselleni? Että vanhempiesi elämäntapa oli sietämätön (nykyään sentään aiempaa parempi, muttei todellakaan kestävä) eivätkä he olleet mukana mielenosoituksissa tai kampanjoissa ilmastorajoitteiden puolesta. Että he tiesivät tämän katastrofin nousevan pintaan ja pakottavan koko globaalin ihmisyhteisön polvilleen vielä sinun elinaikanasi. Että sinä maksat vanhempiesi ja isovanhempiesi sukupolvien virheistä.

Sinä, joka olet jo kasvanut suurkaupungissa, jossa ilmanlaatu on ajoittain niin surkea, että silmiä kirvelee ja maskin käyttöä suositellaan muunkin kuin koronapandemian vuoksi. Sinä, jonka biologiset vanhemmat ovat sietämättömän epätasa-arvon jyräämiä ja siksi luovuttaneet sinut kasvamaan toisessa perheessä, ja jonka adoptiovanhemmat kuuluvat siihen onnekkaaseen marginaaliin, joka vielä kehtaa valittaa, kun hoitoraha on vain muutaman satasen kuukaudessa.

”Anteeksi” on ihan liian pieni sana. Sinä maksat aikanasi tästä kaikesta liian kovan hinnan, koska minä ja me emme halunneet maksaa mitään.

Ei, ei.

Meidän paperimme ovat olleet käsittelyssä. Meitä on matchattu lapsen kanssa. Ja sittenkään lapsiesitystä ei vain ole tullut.

Nyt tietoa uusista lapsiesityksistä ei ole. Odotus venyy taas. Surettaa, että olen ikinä kertonut kenellekään koko asiasta. Koko adoptiosta. Oikeastaan tuntuu siltä, kuin olisin itse pettänyt jonkun toisen odotukset, vaikka minähän tässä olen se, joka taas pettyy. En toisaalta tiedä, miten olisin voinut olla kertomattakaan.

Juuri nyt ajatukset ovat aika raskaat. Mahan pohjassa on paino, joka saa ryhdin lysähtämään ja otsan silmien takana polttamaan. Miksi, miksi? Pitäisi laittaa viesti lapsuudenperheen WhatsAppiin: älkää innostuko liiaksi, tämä venyy jälleen.

Sanovat, että kun lapsen viimein kohtaa, odotus vaivoineen jää taakse ja unohtuu. Se tieto ei vain auta ollenkaan, kun odotus venyy yli kaikkien aikamääreiden.

Miksi me emme ole vieläkään kelvanneet? Me kaksi, kotimme, elämämme, pihamme, harrastuksemme, lapsitoiveemme – kaikki meissä siirretään toistuvasti pinoon, odottamaan. Jonkun toisen paperit jäävät pöydälle ja liitetään yhteen lapsen papereiden kanssa.

Valkoiset pelastajat?

Adoptiomaailmaa on viime viikkoina kuohuttanut muutamien maiden päätös keskeyttää tai rajoittaa adoptiotoimintaa, jotta vanhat väärinkäytösepäilyt saadaan selvitettyä. Samalla olen ainakin itse havahtunut kuulemaan adoptoitujen itsensä ääniä (okei, usein Jenkeistä, mutta muualtakin), joissa adoptioon suhtaudutaan varsin kriittisesti.

En oikein tiedä, mitä tästä voi sanoa. Olenhan se valkoinen, etuoikeutettu, keskiluokkainen odottaja. Onko minulla ylipäätään oikeus osallistua tähän keskusteluun? Mieli tekisi, mutta tuomitsemiskulttuuri pelottaa. Ehkä sentään jotakin ajatuksiani voin avata tänne, silläkin mielin että joskus voin lapselle sanoa ”emme me olleet sokeita, me tiesimme ettei tämä ole yksiselitteinen matka”.

Ehkä aloitan sanomalla että juuri nyt huolestuttaa. Huolestuttaa, miten prosessit täällä meillä jatkuvat, etenkin kun keskustelu leviää varmasti jossain vaiheessa myös suomenkieliseen maailmaan. Huolestuttaa, miten käy adoptiota tarvitsevien lasten (heitäkin on edelleen) ja lasta kaipaavien aikuisten, jos prosessit vielä useammissa maissa jäädytetään.

Mietityttääkin. Me olemme valkoisia ja keskiluokkaisia, asumme valkoisella ja keskiluokkaisella alueella. Me olemme tarkistaneet etuoikeutemme, mutta sitten kuitenkaan emme. Miten edes voisimme? Asuinalueellamme tumma lapsi ei ihan helposti löydä muunlaista kuin keskiluokkaista, suomenkielistä ja valkoista seuraa. Koulussa sentään ehkä, mutta se on vielä kaukana. Toki voimme hankkiutua adoptioperheiden menoihin -kunhan maailma taas alkaa avautua-, mutta hänen identiteettinsä kehittymisen tukemiseen meillä tuskin on riittävästi ymmärrystä. (Rotu-sanaa en osaa edes käyttää, niin vieraalta se tuntuu -jos asuisimme USA:ssa, tilanne olisi takuulla toisin.)

Olen itse asunut pari kertaa ulkomailla ja yhdessä maassa sain myös kokemuksen siitä, millaista on erottua valtaväestöstä ulkoisesti, mutta on eri asia kasvaa tuon tunteen kanssa kuin käydä kokemassa se määräaikaisesti, aikuisena. On jotain, mikä tulee perustavalla tavalla erottamaan meidät aina, ja se kokemus liittyy jollakin syvällä tavalla juuri tähän.

Mihin kaikkeen adoptiovanhemman on pystyttävä, ja eikö tämä epävarmuus koskaan lopu? Näitäkään en voi olla miettimättä.

Me osaamme rakastaa, keittää puuron ohella kohdemaan muutamia ruokia ja kertoa rakastavamme häntä molemmilla kielillä. Seinällä roikkuu pieni kohdemaan lippu, meillä on kaksi nukkea (ruskeampi ja kalpeampi), olemme lukeneet kaiken luettavissa olevan… ja maailmassa on ehkä joku lapsi, jolta puuttuu syli. Meillä on kaksi syliä, ei varmastikaan kaikkea ymmärrystä, mutta rakkautta ja myös tahtoa ymmärtää itselle vierasta maailmaa.

Kysymys kuuluu: Riittääkö se? Mihin asti? Voiko adoptiovanhempi olla näin keskeneräinen, vai pitääkö olla vielä jotain enemmän, vaikka neuvonta on selvitetty ja lupa taskussa? Mitä pitäisi olla, että kaikista etuoikeuksistaan huolimatta ansaitsisi päästä toisessa maassa syntyneen lapsen vanhemmaksi? Milloin lapsen etu olisi jäädä synnyinmaan lastenkotiin, milloin taas ei? Millaista on miettiä tätä kaikkea sitten, kun ikää on 15 vuotta, ja koko tämä hämärä kehä asettuu oman elämän ylle? Voiko siitä selvitä, ehjänä? Tuttavieni perusteella näyttää että voi, mutta juuri nyt julkinen keskustelu vetää kyllä mietteliääksi.

Mitä ajatuksia teillä muilla on? Tiedän että lukijoiden joukossa on sekä odottajia että adoptiovanhempia, ja olisi hauska kuulla anonyymissa ympäristössä (eli kommenttikentässä) ajatuksia tästä aiheesta. Niin arka aihe on, että omalla nimellä tähän keskusteluun ei taida monikaan ryhtyä, mutta ehkäpä täällä kuitenkin, edes vähän? Vai olenko ainoa tämän asian äärellä hämmentynyt?

Kirpputorimittari painui pakkaselle

Vuosilomapäivä. Ajelen naapurikaupunkiin, näen perhettä, halailen vauvasta lapseksi muuttunutta kummilasta. Paluumatkalla ajan tutun kirpputorin kautta. Jos jotain kivaa osuisi silmiin?

Ei osu. Lasten vaatteita, joita ennen pengoin hyvillä mielin, ei tee mieli edes katsoa. Lelujen suhteen käy samoin. Se, mikä ennen tuotti hykerryttävän hyvää mieltä, kuvottaa.

Myyntipöytien välejä kierrellessäni ymmärrän, että koronan vuoksi venynyt prosessi on syönyt minulta sen kuplivan toivon, jonka kanssa kuljin prosessin ensimmäiset vuodet. Juuri nyt mielenmaisemassa jäljellä on vielä se mahdollisuus, että jonakin päivänä meistä tulee lapsiperhe, mutta toivosta en tiedä.

Onko se toivoa, jos ei kuitenkaan hävitä hyvinä odotusvuosina hankittuja lapsen vaatteita ja muita tarvikkeita?

Viipyvät adoptiot televisiossa

Eräänä iltana A-studiossa keskustellaan kansainvälisten adoptioiden viipymisestä koronapandemian aikana. Makoilemme sängyllä ja katsomme ohjelman yhdessä. Adoptioperheiden puheenjohtaja ja toimittaja tekevät parhaansa, mutta eivät saa muita vierailijoita vastaamaan siihen, mitä me odottajat eniten haluaisimme tietää.

Miksi tänne oli mahdollista tuoda tilauslennoilla marjanpoimijoita mutta ei pieniä lapsia kera saattajien? Onko lapsen etu tosiaan se, että perhettä odotetaan ehkä vuosia pitempään kuin oli tarkoitus? Mitä adoptioiden vauhdittamiseksi on koronan aikana konkreettisesti tehty?

Ei juuri mitään, ilmeisesti. Mitään faktaa toimistaan vieraat eivät osaa kertoa. He ovat ilmaisseet yhteistyökumppaneilleen olevansa valmiita yhteistyöhön kun adoptiot alkavat taas edetä, mutta mitään muuta en heidän sanoistaan saa irti. Että katsellaan ja eihän tälle mitään voi. Kyllä tämä on nyt raskas tilanne odottajille.

Voihan tälle tilanteelle nyt jotain tehdä! Täytyy voida! Sisäisesti kihisen, mies ärhentelee ääneen. Oletteko, arvon adoptioviranomaiset, kuulleet lobbaamisesta? Vaihtoehtojen etsimisestä? Aktiivisemmasta tiedottamisesta Suomen aiemmin hyvästä koronatilanteesta, kahdenkeskisistä neuvotteluista viranomaisten kesken? Mielipidevaikuttamisesta, yhteistyökumppanuuksien vahvistamisesta, uusien etsimisestä, lääketieteellisen asiantuntemuksen tarjoamisesta?

Mistä me oikein teille maksamme?

Älä tule paha syksy

Tähän aikaan vuodesta liittyy yleensä paljon positiivista: Uuden alkua monella suunnalla, lomakuulumisten vaihtoa tuttujen kanssa, innostavia suunnitelmia töissä ja harrastekuvioissa, koululaisilla koulutarvikkeiden hankintaa ja aikuisilla kaapissa uusi työpaita. Lounastreffejä ja viikonloppuja, joille voi sijoittaa sieniretket, illanistujaiset ja mökkeilyn.

Nyt en vain saa tästä idullaan olevasta alkusyksystä millään kiinni. Tuleva vuodenaika näyttää yksinkertaisesti vain niin kovin erilaiselta kuin yksikään syksy tätä ennen. On kaiketi taas vältettävä ihmisjoukkoja, joten ei kauppoja eikä kahviloita, kiitos. Työpaikalle ei ihan vielä ole asiaa, joten etätyöt jatkuvat. Syksy tuonee mukanaan myös kiristyviä kokoontumisrajoituksia, joten joogaan ja soittotunneille ilmoittautuminen tuntuu hölmöltä.   Lomia ja lomamatkoja ei merkitä kalenteriin. Ja ennen kaikkea: lapsen tulo on  epäuskottavampi ajatus kuin koskaan.

Vielä viime talvena odotin lasta kuin polvenkorkuinen joulua: luottavaisena siihen, että vaikka sen tulo oli kaukaista ja epämääräistä, se oli silti ihan varmasti tulossa ja pelkkä ajatus sai hykertelemään.

Tämä nykyinen odotus on erilaista. Lapsen tulon varaan ei voi laskea, sen aikataulua ei voi ennustaa, ja vaikka lapsiesitys joskus tulisikin, on hakumatkakutsun ympärillä vielä suurempi, harmaa ja läpinäkymätön hähmä.

Positiivisuutta, sitä on juuri nyt kovin vaikea löytää.