Jo tutuksi käynyt väki kokoontuu Pohjoiselle Hesperiankadulle. Kevät Helsingissä on edennyt, joidenkin prosessit samoin. Yksi odottaa jo lupaa lautakunnalta, toiselle sekin on vielä kaukaista tulevaisuutta. Olemme silti samaa porukkaa, vaihdamme kuulumisia. Ensimmäisen viikonlopun lauantain aamukahvilla oli hiljaista, nyt naurunremakka kantaa keittiön ulkopuolellekin.
Valmennuksen aiheet eivät muutu kevyemmiksi, käy päin vastoin. Tällä kertaa uimme todella syvissä vesissä: mietimme, miten kertoa lapselle mahdollisesta raiskaus- tai insestitaustasta, kuinka rasismin kanssa voi elää (voiko?), miten taustojen selvittäminen somen kautta on vaikuttanut lasten juurien etsintään. Sunnuntaina ryhmässä vierailee adoptiovanhempi, joka valaa uskoa prosessiin: kovaa on ollut, mutta asioilla on tapana järjestyä ja lapset ovat ihmeellisiä.
Todistuksen saanti tuntuu hauskalta. Se on yhteinen, kuten tähän prosessiin hyvin sopii. 32 valmennustuntia on paljon, ja koko ryhmä vaikuttaa tyytyväiseltä siihen, että osallistuimme. Tyytyväisiä olemme mekin. Kokemus, konkretia ja vertaistuki – siinä on adoptiovalmennus kolmella sanalla.
