Adoptio-odottajan joulu

Koristelemme kuusen. Ainoa valosarjamme on jo parvekkeella, ja päätämme että valoton kuusi saa kelvata sellaisenaan. Moni asia on tässä taloudessa vähän vinksallaan, miksei sitten kuusikin.

Juhlapyhien lähestyminen herättää muistoja omista lapsuusvuosien juhlista -hyviä, ainakin pääosin. Kumpikaan meistä kahdesta ei silti kanna mukanaan sukuspesifejä (onko tuo edes sana?) juhlatraditioita, joita haluaisi ehdottomasti noudattaa. Tästä huolimatta olemme yhtä mieltä siitä, että lapsen tultua traditioita on kehiteltävä -omia tai lainattuja, mutta traditioita kuitenkin. Niiden kautta liitytään perheeseen, sukuun, ympäröivään yhteiskuntaan.

Saamme aikaan hurmaavan keskustelun joulupukista: minun mielestäni pukkisatua ei tarvitse kertoa lapselle sellaisenaan, vaan voi kertoa tuttujen aikuisten ostavan lahjat ja pukin vain jakavan ne. Tai unohtaa koko tyypin, kertoa punanuttuisen lahjasedän olevan vain herttainen tarina. Mies on eri mieltä: lahjoja jakava joulupukki ja tonttupaja Korvatunturilla ovat niin iso osa suomalaista ja länsimaista joulunviettoa, että integroitumisen vuoksi pukkiperinnettä on syytä jatkaa.

Siispä: Laulut, lahjat, läheiset ja jotkin ruoat saavat toivottavasti kuulua jouluumme jatkossakin. Väliäkö sillä, vaikka laatikot ovat Saarioisten äitien ja laulut läpituttuja -se joulu, jonka kerran vietimme kaksin ilman koristeita, jouluruokia ja sukulaisten tapaamista, ei tuntunut joululta.

Lainaan kokeeksi ystävän lasta ja käymme yhdessä paikallisen seurakunnan perheille suunnittelemassa joulutapahtumassa. Lapsi pitää pimeässä ulkoilmassa kiinni kädestäni, ihailee seimeä, istuu sylissäni poroajelulla ja on silminnähden onnellinen retkestään. Tällaista haluan meillekin, kun lapsi joskus tulee. Syvyyttä ja sisältöä, ei vain paketteja ja  tipetipetiptappia (joskin ne toki mahtuvat kohtuullisissa määrin kuvaan).

Kirjattakoon siis täten muistiin, että vuoden 2019 jouluna aloin varautua sekä kulutusjuhlaan että perinteensiirtoon: ostin joulumyyjäisistä adventtikynttelikön.

 

Kiitoksellaeläjä

Viimeiset viikot olen ollut kovin kiitollinen. Ei niin, että olisin yhtäkkiä jotenkin kasvanut henkisesti, mutta jokin on silti muuttunut. Siihen syy taitaa olla elämässä itsessään: olen taas saanut muistutuksia siitä, miten nopeasti kaikki elämässä voi muuttua.

Tällä viikolla olen kärsimättömänä odotuksen ohella tuntenut kiitollisuutta muun muassa

1. odottamisesta: miten etuoikeutettua, että saan odottaa jotakin niin ihmeellistä kuin lasta!

2. kaikki suomalaiset yllättyneestä jatkokesästä, joka saa lähtemään ulos termarikahvien kanssa vielä illallakin

3. työstä, joka ei jätä kylmäksi vaikka usein tuntuu vievän luutkin kehostani.

4. puolisosta, joka on jaksanut halata aina uudelleen maailman epäreiluutta itkevää vaimoaan

5. naisverkostosta, joka kokoontuu harvakseltaan mutta jolla on silloin sitäkin hauskempaa

6. löytyneestä herkkutatista (paistoin sen sipulin kanssa ja söin ruisleivän päällä, mmm)

7. pyörästä, joka on vakaa ja rullaava

8. asuntomme ilta-aurinkoon katsovasta parvekkeesta

9. sikeistä unistani

10. elämästä itsestään (oikeasti)

Isofixistä ja tilantarpeesta

Tuttavapariskunta karauttaa pihaan palatessaan autokaupoilta. He ovat käyneet koeajamassa isompia autoja, koska lisääntyvät ihmiset vaativat lisää tilaa.

Jo samalla viikolla huomaan houkuttelevani puolisoa autokauppakierrokselle. Lisää tilaa, meillekin! Puolisoa huvittaa: hän palaa työmatkalta, ja vaimoon on sillä välin tarttunut autokuume.

Paitsi lapsiperheen muuttuvilla tarpeilla, perustelen asiaa myös pitkillä työmatkoillani. Onhan se mukavaa istua korkeammalla, näkee paremmin. Turvallisuus! Ja mahtuisi tavaraa takakonttiin, nyt ei oikein mahdu. Lisäksi olen oppinut uuden termin: isofix-valmius, sitäkään nykyisessä autossa ei ole.

Joitakin viikkoja sitten asunnossamme kävi myös kiinteistönvälittäjä, sillä pohdimme isompaan asuntoon siirtymistä. Asia jäi odottamaan, ja palaamme siihen kenties lomakauden jälkeen.

Meistä tuli klisee. Jos nyt, vaikkei lasta näy mailla halmeilla.

Ps. Tuttu pariskunta valmennuskurssilta saa lapsiesityksen. Ihmeellistä! Jossakin siellä, kaukana ja näkymättömissä, meistä tehdään perheitä.

Adoptiolapsi matkustaa mukana

Yritämme etsiä lelua. Uimalelua, pehmolelua, jotain persoonallista ja tämän loman kohdemaahan (hah, kohdemaa onkin luultua monipuolisempi sana!) liittyvää. Että olisi sitten jotain, jota näyttää sanojensa tueksi, kun lapsi sanoo että ennen minua teillä oli aina hauskaa. Lomailitte kaukomailla ja kaikkea. Niin sitten me voimme etsiä lelun ja muistuttaa että sielläkin sinä olit ajatuksissa mukana, että ei se nyt niin ihmeellistä ollut, sekään. Että sielläkin sinä olit tärkeämpi.

Lomailu aikuisseurassa on helppoa ja aika hauskaa: vuokrataan auto, syödään kun sopiva paikka tulee vastaan, huonon sään yllättäessä vanutaan majoituksessa ja käydään kyllästymisen iskiessä kuntosalilla. Luetaan maan yhteiskunnallisesta järjestelmästä ja kolutaan jännittäviä paikkoja fiilispohjalta. Ja silti kaikkea leimaa väliaikaisuuden maku: tästäkin voisin jo luopua, mielelläni!

Tällä hetkellä se Oikeasti Kiinnostava ja Tärkeä tilanne on tämä: Emme tiedä, ovatko paperimme lähteneet lapsen kotimaata kohti. Emme millään haluaisi taas kysyä asiasta maavastaavalta, koska normaalissa maailmassa asiakas pidetään tietoisena prosessin kulusta ihan kyselemättä. Kohta on tosin taivuttava ja kysyttävä, sillä paperimme ovat olleet Helsingissä pian kuukauden ja vuosi on vaihtunut. Kai jotain kerrottavaa voisi alkaa jo olla?

Onko adoptiohakija asiakas?

Puoliso soittaa palvelunantajan maavastaavalle uudelleen.  Tällä kertaa hän vastaa. Kuulen puhelimesta miten ääni puhuu ja puhuu mutta ei vastaa puolison kysymyksiin. Turhauttavaa. Onkohan hän puhunut lämpimikseen tähänkin asti? Siltä alkaa vaikuttaa, kun viimein selviää että hän on saanut kaipaamamme tiedon melkein kaksi viikkoa sitten. Hän ei siis vain ole ilmoittanut meille ettemme saa lähettää hakemusta vielä tänä vuonna. Mies kertoo äänelle meidän hankkineen näissä viikoissa kaikki asiakirjat. Ääni puhelimessa kuulostaa epäuskoiselta.  Todellako? Niin vastaa mies, niin meitä ohjeistettiin.

Kaikki juokseminen ja ryntäily on ollut turhaa.

Paperit ovat nyt kuitenkin koossa. Siitä olemme tyytyväisiä ja helpottuneitakin.

Sielujen toiviotie

Viimeiset lausunnot antavat odottaa itseään, ja alamme ymmärtää, etteivät paperit liikahda ennen joulua minnekään. Ainakaan Suomen ulkopuolelle. Palvelunantaja ei ole ilmoittanut, olisiko se edes teoriassa mahdollista: kohdemaa on tehnyt päätöksensä viime viikolla, mutta joko palvelunantaja ei ole saanut sitä tietoonsa tai sitten ilmoittaminen meille on jäänyt muiden asioiden alle. Puoliso soittaa maavastaavalle, mutta hän ei vastaa. Eipä sillä, eihän sitä yhtä lausuntoakaan vielä ole. Senkin piti tulla jo.

Adoptioprosessi kasvattaa kärsivällisyyttä ja nöyryyttä enemmän kuin mikään aiemmin kokemani. Askel kerrallaan -ajattelu imeytyy selkärankaan, kun peruskokemus kaikesta on se, että omat vaikutusmahdollisuudet ovat minimissä. Toki tilanne olisi sama lapsettomuushoidoissa -joista meillä on kokemusperäistä tietoa vain ystävien kautta- joten tilanne ei ole ainutlaatuinen. Uusi lääke, uusi kierto – uusi neuvontatapaaminen, uusi todistus… vaiheet, odottaminen, vallan luovuttaminen itseltä pois (tässä asiassa se ei kyllä ole itsellä koskaan ollutkaan, toisin kuin joku joskus ehkä on luullut), prosessin tietoinen unohtaminen kun mitään ei tapahdu, mielenrauhan etsiminen sieltä mistä sen löytää.

Nyt mielenrauha asuu työnteossa, kuntosalilla ja tammikuussa  siintävässä lomassa etelän lämmössä. Kohde on jälleen yksi niistä, joihin ei lasten kanssa tulisi lähdettyä. Kunpa saisikin suunnitella jo Kanarian reissua ja Bamse-hotellia!

Nippu

Lähetän palvelunantajallemme viestin: kun tietoa siitä, milloin saamme lähettää paperit, edelleen odotetaan, voimmeko tehdä mitään mikä edesauttaisi prosessia kun tieto joskus tulee?

Saan vastauksen nopeasti: tieto tulee kuukauden päästä, voitte koota paperit jo nyt. Jos saatte luvan lähettää paperit tänä vuonna, niiden on lähdettävä käytännössä heti luvan tultua, koska joulu lomineen lähestyy.

Vai niin. Varaamme saman tien (taas) lääkäriajat, lähetämme psykologifirmoille tarjouspyynnöt ja pyydämme ystäviltä suosituskirjeet, mutta riemastumisen ohella ärsyttää. Mitä jos en olisi kysynyt? Olisimmeko saaneet luvan lähettää paperit, mutta jääneet junasta sen vuoksi, että emme olisi ehtineet koota niitä tarpeeksi nopeasti? Missä on proaktiivisuus, kun prosessin palvelusta maksetaan se viisi tuhatta euroa?

Kauniiksi lopuksi: tarvitsemme uuden lausunnon neuvonnan antaneelta sosiaalityöntekijältä, joka on tietysti ehtinyt vaihtua. Psykologifirmat eivät vastaa tarjouspyyntöihin ja kaikki muukin on hidasta, takkuista tai molempia. Veli vaimoineen saa sentään nopeasti nimet varahuoltajasitoumukseen ja kaveri lainaa valikoiman lasten kenkiä valokuvaajaa varten. Voi rakkaat, tietäisittepä miten paljon arvoa niillä töppösillä ja papereilla on!