Mää hoidan! Ehkä.

Laskettua aikaa (tai mitään sinne päinkään) ei adoptio-odottajalle meidän kontaktissamme anneta. Lapsen ja vanhempien yhdistäminen on sisältölähtöistä työtä, mikä tarkoittaa ettei vuoronumeroita ole. Lapsi tulee kun tulee, jos tulee.

Siitä huolimatta huomaan laskevani, jotain. Työkokouksessa suunnittelen vuoden 2020 syksyä ja lupaudun kaikkeen tietäen, etten ehkä ole silloin töissä. Vihjaan kollegoille, että kenties vuosittainen, valtakunnallinen projektini on seuraavaksi jonkun työtoverin hartioilla, sillä uunituoreen sijaisen vastuulle sitä ei voi laittaa.

Ystävä kysyy, miten sijaisuuteni järjestetään kun jään kotiin. Hän tietää, että teen työtä, jonka oppimisessa yksi vanhempainvapaa menee hujauksessa. Ilman lisäkoulutusta hommaan pystyviä sijaisia ei ole todennäköisesti ole olemassakaan. ”Not my business”, vastaan rakentavasti. Kyllä tekijä aina löytyy, olenhan minäkin tämän oppinut. Siperia opettaa, huku tai ui, mitä näitä nyt on. Intressini on seuraavaksi saada yhdelle lapselle hyvä lapsuus, siihen verrattuna kiinnostavatkin työt tuntuvat kovin toissijaisilta. Ennen en tätä ymmärtänyt (työ on aina ollut elämäni suurimpia intohimoja), mutta nyt kaikki on toisin. Jo nyt, vaikkei lasta vielä ole. Pitkä odotus tekee tehtävänsä.

Jos lapsi ei tule vuonna 2020, pettymys on selviö. Odotan lasta, odotan vanhempainvapaata, odotan kotonaoloa.

(Huomaako muuten tekstistä, että kirjoitan tätä junassa kahden intensiivisen kokouspäivän jälkeen, nälkäisenä ja väsyneenä?)

Adoptio-odottajan hankinnat

Eräänä pakkasenpuremana vapaapäivänä aloin etsiä netistä kattavaa listaa siitä, mitä kaikkea taaperoa odottavalla olisi syytä olla kodissaan, kun lapsi tulee kotiin. Tätä edelsi tietysti puolen päivän nautiskeleva kirpparikierros, josta mukaan tarttui pari lastenkirjaa ja muutama iloisenvärinen vaatekappale (lähinnä omaksi iloksi, enhän edes tiedä lapsen kokoa vielä). Oikein käyttökelpoista listaa en löytänyt, joten päätin koota sellaisen itse. Jos huomaat jotain puuttuvan, vinkkaa – täydennän mielelläni!

– Nukkuminen: sänky (pinna- vai lastensänky?), peitto, tyyny, vuodevaatteet, muovitettu lakana/patjansuoja

– Vaatetus: vuodenajasta ja iästä riippuen esim. kirpparilta pieni valikoima vaatteita ylös, alas, ulos, sisälle ja yöksi. Kun selviää, mikä juuri tällä lapsella toimii pukeutumisessa ja elämässä muutenkin, lisää niitä.

– Ruoka-asiat: pari lautasta, lasten aterimet, (nokka)muki, kenties tuttipulloja, syöttötuoli/lastentuoli

– Hygieniatarvikkeet: hammasharja, -tahna, hiusharja/kampa, kirvelemätön shampoo, jokin voide (hyvänä pitämiseen ja rasvaukseen), kylpytakki (meillä, koska kerrostalon saunavuoroille vaeltaminen), kylpyamme, kuumemittari, vaippoja, potta/vessanpöntön supistaja

– Viihde:  leluja, kuten pehmoja/ensinukke/Duploja, kirjoja, jokunen DVD, palapelejä, tutti

– Liikkuminen: rattaat/jokin kantosysteemi, turvaistuin autoon, turvaistuin pyörään, yövalo, koroke lavuaarin eteen

– Turvallisuusbonus: pari turvalukkoa kaapinoviin (jos touhukas taapero levittää heti kaiken lattialle eikä yhteinen kielikään vielä aukene), pistorasiatulppia

Sinusta tulee hyvä

Istumme iltaa ystäväperheen luona. Perheen lapset ovat jo koululaisia, ja vanhemmat kertovat että päivällä on väännetty kättä toisen lapsen kasvojen näyttämisestä Youtubessa. Lapsi on taiteellinen ja julkaisee kanavallaan omia animaatioitaan. Nyt pitäisi saada tehdä niin omilla kasvoilla, mitä vanhemmat vastustavat.

Puoliso käy ensin ihailemassa toisen lapsen saamia joululegoja ja istuu sitten sohvalle heidän seurakseen. Me muut aikuiset parannamme maailmaa keittiön pöydän ääressä (”ennen tieto oli valtaa, mutta mikä on valtaa nyt?”) puolison tehdessä päivän hyvän työn keskustelemalla somen käytöstä lasten kanssa. Läpi käydään tärkeät tykkäämiset, meemit, kiusaamisvideot, koko paletti. Peukutan salaa, mutta puoliso ei huomaa. Hän katsoo lapsiin niin kuin aikuisiin, keskittyen. Menee yli tunti, ennen kuin hän palaa aikuisten seuraan.

Sinusta tulee hyvä isä, totean myöhemmin peiton alta. Puoliso vaikuttaa ilahtuvan.

Rokkaava lammas saa paikan

Tämä osa odotusta on ollut toistaiseksi kaikkein pitkäveteisin. Lapsesta puhutaan joka päivä, ja luvan myöntämisen jälkeen hän on aika lailla lähempänä kuin ennen, käytönnössä näin: ääneen lausuttu ”jos” muuttuu yhä useammin muotoon ”kun”.  Silti kukaan kohdemaassa ei taida vielä edes tietää olemassaolostamme, ja se turhauttaa. Emme ole saaneet lupaa alkaa kerätä papereita.

”Se ihana lelukauppa lopettaa, kaikki on miinusseitkytprossaa”, vinkkaa mitään tietämätön työkaveri aamukahvipöydässä. Luvan saannista on vasta viikko, ja satun olemaan autolla töissä. Siispä kauppaan! Hyllyt ovat melkein tyhjät, mutta onnistun sentään löytämään jotain pientä lahjaksi sopivaa. Lisäksi mukaan tarttuu puinen, käsinmaalattu Pinokkio (vaihtonenällä). Kassalla kysyn, paljonko ikkunassa olevalle aitovillaiselle keinulampaalle jää hintaa, ja päädyn ostamaan senkin. Autosta lähetän miehelle selfien, jonka taustalla lymyilee rokkitukkainen lammas. Vien lampaan kotiin ja palaan töihin.

Illalla kotiin palatessani mies istuu lampaan vieressä lattialla ja rapsuttaa sitä.

Kun toinenkin viikko kuluu, nostan lupapäivänä hankitun arkin vaatekaapin takimmaiseen nurkkaan. On vielä pitkä aika siihen että arkki pääsee käyttöön. Lammas saa jäädä lattialle ja Pinokkio valvomaan soittoharjoituksiani pianon päälle, niiden näkeminen ei samalla tavalla muistuta siitä, mitä joka päivä odotetaan ja toivotaan.

Koulukiusattu kolkuttaa virtuaalioveen

Lupaa ei vieläkään kuulu.

Kun olen eräänä iltana jo peiton alla, puoliso istahtaa sängylle: ”Millä me estetään ettei siitä tule koulukiusattua?”. Hän on katsonut kiusaamista käsittelevän A-studion, ja ymmärrän, että asia on akuutti juuri nyt.

Tunnin puoliunisen ja -humoristisen keskustelun jälkeen olemme lähes varmoja, että lapsi:
1. Viedään kolmevuotiaana jonkin itsepuolustuslajin treeneihin
2. Ilmoitetaan kansainväliseen kouluun
3. Opetetaan v***uilemaan nilkit suohon.

Sovimme kuitenkin, että keskustelua jatketaan toiste, skarpimmissa merkeissä.

Vakavasti puhuen: Kun ensimmäinen palvelumaksun erä on siirtynyt palveluantajalle, saamme tunnukset asiakasnettisivuille. Sisältöä ei ole paljon, mutta ymmärrämme, että vähäkin on tarpeen, kun odotusajat ovat epämääräisiä ja netti sekalaista tietoa täynnä. Ainakin kohdemaamme (se on tosiaan tainnut nyt vaihtua, ajatusten siirtäminen uuteen suuntaan vain otti aikansa) lapsiesitystilastot näyttävät rohkaisevilta.

Pysyisivätkin. Ja tulisi nyt se lupa!

Pelottaako?

Sitoumus, jonka olemme tehneet, tuntuu yhtäkkiä ahdistavalta. Se kuristaa, vaikka sen voi milloin tahansa perua: hintaa tulisi muutama tuhatlappunen, selittelyä vain lähimmille. Silti äkkiä käy niin, että tekisi mieli peruuttaa pois koko tilanteesta, jatkaa huoletonta reissuelämää, nukkua hyvin ja syödä rauhassa kotona mitä milloinkin huvittaa.

Luen adoptioperheiden kauhukokemuksista kertovia blogeja (taas) ja olen yhden päivän ajan varma, että lapsen häiriintyneisyys näkyy ensi sekunnilla kun kohtaamme kasvotusten kaukana kotona. Hän ei varmasti opi kieltä, alkaa käyttämään crackia kolmannella luokalla ja vihaa hänet kauas raahanneita vanhempiaan ensi hetkestä aikuisuuteen. Lisäksi hänellä ei varmaankaan ole kaikkia raajoja eikä hän pääse peruskoulua koskaan läpi. Joudumme lukitsemaan kaikki veitset asekaappiin ja vahtimaan öisin vuorotellen, ettei lapsi karkaa talvipakkasiin kerrostalon ikkunasta.

Huokaus. Tänään vastaan: pelottaa kyllä.

Raskaana olevan on varmaan helpompaa olla murehtimatta? Vai eikö peloista niissäkään piireissä puhuta?

Seinäleijona ja amaryllis

Yhtenä vapaana iltapäivänä mies lähtee kuntosalille, ja jään yksin kotiin. Ruokaa on, siistiä on, kirjoja olen lukenut koko aamun, mitä muuta vielä voisi tehdä? Räntäsade ei houkuta ulkoilemaan, joten istahdan sohvalle surffaamaan puolison tabletilla, kun se kerrankin on vapaana ja suorastaan huutaa seurustelemaan kanssaan.

Ulkomaiset adoptiosivut tarjoavat uutta lukemista, kotimaisilla ei tunnu tapahtuvan mitään. Voi kuinka kaipaan tarinoita, kokemuksia, jotain! Vaikka olen luvannut itselleni olla ruokkimatta toiveita ja iloisia tulevaisuudenkuvia, ne saavat yllätettyä ja päädyn Googlen kuvahakuun hakusanoilla ”children room ideas” ja ” wall paintings for children”.

Mikä aarrearkku! Yritän saman tien asentaa tablettiin pinterestin, mutta se vaatisi puolison sormenjäljen. Ehkä hyvä niin. Suostuisikohan hän maalaaman lapsen huoneeseen seinän? Joko voin alkaa surffata nettikirppareilla sopivia huonekaluja etsimässä? Entä lastenkirjat, onko oman lapsuuteni suosikkeja vielä saatavissa? Tuleeko pinnasängystä lapselle ikäviä muistoja vai tuoko tuttuus turvaa? Kuinka leveä sänky omamme viereen mahtuu, vai onko lasten sängyissä standardikoot?

Haluaisin tehdä tälle kodille nyt heti jotain. Mitätahansa, joka tekisi tulevaisuudesta vähän konkreettisemman, antaisi luvan hyvälle mielelle kun sen näkisi. Ja siltikään en taida uskaltaa, odotuksen sietämätön epävarmuus ei unohdu. Ehkä sitten kun hakemuksemme on hyväksytty kohdemaassa? Tai edes adoptiolautakunnassa?

Päädyn ostamaan kaksi keltalappuista joulukukkaa lähikaupasta. Toistaiseksi niiden ja kuvien on pakko riittää.