Maavastaavan tapaaminen

Palveluntarjoaja vakuuttaa joka suuntaan haluavansa tukea odottajia adoptioprosessin kaikissa vaiheissa. He myös kertovat haluavansa tavata kaikki odottajat mielellään vähintään kerran kasvokkain.

Varaamme siis tapaamisajan maavastaavan kanssa, sillä kesäloma vie meidät Helsinkiin.

Haluaisin kertoa, että tapaaminen on informatiivinen ja rohkaiseva, mutta se ei ole kumpaakaan. Se ei ole… mitään. Maavastaava ei katso kertaakaan silmiin ja vastailee kysymyksiimme joko asian vierestä tai ivalliseen (näin sen koemme) sävyyn. Aivan kuten puhelimessa ja sähköposteissakin.

Esimerkki 1, ivallisuus: Miehen tiedustellessa, miten nopeasti matkustusluvan saamisesta meidän on oltava kohdemaassa, hän vastaa opettavaiseen sävyyn ettei ”siinä kohtaa enää venkoilla sillä lapsen on tärkeää päästä mahdollisimman pian perheeseen. Kyllä silloin pitäisi jo voida jättää työt taakse.”

Esimerkki 2, epämääräisyys: Minä kysyn, millaisia ikä- ja sukupuolijakaumaltaan olevia  lapsiesityksiä kohdemaasta on viime aikoina tullut. Hän vastaa: ”hmmm, niin. Monenlaisia! Jaa, tosiaan. Mitenkäs teillä olikaan näissä papereissa, joo-o, tuota, niinpä se on, kyllä kyllä.”

Tätä siis saa viidellä tuhannella eurolla. Järjestön tilat ovat hienot, mutta todellisuus on kaukana ammattimaisesta. Jos toimisin itse työssäni vastaavalla tavalla, päättyisivät hommat varmasti aika pian.

Tapaaminen on silkkaa ajanhukkaa. Minkäänlaista asiakaspalvelua ei ole, vastauksia ei saa, huumorikaan ei auta. Ulkona sihisemme ulos kaiken turhautumisen, eikä siihen riitäkään ihan hetki. Suunnittelemme prosessin todellisuuden avaamista järjestön rahoittajille (esimiehet tietänevät kyllä missä mennään), kunhan lapsi on kotona. Siihen asti on oltava hiljaa, vaikka mieli tekisi saattaa tämä surkeus koko maailman nähtäväksi.

Hyväksikäytöstä ja selviytymisestä

Kesäloman aluksi asetun tyynyjen kera sohvalle ja katson Stacey Dooleyn dokkarin lastaan myyvistä filippiiniläisäideistä (katsottavissa linkissä elokuun -19 loppuun asti). Dokumentti näyttää kaksi dramaattista kiinniottotilannetta, jossa äidit tuovat amerikkalaiselle asiakkaalleen -tässä tapauksessa peitepoliisille- eri-ikäisiä lapsiaan ja kertovat, mitä heille saa milläkin hinnalla tehdä. Tilanteet päättyvät poliisin ja sosiaaliviranomaisten väliintuloon, eivätkä lapset tämän jälkeen todennäköisesti enää palaa vanhemmilleen. Sukulaisille, ehkä? Vai onko hyväksikäytetty lapsi liian likainen, liian traumatisoitunut, sukulaiset liian köyhiä? Joutuvatko lapset laitokseen? Ja tätäkin mietin: päätyvätkö he tai jotkut heistä tulevaisuudessa adoptioon?

Käsittääkseni eri maat toimivat eri tavoin sen suhteen, tulevatko huostaanotetut lapset kansainväliseen adoptioon. Monessa maassa tulevat, ei ensi- vaan viimesijaisena vaihtoehtona, mutta kuitenkin. Ajatus tuntuu ristiriitaiselta. Tokihan ”rikas länsimaa” saattaa tarjota kuntouttavamman kasvuympäristön, terapiaa ja muuta tukea enemmän kuin syntymämaa.

Silti: adoptiovanhemmat saavat hämmästyttävän vähän valmennusta traumoista ja traumataustan vaikutuksesta. Me tiedämme mitä tarkoittaa kiintymyssuhdehäiriö, istumme kiltisti adoptioneuvonnan tapaamisissa ja käymme valmennuskurssin, osallistumme luennoille ja lainaamme kirjastosta kaiken aihetta sivuavan. Mutta silti, silti! Tuttu sijaisvanhempi kertoo, että heidän koulutuksessaan neuvottiin miten suhtautua, jos lapsi vaikkapa haluaa nukkua puukko tyynyn alla.

Meille ei ole kerrottu.

Siksi haluaisin tietää tämän: Kuinka vaikeilla elämänkokemuksilla varustettuja lapsia adoptoidaan ulkomaille?

Erityistarvelomakkeella me kehtasimme toivoa, että meille ei esitettäisi lasta, jolla on tiedossa oleva katulapsi- tai hyväksikäyttötausta. Mutta eivätkö juuri he tarvitse perheen? Vai ovatko jotkin asiat vain liian vaikeita, niin että elämästä uudessa(kaan) kotimaassa voisi tulla edes kohtuullista? Jos, niin mikä on vaihtoehto kotimaassa?

Ajatukseni ovat umpisolmussa. Kuinka vaikeista asioista adoptioperheet yrittävät parhaillaan selvitä tai ovat jo selvinneet? Entä mistä kaikesta selviävät kaltoinkohdellut pienet ihmiset, ja miten ihmeessa?

 

Adoptio-odottajan pelot

Yksi seuraamistani blogeista on Valeäiti. Hanne kertoi vastikään heille tulossa olevasta Kolmosesta, ja uusimmassa postauksessaan hän listasi alkuraskauden pelkoja.

Oi Hanne! Ei tämä varmasti sinua lohduta, mutta kyllä täälläkin pelottaa. Raskausarvet eivät sentään ole käyneet mielessä, mutta suunnilleen kaikki muu mahdollinen kyllä.

Pelottaa ainakin:

Parisuhteen puolesta. Mitä jos maailman tärkein ihmissuhde joutuu lapsen tultua sellaiseen mankeliin, ettei siitä selvitä? Jos kotityöt menevät huonoon uusjakoon ja alamme riidellä arkisista asioista. Jos emme enää jaksa tai edes halua nähdä toisiamme myönteisessä valossa, samalla puolella. Jos eroamme.

Lapsen puolesta. Jos aiheutamme vain lisää taakkaa lapselle tuomalla hänet maailman toiselle puolelle, jos (kun) hän kohtaa rasismia. Jos hänen elämästään tulee kohtuuttoman vaikeaa. Jos hän ei koskaan tunne kuuluvansa Suomeen eikä perheeseemme. Jos hänen elämäänsä värittää ikävä, masennus, epävarmuus, epämääräinen viha.

Omasta puolesta. Jos pää ei kestä, jos selkä ei kestä (ne treenivinkit isomman lapsen odottajalle ovat edelleen kirjoittamatta), jos en enää nauti elämästäni, jos kadun. Tuo viimeinen on niin paha ajatus, ettei sitä melkein halua edes kirjoittaa tänne. Jos kaikki vain menee huonosti?

”No täs lukee et… semmoinen pyöreä tää on.”

Otsikosta ei varmasti arvaa, että kyseessä on maavastaavan vastaus kysymykseen ”mikä leima tähän tarvitaan?”. Ja vaikka arvaisi, ei uskoisi.

Siispä kaikille tuleville adoptionhakijapolville kerrottakoon, ettei maistraatissa välttämättä tiedetä, mitä leimaa hakemuspaperisi kaipaavat. Etkä todennäköisesti tiedä itsekään. Asia kannattaa selvittää ennen kuin astelee paikan päälle ihmettelemään.

Kas, kun ”notarisointi” voi tarkoittaa useampaakin asiaa. Kyseessä voi olla allekirjoituksen oikeaksi todistaminen, allekirjoittajan kompetenssin todistaminen (joka vaatii selvittelyä esim. siitä, onko palkkatodistuksesi allekirjoittaneella henkilöllä nimenkirjoitusoikeus + maksaa vähän enemmän) tai sitten vielä notaarin oma kompetenssitodistus.

Meidän tapauksessamme paperit jätettiin pähkäilyn jälkeen tiskille ”no laittakaa kaikki mahdolliset leimat varmuuden vuoksi”-tyyppisellä saatteella. Sitten mentiin lounaalle uuden askeleen kunniaksi. Kun ruoka oli pöydässä, alkoi epäilyttää. Mitä jos koko työ menee pieleen väärien  leimojen vuoksi?  Tartuin puhelimeen ja soitin maavastaavalle. Hän vastasi heti: ”jaa, se on se ihan perusversio, odotapas, se englanninkielinen.” ”Mutta siis kompetenssileima vai allekirjoituksen oikeaksi todistaminen?” tivasin minä. ”No minäpä katson, tässä pöydällä on jokin hakemus. Kyllä tämä on tällainen punainen, tässä on pyöreä kuvio vasemmalla ja teksti jossa lukee I certify…”.  Sen jälkeen tuli taas sitä itsestäänselvää höpötystä, sitä jonka löytää adoptiojärjestöjen kotisivuiltakin. Kiitin tiedosta ja suljin puhelimen. Haarukoin vauhdilla halloumisalaattia sillä välin kun mies soitti maistraattiin.  Kello oli 13.05, ja valtakunnallisesta vaihteesta kerrottiin että maistraatin asiakaspalvelu ei vastaa kello 12:n jälkeen. Mies laski puhelimen lannistuneena. Nappasin sen käteeni  ja lähes juoksin ulos ravintolasta soittamaan samaan vaihteeseen.  Nyt vastassa olikin toinen asiakaspalvelija, jolle selitin hengästyneenä tilanteemme. Voi olla että kultaakin kalliimpiin papereihin tulee nyt väärä leima! Asiakaspalvelija ymmärsi ja alkoi etsiä kaupunkimme maistraatista numeroa joka vastaisi kello 12:n jälkeen. Noin 20 minuutin, kolmen erillisen puhelun ja yhden maistraatin työntekijän toisesta käytävästä asiakaspalvelutilaan puhelin kädessä suorittaman kävelyn jälkeen sain puhelimeen henkilöön joka otti hakemuksemme vastaan. Asia selvisi, ja kahden päivän päästä haimme paperit. Leimat näyttivät hyviltä, mutta joihinkin papereihin oli laitettu tarroja, joita epäilimme sineteiksi. Saamassamme ohjeessa ne on erikseen kielletty.

Enää emme jaksaneet soittaa maavastaavalle, maistraattiin emmekä mihinkään. Googlekaan ei kertonut, mitä tarrat oikein olivat. Siispä pakkasimme paperit ja lähetimme ne kohti Helsinkiä. Kirjattuna.

Olisi juhlallista, ellei papereiden tökkääminen tarrojen tai minkätahansa syyn vuoksi pelottaisi niin paljon. Iltasaunassa toivotaan parasta ja ollaan salaa vähän helpottuneita. Josko se kuitenkin olisi tässä?

Ps. Jäähtynyt halloumi ei muuten toimi. Yhtään.

Erään t-lomakkeen tarina

Päivä 1: Nettiajanvaraus, lisätiedoiksi ”t-lomake, engl.”

Päivä 4: Käynti lääkärillä. Lääkäri on iloinen ja tehokas, kertoo tehneensä näitä ennenkin. Englanninkielistä lomaketta ei ole, mutta lääkäri ottaa tiedot ylös ja lupaa toimittaa  valmiin todistuksen asiakaspalvelupisteeseen saman viikon aikana.

Päivä 6: Viesti sähköpostissa: valmista on!

Päivä 7: Haen lomakkeen ja huomaan heti, että muutama tieto puuttuu. Sähköposti lääkärille: voisitko täydentää?

Päivä 8: Vastaus tulee: juu täydennän, mutta koska on vajaa työviikko, tässä menee jokunen päivä.

Päivä 12: Työpäivän aikana lääkäri on koettanut tavoittaa. Sähköpostissa on viesti: en voi laittaa tähän näköäsi ilman silmälaseja, koska tuota tietoa ei ole missään. Lähetän vastaukseksi  optikon tekemän, parin kuukauden takaisen silmälasimääräyksen: auttaako tämä?

Päivä 13: Todistuksen voi hakea, ilmoittaa lääkäri. Ai niin, todistuksessa on sitten sv-leima, jossa on hänen entinen sukunimensä, ei kai se haittaa? Saattaa se haitata, vastaan, ja lupaan selvittää asiaa.

Päivä 14: Soitan maistraattiin. Kuis on, haittaako että lääkärillä on vanhalla sukunimellä oleva sv-leima? Asiakaspalvelija ei tiedä, mutta lupaa selvittää asiaa. Tunnin kuluttua soi puhelin: haittaa se. Lääkärin on joko käytävä itse maistraatissa allekirjoittamassa paperi ja tilattava virkatodistus tätä varten, tai hankittava uusi leima.

Päivä 15: Soitan lääkärille ja kerron, ettei maistraatti hyväksy hänen todistustaan. ”Leimasin sen aika epäselvästi, sen pitäisi kyllä mennä läpi. Minkä minä sille voin että nimi on vaihtunut?”, vastaa lääkäri. Haen lomakkeen asiakaspalvelusta, huomaan nimen erottuvan edelleen varsin selvästi ja varaan samalta istumalta ajan toiselle lääkärille. Sen saa seuraavalle päivälle. Sen jälkeen menen kotiin ja kasaan itseäni nenäliina kädessä tunnin ajan peiton alla. Miten tämä voi olla näin työlästä?

Päivä 16: Toinen lääkäri hymyilee empaattisesti, ei kysele turhia (kasvoiltani taitaa näkyä, että kärsivällisyyttä on nyt koeteltu), kopioi kollegansa täyttämät tiedot uudelle lomakkeelle, allekirjoittaa ja leimaa sen. Asiakaspalvelija laittaa kylkeen vielä lääkäriaseman leiman, sekin vaaditaan.

Valmis.

Kiukku

Vai harmitus? Ärsytys? Rehellisesti: Se veellä alkava tämä tunne ennen kaikkea on, mutta kirjoitettuna se näyttää ja tuntuu vain keskenkasvuiselta. Siispä: tänään ärsyttää! Ja surettaa, kyllä.

Istun kirjoittamassa tätä työpaikan mökillä, kun muu seurue on lähtenyt kylille puuhailemaan jotain hauskaa. Minä en jaksanut. Kyynelehdin salaa jo porukan tehdessä meluisaa lähtöä eteisessä ja esitin lukevani makuuhuoneessa bebenkasvatusohjeita. Kai niissä kyynelissä oli kaikenlaista sisään kertynyttä kuonaa, joka alkoi päästä pintaan työlään viikon päätteeksi. Oli työväsymystä ja -stressiä, sosiaalista ylikuormittuneisuutta, surua siitä etten jaksa olla koko aikaa isossa porukassa, helpottunutta tietoa siitä että kohta saan mökin ihan itselleni muutamaksi tunniksi. Ja jotakin mitä en osaa sanallistaa.

Se liittyy ehkä tähän: Yksi mökkeilijöistä asuu puolison lapsuudenkodin tuntumassa, ja hän toi meille kahdet anopin neulomat pikkuiset villasukat. Molempien varsissa on kohdemaan lippu. Sukat nostivat (taas) pintaan sen, miten äärimmäisen turhauttava prosessi adoptio osaakaan ajoittain olla. Me olemme täällä, lapsi on varmaan jo syntynyt jossain, ja tällä hetkellä meidän kohtaamistamme hidastaa se, että kohdemaa ei ole antanut vielä lupaa alkaa koota papereita. Mitä järkeä tässä on? Miksi menee vuosia, että nämä sukat voi pujottaa pieniin jalkoihin?

(Tähän en todellakaan kaipaa vastausta, tiedän prosessin olevan pohjimmiltaan hyvä ja pyrkivän lapsen parhaaseen. Mutta liian hidas se on: parhaat lapsiperhevuodet valuvat hiljalleen käsistä ja lapsi siellä jossain jää monista halauksista ja haavojen puhaltamisista paitsi.)

Liityin jonkin aikaa sitten adoptiomaamme ryhmään. Siellä keskustelu on hiljaista, mutta ainakin ryhmän olemassaolo muistuttaa jälleen kerran siitä, että useimmiten odotus johtaa kuitenkin halaukseen lapsen kanssa. Onhan sekin jotain.

Eikä meidän odotuksemme ole vielä todella edes alkanut. Emme odota Puhelua, emme valokuvia, emme juuri mitään. Vain oikeutta hankkia jälleen kerran t-lomakkeet ja rikosrekisteriotteet.

Lautakunnassa on jonoa

Näin sanoo palvelunantaja ja siltä se tuntuu. Emme tiedä käsittelypäiväämme (kukaan ei tiedä, se ilmoitetaan kuulemma vasta samana aamuna palvelunantajalle), joten me odotamme. Itse asiassa nyt taitaa olla ensimmäinen kerta, kun odotamme ilman minkäänlaista takarajaa. Ensimakua tulevasta, kenties?

”Teillähän on asiat kunnossa”, sanoo palvelunantajan uusi ihminen nähtyään paperimme. Ihanteelliset hakijat!

Kannustavaksi tarkoitettu tsemppipuhe ei enää lämmitä. Ammattilaisten huoleton suhtautuminen ei tee odotuksesta yhtään sen helpompaa tai hauskempaa.

Kerron lautakunnan jonotilanteesta ystäväperheessä käydessäni, samalla kun haen hyvän asennon keinutuolista. Että jonoa on ja seuraava kokouspäivä kolmen viikon kuluttua, mutta hakemustamme ei välttämättä käsitellä sielläkään. Ystävän insinööripuoliso äimistelee: kai yleensä on tapana, että kokouksessa käsitellään siihen mennessä esille tulleet asiat? Ja jos asiaa on paljon, varataan pitempi kokousaika!

Niin minäkin ennen luulin. Miksei edes tämä kotimaan prosessin loppuvaihe voi  mennä loogisesti: esimerkiksi että  kaikki viikkoa ennen kokouspäivää toimitetut hakemukset käsitellään kerralla?

Oikeasti, miksei? Onko kyse tehottomuudesta, vai onko nykyiseen toimintatapaan jokin syy, jota hakijanäkökulmasta ei huomaa ajatella? Voisiko hoitotakuusta ottaa mallia – saisiko lautakuntaan käsittelytakuun?

(Saisi ja pitäisi olla, sanon minä. Julkiseen vallankäyttöön liittyvä juridinen prosessi ei saa olla näin epämääräinen ja asianosaiset kehnosti informoituja. Eihän? Vai enkö vielä ymmärrä, että lautakunnalle en ole asiakas vaan päätöksenteon kohde, objekti, yksi kymmenistä ja sadoista? Ja tältäkö muuten tuntuu olla sosiaalitoimen ”asiakas” – silkkaa odottelua, epämääräisyyttä, turhautumista? Jos, niin kenties hyvä että tämäkin tulee nyt koettua.)