Adoptio on nuorallakävelyä ilman turvaverkkoa

En ole koskaan ollut huolissani, pääsenkö juuri siihen opiskelu- tai työpaikkaan, jota olen hakenut. Miksi? Koska olen tiennyt, että suunnitelman A epäonnistuessa on olemassa myös vaihtoehdot B ja C.  Usein olen pedannut ne itselleni valmiiksi: hakenut sitä vähän vähemmänkin kiinnostavaa työtä tai opiskelupaikkaa, jonka olen lähes varmasti tiennyt saavani. Leppoisaa, eikö?

Adoptioprosessissa tällainen suunnittelu ei onnistu. Mitään suunnitelmaa X ei ole. Jos meiltä evätään adoptiolupa (esimerkiksi toinen meistä sairastuu), ei kakkosvaihtoehto ole kohdistaa hakua toiseen maahan tai hiukan vanhempaan lapseen. Ei. Prosessi päättyy siihen.

Miten tämän epävarmuuden kanssa sitten voi elää? Kun ei voi oikeastaan tehdä yhtään mitään selustansa turvaamiseksi? En tiedä. Toistaiseksi yritän vältellä tietoisesti lapseen liittyviä suunnitelmia (noh, eihän se ihan niin mene), kierrän kaukaa lastentarvikekaupat, en fiilistele hellillä mielikuvilla.

Lisäksi psyykkaan itseäni tällä: Me hannuhanhet emme ole _lopullisesti_ biologisesti lapsettomia, kai. Tai ainakaan lääketiede ei osaa selittää, miksi me emme saisi biologista lasta. Adoptioprosessin kaatuessa voisimme siis siirtyä vielä yrittämään biologisen lapsen saamista, aivan heti omakaan ikäni ei tule vastaan. Miten itsekkäältä tuntuu sanoa, että silti adoptioprosessin keskeytyminen olisi varmasti elämäni suurin suru. Sitä, miten suuri suru se olisi, en uskalla kuvitella, kuten en onnistunuttakaan lopputulosta. Tätä laivaa ei todellakaan ohjata itse.

 

 

Adoptioprosessin napa on Helsingissä

Pelastakaa Lapset julkaisi kotisivujensa ajankohtaista -osiossa ensi kevään adoptioon liittyviä tilaisuuksia. Yllätys: eiväthän ne täällä maakunnassa ole. Tai ovat, tavallaan ja osittain:  15 tilaisuutta Helsingissä, viisi muualla. Prosessiin liittyvää yleistietoa tarjotaan maakuntiin, mutta maainfot ja kaikki muu spesifi tieto on tarjolla vain pääkaupungissa. Sama on tilanne Interpedialla. Verkossa? Ei tietenkään.

Tai oikeastaan: miksi ei? Ne tilaisuudet, joissa olen ollut, eivät ole olleet erityisen vuorovaikutteisia. Läsnäololla ei ole ollut lisäarvoa: Työntekijä on puhunut, osallistujat ovat kiittäneet ja poistuneet. Joku on ehkä jäänyt juttelemaan työntekijän kanssa tilaisuuden jälkeen, mutta sehän ei vaikuta siihen, etteikö kaikille tarjottava info olisi aivan yhtä laadukasta verkossakin. Kysymyksiä voisi esittää vaikka Twitterissä, jos PeLa ei ole halukas tai kykenevä hankkimaan vuorovaikutteista striimausmahdollisuutta (nehän maksavat).

Tämä prosessi on niin hidas ja kallis, että Pela ja Interpedia voisivat tehdä osansa sen helpottamiseksi ja siirtää tiedotuksensa nykyaikaan. Kai siitä vaikka jonkun EU:n tai STEA:n (entinen RAY) hankkeen voisi tehdä?