Adoptiolapsi matkustaa mukana

Yritämme etsiä lelua. Uimalelua, pehmolelua, jotain persoonallista ja tämän loman kohdemaahan (hah, kohdemaa onkin luultua monipuolisempi sana!) liittyvää. Että olisi sitten jotain, jota näyttää sanojensa tueksi, kun lapsi sanoo että ennen minua teillä oli aina hauskaa. Lomailitte kaukomailla ja kaikkea. Niin sitten me voimme etsiä lelun ja muistuttaa että sielläkin sinä olit ajatuksissa mukana, että ei se nyt niin ihmeellistä ollut, sekään. Että sielläkin sinä olit tärkeämpi.

Lomailu aikuisseurassa on helppoa ja aika hauskaa: vuokrataan auto, syödään kun sopiva paikka tulee vastaan, huonon sään yllättäessä vanutaan majoituksessa ja käydään kyllästymisen iskiessä kuntosalilla. Luetaan maan yhteiskunnallisesta järjestelmästä ja kolutaan jännittäviä paikkoja fiilispohjalta. Ja silti kaikkea leimaa väliaikaisuuden maku: tästäkin voisin jo luopua, mielelläni!

Tällä hetkellä se Oikeasti Kiinnostava ja Tärkeä tilanne on tämä: Emme tiedä, ovatko paperimme lähteneet lapsen kotimaata kohti. Emme millään haluaisi taas kysyä asiasta maavastaavalta, koska normaalissa maailmassa asiakas pidetään tietoisena prosessin kulusta ihan kyselemättä. Kohta on tosin taivuttava ja kysyttävä, sillä paperimme ovat olleet Helsingissä pian kuukauden ja vuosi on vaihtunut. Kai jotain kerrottavaa voisi alkaa jo olla?

Onko adoptiohakija asiakas?

Puoliso soittaa palvelunantajan maavastaavalle uudelleen.  Tällä kertaa hän vastaa. Kuulen puhelimesta miten ääni puhuu ja puhuu mutta ei vastaa puolison kysymyksiin. Turhauttavaa. Onkohan hän puhunut lämpimikseen tähänkin asti? Siltä alkaa vaikuttaa, kun viimein selviää että hän on saanut kaipaamamme tiedon melkein kaksi viikkoa sitten. Hän ei siis vain ole ilmoittanut meille ettemme saa lähettää hakemusta vielä tänä vuonna. Mies kertoo äänelle meidän hankkineen näissä viikoissa kaikki asiakirjat. Ääni puhelimessa kuulostaa epäuskoiselta.  Todellako? Niin vastaa mies, niin meitä ohjeistettiin.

Kaikki juokseminen ja ryntäily on ollut turhaa.

Paperit ovat nyt kuitenkin koossa. Siitä olemme tyytyväisiä ja helpottuneitakin.

Sielujen toiviotie

Viimeiset lausunnot antavat odottaa itseään, ja alamme ymmärtää, etteivät paperit liikahda ennen joulua minnekään. Ainakaan Suomen ulkopuolelle. Palvelunantaja ei ole ilmoittanut, olisiko se edes teoriassa mahdollista: kohdemaa on tehnyt päätöksensä viime viikolla, mutta joko palvelunantaja ei ole saanut sitä tietoonsa tai sitten ilmoittaminen meille on jäänyt muiden asioiden alle. Puoliso soittaa maavastaavalle, mutta hän ei vastaa. Eipä sillä, eihän sitä yhtä lausuntoakaan vielä ole. Senkin piti tulla jo.

Adoptioprosessi kasvattaa kärsivällisyyttä ja nöyryyttä enemmän kuin mikään aiemmin kokemani. Askel kerrallaan -ajattelu imeytyy selkärankaan, kun peruskokemus kaikesta on se, että omat vaikutusmahdollisuudet ovat minimissä. Toki tilanne olisi sama lapsettomuushoidoissa -joista meillä on kokemusperäistä tietoa vain ystävien kautta- joten tilanne ei ole ainutlaatuinen. Uusi lääke, uusi kierto – uusi neuvontatapaaminen, uusi todistus… vaiheet, odottaminen, vallan luovuttaminen itseltä pois (tässä asiassa se ei kyllä ole itsellä koskaan ollutkaan, toisin kuin joku joskus ehkä on luullut), prosessin tietoinen unohtaminen kun mitään ei tapahdu, mielenrauhan etsiminen sieltä mistä sen löytää.

Nyt mielenrauha asuu työnteossa, kuntosalilla ja tammikuussa  siintävässä lomassa etelän lämmössä. Kohde on jälleen yksi niistä, joihin ei lasten kanssa tulisi lähdettyä. Kunpa saisikin suunnitella jo Kanarian reissua ja Bamse-hotellia!

Nippu

Lähetän palvelunantajallemme viestin: kun tietoa siitä, milloin saamme lähettää paperit, edelleen odotetaan, voimmeko tehdä mitään mikä edesauttaisi prosessia kun tieto joskus tulee?

Saan vastauksen nopeasti: tieto tulee kuukauden päästä, voitte koota paperit jo nyt. Jos saatte luvan lähettää paperit tänä vuonna, niiden on lähdettävä käytännössä heti luvan tultua, koska joulu lomineen lähestyy.

Vai niin. Varaamme saman tien (taas) lääkäriajat, lähetämme psykologifirmoille tarjouspyynnöt ja pyydämme ystäviltä suosituskirjeet, mutta riemastumisen ohella ärsyttää. Mitä jos en olisi kysynyt? Olisimmeko saaneet luvan lähettää paperit, mutta jääneet junasta sen vuoksi, että emme olisi ehtineet koota niitä tarpeeksi nopeasti? Missä on proaktiivisuus, kun prosessin palvelusta maksetaan se viisi tuhatta euroa?

Kauniiksi lopuksi: tarvitsemme uuden lausunnon neuvonnan antaneelta sosiaalityöntekijältä, joka on tietysti ehtinyt vaihtua. Psykologifirmat eivät vastaa tarjouspyyntöihin ja kaikki muukin on hidasta, takkuista tai molempia. Veli vaimoineen saa sentään nopeasti nimet varahuoltajasitoumukseen ja kaveri lainaa valikoiman lasten kenkiä valokuvaajaa varten. Voi rakkaat, tietäisittepä miten paljon arvoa niillä töppösillä ja papereilla on!

 

Arvoituksen palasia

Adoptioprosessista tietävien piiri laajenee. Tapaan ympäri Suomen toimivia kollegoitani pari kertaa vuodessa, ja tällä kertaa päätän kertoa kuulumisten vaihdon yhteydessä muutakin kuin työuutisia. Vastaanotto on myönteinen, tottakai. Varmaan suunnilleen samanlainen se olisi, jos odottaisimme biologista lasta. Vain paljastusta seuraavat kysymykset eroavat: Milloin, minkä ikäinen, mistä?

Työmatkalla innostun kiertämään muutamia kirpputoreja. Ostan mukaan lastenkirjoja Dumbosta Veli Kaniin – kaikki omia vanhoja suosikkejani, tietenkin. Vaatteita en edes katso, niiden aika ei ole vielä.

Miehen äiti on käsityöihminen. Pyydän häntä neulomaan lapselle pienet villasukat, jonka varteen tulee synnyinmaan lippu. Aiomme ottaa sukat mukaan perhekuviin, jotka lähetämme kontaktillemme. Tyhjissä sukissa on samanlaista symboliikkaa kuin vatsan kohdalla kannettavassa maapallossa tai tennareissa, mutta sukat tuntuvat jotenkin sympaattisilta. Samalla anoppikin saa osallistua odotukseen ja pohtia pientä ihmistä, jonka jalkoihin sukat ehkä joskus pujotetaan.

Toisella työmatkalla käytän tunnin täytettävien vauvakirjojen selaamiseen kirjakaupassa. Kaikki on kovin perinteistä: syntymän yksityiskohdat, sukupuu, keneltä vauva näyttää. Harmittelen tätä kotona, johon mies ehdottaa että askartelemme kirjan itse.

Ainakin siinä kuluisi aikaa ja projekti pitäisi yllä hyvää mieltä, kun adoptiolupa antaa edelleen odottaa itseään.

Muniva kukko ja kuparipannu

Pääsiäinen, kevään ja uuden elämän juhla, häämöttää. Lensi maahan enkeli, joutuisampi tuulta! Syömme suklaata, vapaata ei ole eikä tunturimökkiäkään, jonne voisi vetäytyä tuijottamaan takkatulta ja hiihtelemään. Enkä edes pidä hiihtämisestä. Jokunen pääsiäistipu odottelee aikaansa laatikossa, mutta en viitsi nostaa niitä esiin. Mitä sitä, turhaan.

En voi olla ajattelematta, että jos meillä olisi lapsi, tätäkin pyhää vietettäisiin aivan toisin. Palmusunnuntaina maalaisin pikkuvirpojalle pisamia, kiirastorstaina käytäisiin kirkossa katsomassa, kuinka alttarille jäävät vain mustalla liinalla makaavat punaiset ruusut, pääsiäispäivinä laskettaisiin mäkeä ja etsittäisiin suklaamunia piposta sängyn alta. Mentäisiin lähipiirin mökille, pilkittäisiin, syötäisiin rahkapiirakkaa kaakaon kanssa.

Tänään luotan siihen, että erilaisen pääsiäisenkin aika tulee. Adoptioneuvonta alkaa olla lopuillaan.