Martti ja Anneli ne yhteen soppii: adoptiolapsen nimi

Kerroin joskus aiemmin, että ystäväni lapsella oli nimi jo silloin, kun hän majaili äitinsä kohdussa. Kadehdittavaa. Vauva oli Villekalleeemeli, ei lapsi tai joku vaan Hän.

Meillä nimen paikalla on sivulause: josselapsijoskustuleeniin. Tai nykyään jo varoen: sittenkunselapsituleeniin.

Muuta ei vielä uskalla. Koska minkäänlaisen kutsumanimen käyttäminen tuntuu tässä vaiheessa aivan liian oudolta, keskustelemme harvakseltaan nimestä. Pääkriteereitä on muutama:

1. Nimen on oltava suomalainen tai vähintään länsimainen, sillä erottuvassa ihonvärissä on yhdelle pienelle ihmiselle riittävästi kannettavaa. Ettei ainakaan luokan oppilaslistasta tai aikuisena ansioluettelosta heti huomaa, että tuo ihminen ei ehkä olekaan elovena-mallia. Haluamme, että lapsi saa mahdollisimman pitkään olla vain yksi muista lapsista.

2. Ne muut nimet. Juuri sen oikean nimen on oltava sellainen, että se sopii molempien sukunimien kanssa yhteen (näillä näkymin aiomme arpoa sukunimen). Nimilaki ehti onneksi muuttua jo ennen jos/kun-lapsi tulee taloon, mutta toistaiseksi emme lämpene yhdistelmänimille. Emmekä toistemme sukunimille. Miten ihmeessä ihmiset saavat koskaan päätettyä yhteisestä sukunimestä jo avioituessaan, kun me emme osaa edes ajatella vaihtamista yli kymmenen yhteisen vuoden jälkeenkään?

3. Edelliset sukupolvet. Puolison suvun nimiperinteet ovat mysteeri. Oma äitini on toivonut, että meillä molemmilla oleva toinen nimi saisi jatkumoa, ja muutenkin toisen nimen valitseminen perinneosastolta tuntuu hyvältä. Että jos nyt geenit eivät olekaan samat, niin jatkumoa on nimien(kin) kautta.

(4. Sukupuolineutraaleista nimistä en nyt jaksa välittää, muut tekijät painavat tällä erää enemmän. Ei toki olisi hullumpaa, jos jokin neutraali ja sukunimisujuva versio tulisi vastaan, mutta varsinaiseen kriteeristöön tämä kohta ei yllä. Onhan noissa kolmessakin seulomista.)

Olen keksinyt yhden riittävän kauniin ja soljuvan tytön nimen. Sille puolisokin nyökytteli. Nimi sulaa suussa kuin karkki ja toimii monessa maassa. Kaikki tapaamani sen nimiset ovat olleet mukavia ihmisiä.

Pojan nimiä pallottelin kerran olohuoneen sohvalla puolihuumorilla ääneen, kun puoliso sanoi varoen ”jos se olisi Kai” (siis ei hän oikeasti sanonut Kai, mutta riittävän lähelle jotta voin kääntää ehdotuksen Kaiksi). Miksei, miehen ehdotus oli helppo, iloinen nimi, jossa on kiinnostava sivumerkitys. Siitä nimestä voi kertoa tarinan, sillä on syy tulla valituksi.

Miten te valitsitte/valitsette adoptilastenne nimet?

 

Rattaat adoptiolapselle -huijarisyndrooma vaunuosastolla

Paikkakunnalle avautuu lastentarvikeliike, ja vastoin parempaa tietoamme poikkeamme avajaispäivänä sisään. Hulina on hurja: naisia, lapsia, myyjiä, ilmapalloja ja kaatuvia pyöräilykypäräpinoja. Suuntaamme rauhallisimpaan nurkkaan tutkimaan esittelyssä olevia rattaita. Tai kärryjä, kuten me toistuvasti niitä kutsumme – nämäkään termit eivät ole vielä hallussa.

Karkeasti ottaen tarjolla näyttää olevan
– järeitä ja kalliita yhdistelmävaunuja (mihin nämä mahtuvat?)
– kasvot menosuuntaan liikkuvia matkarattaita (kiintymyssuhdehälytys!)

Toteamme molemmat, että auton ostaminen on paitsi helpompaa, myös hauskempaa. Autokaupassa olo ei ole ollenkaan kiusallinen ja osaamme molemmat selvittää ja fiilistellä olennaisia asioita, mutta lastentarvikeliikkeissä on toisin.

Samana iltana alan kahlata läpi netin tieto- ja markkinointitulvaa. Selviää, että me tarvitsemme käänettävän kulkusuunnan lisäksi helposti kasattavat, työntöaisaltaan (?) säädettävät rattaat. Käsimatkatavarakokoa tai tyylikästä ulkonäköä emme kaipaa, mutta selkäkorkeutta sen verran, että ostettavat rattaat menisivät useamman vuoden. Rengaskokoakin saisi olla enemmän kuin kahvikupin halkaisijan verran. Kauniina pitämäni Yoyot karsiutuvat, samoin trendikkäät Bugaboot, käytännölliset Baby joggerit ja monet muut.

Seuraavalla viikolla työntelemme läpi toisen liikkeen valikoimassa olevat rattaat. Myyjä tiedustelee lapsemme ikää ”-emme vielä tiedä, meille tulee adoptiolapsi”, ja kuultuaan vastauksen alkaa myydä meille keskimääräistä kalliimpia ja laadukkaampia yhdistelmävaunuja. Pieniä kyllä (Emmaljunga Viking, ehkä?), mutta ei kovin pieneen tilaan meneviä. Kerromme, että tarvitsemme ehdottomasti matkakelpoiset rattaat ensimmäiseksi kulkupeliksemme, sillä lapsi haetaan suuresta, helteisestä kaupungista ja matkalle on tarkoitus lähteä rattaat mukana, ettei kaikessa touhussa tule tehtyä vikahankintaa paikan päältä.

Myyjä ymmärtää eikä kuitenkaan ymmärrä. ”Ei matkarattaita voi ainoiksi rattaiksi oikein ostaa.  Ne ovat poikkeustilanteita varten, kun menette autolla mummolaan. Ja kun ei ihan vauva kerran ole kyseessä, niin kyllähän lasta kuljetetaan kasvot menosuuntaan.” Kaivan jostakin kuluneen ”niin, adoptiolapsillahan tilanteet voivat olla vähän erilaisia”-fraasin, ja poistumme liikkeestä turvaistuinhyllyköiden kautta. Niidenkään merkit ja mallit eivät meille noviiseille kerro mitään, mutta myyjä suhtautuu meihin selvästi jo pedagogisena haasteena ja poistumme paikalta huomattavasti viisaampina. 360 asteen kääntyvyys! i-size! Autoliiton testit! (Niihin perehtyminen muuten auttaa, sillä hyviksi havaittuja istuimia ei olekaan liiaksi).

Samana päivänä palaamme takaisin juuri avattuun liikkeeseen. Avajaispäivän ruuhka on hellittänyt, ja tällä kertaa myyjä tulee esittelemään meille ratasvalikoimaansa. Hänen avullaan löydämme hakemamme: käännettävällä kulkusuunnalla olevat semimatkarattaat, tukevilla ilmakumirenkailla, yhden käden kasausmekanismilla ja isolla tavarakorilla. Mies innostuu rumana pitämästäni armeijanvihreästä sävystä ja alkaa välittömästi suunnitella rattaiden personointimahdollisuuksia.

Nämä me siis ostamme, kun lapsiesitys joskus tulee. Mitäänsanomattomat, vakaat, käytännölliset, minihissiimme mahtuvat Britax Smile 2 -rattaat. Sitten kun.

 

01_BRITAX_SMILE_2_OliveDenim_02_FWFSunVisorOut_2017_72dpi_2000x2000

Kuvan lähde: Britax Römer

Mää hoidan! Ehkä.

Laskettua aikaa (tai mitään sinne päinkään) ei adoptio-odottajalle meidän kontaktissamme anneta. Lapsen ja vanhempien yhdistäminen on sisältölähtöistä työtä, mikä tarkoittaa ettei vuoronumeroita ole. Lapsi tulee kun tulee, jos tulee.

Siitä huolimatta huomaan laskevani, jotain. Työkokouksessa suunnittelen vuoden 2020 syksyä ja lupaudun kaikkeen tietäen, etten ehkä ole silloin töissä. Vihjaan kollegoille, että kenties vuosittainen, valtakunnallinen projektini on seuraavaksi jonkun työtoverin hartioilla, sillä uunituoreen sijaisen vastuulle sitä ei voi laittaa.

Ystävä kysyy, miten sijaisuuteni järjestetään kun jään kotiin. Hän tietää, että teen työtä, jonka oppimisessa yksi vanhempainvapaa menee hujauksessa. Ilman lisäkoulutusta hommaan pystyviä sijaisia ei ole todennäköisesti ole olemassakaan. ”Not my business”, vastaan rakentavasti. Kyllä tekijä aina löytyy, olenhan minäkin tämän oppinut. Siperia opettaa, huku tai ui, mitä näitä nyt on. Intressini on seuraavaksi saada yhdelle lapselle hyvä lapsuus, siihen verrattuna kiinnostavatkin työt tuntuvat kovin toissijaisilta. Ennen en tätä ymmärtänyt (työ on aina ollut elämäni suurimpia intohimoja), mutta nyt kaikki on toisin. Jo nyt, vaikkei lasta vielä ole. Pitkä odotus tekee tehtävänsä.

Jos lapsi ei tule vuonna 2020, pettymys on selviö. Odotan lasta, odotan vanhempainvapaata, odotan kotonaoloa.

(Huomaako muuten tekstistä, että kirjoitan tätä junassa kahden intensiivisen kokouspäivän jälkeen, nälkäisenä ja väsyneenä?)

Adoptio-odottajan hankinnat

Eräänä pakkasenpuremana vapaapäivänä aloin etsiä netistä kattavaa listaa siitä, mitä kaikkea taaperoa odottavalla olisi syytä olla kodissaan, kun lapsi tulee kotiin. Tätä edelsi tietysti puolen päivän nautiskeleva kirpparikierros, josta mukaan tarttui pari lastenkirjaa ja muutama iloisenvärinen vaatekappale (lähinnä omaksi iloksi, enhän edes tiedä lapsen kokoa vielä). Oikein käyttökelpoista listaa en löytänyt, joten päätin koota sellaisen itse. Jos huomaat jotain puuttuvan, vinkkaa – täydennän mielelläni!

– Nukkuminen: sänky (pinna- vai lastensänky?), peitto, tyyny, vuodevaatteet, muovitettu lakana/patjansuoja

– Vaatetus: vuodenajasta ja iästä riippuen esim. kirpparilta pieni valikoima vaatteita ylös, alas, ulos, sisälle ja yöksi. Kun selviää, mikä juuri tällä lapsella toimii pukeutumisessa ja elämässä muutenkin, lisää niitä.

– Ruoka-asiat: pari lautasta, lasten aterimet, (nokka)muki, kenties tuttipulloja, syöttötuoli/lastentuoli

– Hygieniatarvikkeet: hammasharja, -tahna, hiusharja/kampa, kirvelemätön shampoo, jokin voide (hyvänä pitämiseen ja rasvaukseen), kylpytakki (meillä, koska kerrostalon saunavuoroille vaeltaminen), kylpyamme, kuumemittari, vaippoja, potta/vessanpöntön supistaja

– Viihde:  leluja, kuten pehmoja/ensinukke/Duploja, kirjoja, jokunen DVD, palapelejä, tutti

– Liikkuminen: rattaat/jokin kantosysteemi, turvaistuin autoon, turvaistuin pyörään, yövalo, koroke lavuaarin eteen

– Turvallisuusbonus: pari turvalukkoa kaapinoviin (jos touhukas taapero levittää heti kaiken lattialle eikä yhteinen kielikään vielä aukene), pistorasiatulppia

Sinusta tulee hyvä

Istumme iltaa ystäväperheen luona. Perheen lapset ovat jo koululaisia, ja vanhemmat kertovat että päivällä on väännetty kättä toisen lapsen kasvojen näyttämisestä Youtubessa. Lapsi on taiteellinen ja julkaisee kanavallaan omia animaatioitaan. Nyt pitäisi saada tehdä niin omilla kasvoilla, mitä vanhemmat vastustavat.

Puoliso käy ensin ihailemassa toisen lapsen saamia joululegoja ja istuu sitten sohvalle heidän seurakseen. Me muut aikuiset parannamme maailmaa keittiön pöydän ääressä (”ennen tieto oli valtaa, mutta mikä on valtaa nyt?”) puolison tehdessä päivän hyvän työn keskustelemalla somen käytöstä lasten kanssa. Läpi käydään tärkeät tykkäämiset, meemit, kiusaamisvideot, koko paletti. Peukutan salaa, mutta puoliso ei huomaa. Hän katsoo lapsiin niin kuin aikuisiin, keskittyen. Menee yli tunti, ennen kuin hän palaa aikuisten seuraan.

Sinusta tulee hyvä isä, totean myöhemmin peiton alta. Puoliso vaikuttaa ilahtuvan.

Rokkaava lammas saa paikan

Tämä osa odotusta on ollut toistaiseksi kaikkein pitkäveteisin. Lapsesta puhutaan joka päivä, ja luvan myöntämisen jälkeen hän on aika lailla lähempänä kuin ennen, käytönnössä näin: ääneen lausuttu ”jos” muuttuu yhä useammin muotoon ”kun”.  Silti kukaan kohdemaassa ei taida vielä edes tietää olemassaolostamme, ja se turhauttaa. Emme ole saaneet lupaa alkaa kerätä papereita.

”Se ihana lelukauppa lopettaa, kaikki on miinusseitkytprossaa”, vinkkaa mitään tietämätön työkaveri aamukahvipöydässä. Luvan saannista on vasta viikko, ja satun olemaan autolla töissä. Siispä kauppaan! Hyllyt ovat melkein tyhjät, mutta onnistun sentään löytämään jotain pientä lahjaksi sopivaa. Lisäksi mukaan tarttuu puinen, käsinmaalattu Pinokkio (vaihtonenällä). Kassalla kysyn, paljonko ikkunassa olevalle aitovillaiselle keinulampaalle jää hintaa, ja päädyn ostamaan senkin. Autosta lähetän miehelle selfien, jonka taustalla lymyilee rokkitukkainen lammas. Vien lampaan kotiin ja palaan töihin.

Illalla kotiin palatessani mies istuu lampaan vieressä lattialla ja rapsuttaa sitä.

Kun toinenkin viikko kuluu, nostan lupapäivänä hankitun arkin vaatekaapin takimmaiseen nurkkaan. On vielä pitkä aika siihen että arkki pääsee käyttöön. Lammas saa jäädä lattialle ja Pinokkio valvomaan soittoharjoituksiani pianon päälle, niiden näkeminen ei samalla tavalla muistuta siitä, mitä joka päivä odotetaan ja toivotaan.

Koulukiusattu kolkuttaa virtuaalioveen

Lupaa ei vieläkään kuulu.

Kun olen eräänä iltana jo peiton alla, puoliso istahtaa sängylle: ”Millä me estetään ettei siitä tule koulukiusattua?”. Hän on katsonut kiusaamista käsittelevän A-studion, ja ymmärrän, että asia on akuutti juuri nyt.

Tunnin puoliunisen ja -humoristisen keskustelun jälkeen olemme lähes varmoja, että lapsi:
1. Viedään kolmevuotiaana jonkin itsepuolustuslajin treeneihin
2. Ilmoitetaan kansainväliseen kouluun
3. Opetetaan v***uilemaan nilkit suohon.

Sovimme kuitenkin, että keskustelua jatketaan toiste, skarpimmissa merkeissä.

Vakavasti puhuen: Kun ensimmäinen palvelumaksun erä on siirtynyt palveluantajalle, saamme tunnukset asiakasnettisivuille. Sisältöä ei ole paljon, mutta ymmärrämme, että vähäkin on tarpeen, kun odotusajat ovat epämääräisiä ja netti sekalaista tietoa täynnä. Ainakin kohdemaamme (se on tosiaan tainnut nyt vaihtua, ajatusten siirtäminen uuteen suuntaan vain otti aikansa) lapsiesitystilastot näyttävät rohkaisevilta.

Pysyisivätkin. Ja tulisi nyt se lupa!