2020 – lupa jatkaa

Sen me saimme. Postiluukusta kolahtanut kirje ei tällä kertaa aiheuttanut sydämentykytystä: mielessä ei edes käynyt, ettemmekö olisi saaneet jatkolupaa.

Kaksi vuotta kerrallaan voimassa oleva ensimmäinen adoptiolupamme tuli tiensä päähän, mutta koska mikään ei ollut parin vuoden takaisesta muuttunut, ounastelimme luvan uusimisen olevan läpihuutojuttu. Kuten se olikin: jonkin verran vaivaa, mutta ei jännitystä.

Toivottavasti kolmatta lupaa ei enää tarvita.

Kirjekuoren kokoinen olemassaolo

Maksamme jatkoluvan, tai siis lupahakemuksen. Itse luvan myöntämistä jäämme odottelemaan syksyyn.

Taas käy kuten aiemminkin: kallis lasku lyhyellä maksuajalla melkein ilahduttaa. Me olemme edelleen olemassa! Jossakin tämän hiljaisen, pysähtyneen systeemin uumenissa meidän nimemme näkyvät edelleen. Ehkä ne jauhautuvat irtokirjaimiksi rattaiden välissä eikä niitä kukaan enää myöhemmin tunnista oikeiden ihmisten nimiksi, mutta ainakin olemme olleet olemassa taas yhden hetken.

Meidän jälkeemme tulleet ovat jo saaneet lapsiesityksiä, joten olemassaolomme kiistatta kaipaa vahvistusta. Miksi tämä prosessi ei etene?

Pitkänä viikonloppuna urheilemme itsemme tainnoksiin. Aurinko paistaa, kuksassa on vuorotellen jääkahvia ja sitä tavallista, kotimatkan pysähtymispaikoissa halailen tuttuja vauvoja.

Kuinkahan kauan vielä menee, että voin ottaa syliin oman lapsen?

Adoptioluvan uusimisesta, osa II

Teemme kaiken uudelleen. Melkein. Käymme lääkärissä, tilaamme virkatodistukset, odotamme kaupungin raporttia ja rikosrekisteriotetta, tapaamme sosiaalityöntekijää, oikoluemme hänen kirjoittamansa selvityksen meistä ja elämästämme… vain psykologin lausuntoa ei tarvitse uusia (se olikin kaikkein työläintä adoptiolupaa haettaessa).

Lääkäri sattuu olemaan se sama, joka teki aivan ensimmäisen T-lomakkeeni ilmoittauduttuamme adoptioneuvontaan. Siitä on jo kolme vuotta. ”Onko mikään muuttunut vuoden 2017 jälkeen?”, hän kysyy. ”Ei”, vastaan minä. Vain me kaksi olemme vähän vanhempia, vähän vähemmän epävarmoja ja paljn sitoutuneempia tähän prosessiin. Neuvonnan alkuvaiheessa tunnusteltiin, enää ei. Terveydellisesti on muuttunut vain se, että molemmilta on jäänyt matkan varrelle pari kiloa.

Muutamaa päivää myöhemmin istumme kotona, molemmat omilla tietokoneillamme ja eri huoneissa. ”Miten tämä aika on mennyt?” kysyy  ruudulla hymyilevä sosiaalityöntekijä. Ihan hyvin, vastaamme melkein yhteen ääneen. Lähipiiri voi hyvin ja mekin olemme jaksaneet odotusta, joskin koko ajan sen paino tuntuu harteilla hiukan raskaampana.

Oikoluettavaksi hiukan myöhemmin tuleva lausunto, ikään kuin uusi kotiselvitys, on suorastaan runollinen. Naurattaa, kun luen sitä, mutta kaikki on ihan totta. Aika vain pitenee pitenemistään, mutta sekin tunne siellä lukee. Ja lopuksi se tärkein: ”suosittelen heitä edelleen lämpimästi adoptiovanhemmiksi.”

Adoptioluvan uusimisesta

Postin mukaan tulee palvelunantajan logolla varustettu kirje. Ne varmaan laskuttaa taas jotain, sanon puolisolle nostaessani kirjeen eteisen lattialta.

Tällä kertaa suuressa kirjekuoressa ei ole laskua. Adoptiolupamme on uusittava, kertoo kirje. Lääkärin tapaaminen, virkatodistusten tilaus ja juttutuokio sosiaalityöntekijän kanssa tulevat jälleen ajankohtaisiksi.

Viimeksi kun näitä samoja asioita tehtiin, olo oli toiveikkaan positiivinen. Nyt nämä kaikki tuntuvat työltä.

Voiko tästä kaikesta paperista joskus todellakin tulla lapsi?

Vielä kerran: Adoptiolapsen terveydestä

Nyt kirjoitan siitä, mistä ei oikeastaan kai pitäisi kirjoittaa. Siis adoptioon päätyvien lasten terveydestä ja siitä, voiko tervettä lasta näissä piireissä toivoa. Varsinkaan ääneen.

Taustaa 
Heti aluksi on todettava (skenen sisällä oleville ärsyttävän itsestäänselvästi), että adoption päätyvät lapset ovat päätyneet syystä tai toisesta kotimaansa lastensuojelun piiriin. Ehkä heidät on jätetty viranomaisten käsiin jo syntymässä, ehkä hiukan myöhemmin – tai ehkä he ovat päätyneet huostaan kotoa tai kadulta vasta usean vuoden kuluttua. Amerikkalaiset käyttävät tässä yhteydessä usein sanaparia ”children from hard places”, ja pidän termiä kuvaavana. Paikoissa ja tilanteissa, jotka ovat ”great places” tuskin monenkaan tarvitsee luopua lapsestaan.

Koska lapset ovat syystä tai toisesta siis päätyneet lastensuojelun piiriin, on elämän alussa saattanut olla aliravitsemusta, vaihtuvia hoitajia, biologisen äidin päihteiden käyttöä tai kovaa psyykkistä kuormitusta (esim. kodittomuus, prostituutio). Nämä vaikuttavat lapseen. Samoin se, että lapsi on saattanut ehtiä elämänsä aikana kokemaan jo paljon pahaa: väkivaltaa, hyväksikäyttöä, kuka mitäkin. Joskus näistä tiedetään, joskus ei. Mustelmia voi olla paitsi kehossa, myös sielussa.

Toiseksi: Lapsilla voi olla erilaisia sairauksia tai perinnöllisiä alttiuksia, kuten meistä useimmilla. Ehkä lotossa kohdalle on osunut jokin Suomessa hiukan vieraampi sairaus, kuten jokin hepatiitti tai thalassemia (veritauti, joka alentaa hemoglobiinia). Tai sitten lapsella on epilepsia, diabetes tai joku muu meille tuttu vaiva. Osa näistä tiedetään jo lähtömaasssa, osaa ei.

Kolmanneksi: On joukko terveysongelmia, jotka ulkopuolistenkin on helpompi (?) huomata ja joita useimmiten ajatellaan, kun puhutaan erityistarpeista. Näitä ovat niin alentunut kuulo, karsastus, cp-vamma kuin vaikka puheen viivästynyt kehityskin. Osaa voidaan korjata ja osaa voidaan kuntouttaa tai hoitaa, ihan kaikkia ei.

Eli: adoptiolapsi ei ole tabula rasa, tyhjä taulu, mutta eipä sitä ole Suomessa syntynyt lapsikaan. Meillä on historia jo ennen syntymämme päivää, meillä kaikilla.

Erityistarvelomake

Jokaisen wannabe-adoptiovanhemman käteen ilmestyy jossain vaiheessa erityistarvelomake, jossa kohta kohdalta on päätettävä, voiko tulevalla lapsella olla jokin edellä kuvatuista (tai kymmenistä muista) terveysongelmista. Ironista on, että lomakkeella on jokaisen vaivan kohdalla hyväksyn ja en hyväksy -vaihtoehtojen lisäksi myös vaihtoehto ”willing to discuss” (huom: valveutunut lukija kertoi tämän poistuneen juuri!), jota eri maiden omissa erityistarvelomakkeissa (niitäkin voi siis maasta riippuen päätyä täyttämään) ei aina ole. Siispä kovin montaa rastia ei ”willing to discuss”-kohtaan  kannata laittaa, sillä eri lomakkeiden valintojen tulee olla yhdenmukaisia.

Me täytimme lomaketta useaan kertaan, otimme välillä uusia kopioita ja täytimme taas. Osan kohdista rastimme intuitiivisesti (astma? tottakai käy!), osaan itsellemme vieraista vaivoista (mm. erilaiset halkiot) perehdyimme enemmänkin. Luimme uudelleen ja uudelleen myös Pelastakaa lapset ry:n lääkäriluennolta tekemiäni muistiinpanoja ja juttelimme muutamasta kohdasta tuttujen lääkäreiden kanssa. Päädyimme kai aika keskivertohakijoiksi, sillä sosiaalityöntekijän mukaan olimme varsin hyväksyviä ja itsestä taas tuntui, että rastimme pois ihan liikaa vaihtoehtoja. Kohdemaan erityistarvelista oli merkittävästi kotimaista listaa suppeampi, ja jostain syystä se ilahdutti. Mutta missä menee raja ”tavallisen lastenkohtilapsen” ja sn- eli erityistarpeisen lapsen välillä? Kotimaan erityistarvelistassa on varsin vaativiakin erityistarpeita, ja täytimme sen siitä huolimatta, että emme ole sn-jonossa.

(Jep jep, että jokainen adoptiolapsi on erityistarpeinen. Se tiedetään, kuten toivottavasti ensimmäisestä kappaleesta huomaa. Mutta kuka jakaa lapset regular- ja sn-kiintiöissä adoptoitaviin, ja millä perusteella? Hei Pela ja Interpedia, tiedottakaa meitä!)

Summa summarum, kokemuspohjalta: tämän  lomakkeen täyttämisen jälkeen et enää osaa pitää itseäsi kovin hyvänä ihmisenä, sillä niin konkreettisesti rastien laittaminen ”en hyväksy”-ruutuun oman pikkusieluisuuden ja ihanteiden karisemisen paljastaa.

Saako tervettä adoptiolasta toivoa?

Saa ja ei saa. On inhimillistä toivoa, että kaikilla maailman lapsilla olisi kaikki hyvin, samoin sillä pienellä, joka meille tulee. On inhimillistä toivoa, että oma elämä pysyisi jokseenkin raiteillaan eikä muuttuisi keskussairaalan käytävillä kulkemiseksi ja kuntoutusvuorojen suunnitteluksi. Sitä toivetta ei adoptiolautakuntaan voi kuitenkaan lupahakemuksen yhteydessä välittää, vaan on oltava valmis hyväksymään ainakin joitakin erityistarpeita. Lievempiä tai vaativampia – ja hei, yllätyksiäkin voi tulla! Elämä on riskibisnes.

Odotusvaiheessa terveestä lapsesta puhuminen on kokemukseni mukaan näissä piireissä lähes tabu, vaikka joskus joku saattaa jollakin palstalla hihkaistakin tyyliin ”SE puhelu tuli! Meitä odottaa 2,5 v terve poika!”. Uskon silti että me kaikki toivomme lasta, joka saisi viettää tavallista lapsen elämää. Se, miltä osin tämä liittyy terveydentilaan ja mahdolliseen kuntoutuksen/hoidon tarpeeseen, on subjektiivista.

Lopuksi tekee mieli kysyä: Onko 42-vuotias mies erityistarpeinen, jos hänellä on a) ajoittaisia iskiasvaivoja lapsuuden epäonnistuneen mäenlaskuyrityksen seurauksena ja b) alkoholisti-isä, ja sen vuoksi vaikeuksia luottaa uusiin ihmisiin? Entä on 37-vuotias nainen erityistarpeinen, jos hänellä on a) laktoosi-intoleranssi ja b) ajoittaisia rytmihäiriöitä?

Jos sinusta tai minusta täytettäisiin erityistarvelomake, montako rastia ruutuihin tulisi? Olisinko minä helposti adoptoitavissa, vai jäisinkö lastenkotiin vuosiksi odottamaan sitä, että joskus oikeat vanhemmat hakijapinosta löytyvät?

En uskalla edes ajatella.

 

Kolkyt donaa

… Tai siis neljä. Markkoina oltaisiin lähempänä Andyn kuuluisaa lausetta, mutta sitä ei parane näin vuonna 2019 ajatella.

Paperimme lähtivät kohdemaahan, ja kuusi viikkoa tämän juhlallisen tapahtuman jälkeen lasku kolahti postiluukustamme lattialle. Se oli päivätty yli kuukauden verran saapumispäivästä taaksepäin, ja vaikka maksuehto -kohdassa luki 36 pv, oli todellista maksuaikaa puolitoista viikkoa.

Onneksi se raha oli olemassa. Terveisiä vain palvelunantajalle, mutta olihan tämä nyt aika iso summa maksettavaksi näin nopeasti. Vai Postiako tässä pitäisi osoitella?

Sanon tämän taas: Olisi kohtuullista, että Kela maksaisi adoptiotukea porrastetusti kulujen mukaan. Se, jos joku, tekisi adoptiosta tasa-arvoisemman mahdollisuuden eri tuloluokille.

(Tämänkin sanon: Ensimmäistä kertaa elämässäni maksan näin suuria laskuja, ja eikä edes riipaise. Tämähän etenee, säästötili tyhjenee!)

Keräilysarja, osa 2

Päädymme alisuorittamaan joulun. Ei ruokia, ei siivousta, ei mitään. Koko syksy on ollut niin työläs, että olemme molemmat edelleen maitohapoilla. Paras joululahjakin on jo saatu: hakemuspaperimme pääsivät Helsinkiin ja ne todettiin moitteettomiksi. Nyt asia on pois omista käsistä, mikä toisaalta huolestuttaa ja mutta on myös keventänyt oloa huomattavasti. Toivottavasti maavastaava pitää meidät kartalla hakemuksen etenemisestä kääntäjän, suurlähetystön ja ulkoministeriön pöydillä ilman, että joudumme taas itse kyselemään asiamme etenemisestä. Olemme toiveikkaita, sillä jo vahvistus papereiden saapumisesta Helsinkiin tuli sähköpostiin ilman kyselyitä. Onko palvelunantajalla sittenkin hiukan proaktiivisuutta, jonka ei vain aiemmin päässyt näkyviin?

Myös adoptiotuen nouseminen on ilahduttanut molempia. Pari tonnia lisää tulee tarpeeseen, joskin palvelunantaja ilmoitti toki heti nostavansa omia maksujaan. Jospa siitä jokin satanen jäisi silti  käteenkin?

Koska ajatus pätkii, tyydyn toivottamaan kaikille blogissani vieraileville hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2019! Kiitos erityisesti kommenteista ja vertaistuesta, niistä on ollut valtavasti iloa kuluneena vuonna.

Ps. Vertaistuesta puheenollen: Uusi Facebook-ryhmä nimeltään Adoptio-odottajat ottaa mielellään vastaan uusia ihmisiä. Ryhmä on salainen, joten lähetä liittämispyyntö osoitteeseen adoptio.odottajat(a) gmail.com.

”No täs lukee et… semmoinen pyöreä tää on.”

Otsikosta ei varmasti arvaa, että kyseessä on maavastaavan vastaus kysymykseen ”mikä leima tähän tarvitaan?”. Ja vaikka arvaisi, ei uskoisi.

Siispä kaikille tuleville adoptionhakijapolville kerrottakoon, ettei maistraatissa välttämättä tiedetä, mitä leimaa hakemuspaperisi kaipaavat. Etkä todennäköisesti tiedä itsekään. Asia kannattaa selvittää ennen kuin astelee paikan päälle ihmettelemään.

Kas, kun ”notarisointi” voi tarkoittaa useampaakin asiaa. Kyseessä voi olla allekirjoituksen oikeaksi todistaminen, allekirjoittajan kompetenssin todistaminen (joka vaatii selvittelyä esim. siitä, onko palkkatodistuksesi allekirjoittaneella henkilöllä nimenkirjoitusoikeus + maksaa vähän enemmän) tai sitten vielä notaarin oma kompetenssitodistus.

Meidän tapauksessamme paperit jätettiin pähkäilyn jälkeen tiskille ”no laittakaa kaikki mahdolliset leimat varmuuden vuoksi”-tyyppisellä saatteella. Sitten mentiin lounaalle uuden askeleen kunniaksi. Kun ruoka oli pöydässä, alkoi epäilyttää. Mitä jos koko työ menee pieleen väärien  leimojen vuoksi?  Tartuin puhelimeen ja soitin maavastaavalle. Hän vastasi heti: ”jaa, se on se ihan perusversio, odotapas, se englanninkielinen.” ”Mutta siis kompetenssileima vai allekirjoituksen oikeaksi todistaminen?” tivasin minä. ”No minäpä katson, tässä pöydällä on jokin hakemus. Kyllä tämä on tällainen punainen, tässä on pyöreä kuvio vasemmalla ja teksti jossa lukee I certify…”.  Sen jälkeen tuli taas sitä itsestäänselvää höpötystä, sitä jonka löytää adoptiojärjestöjen kotisivuiltakin. Kiitin tiedosta ja suljin puhelimen. Haarukoin vauhdilla halloumisalaattia sillä välin kun mies soitti maistraattiin.  Kello oli 13.05, ja valtakunnallisesta vaihteesta kerrottiin että maistraatin asiakaspalvelu ei vastaa kello 12:n jälkeen. Mies laski puhelimen lannistuneena. Nappasin sen käteeni  ja lähes juoksin ulos ravintolasta soittamaan samaan vaihteeseen.  Nyt vastassa olikin toinen asiakaspalvelija, jolle selitin hengästyneenä tilanteemme. Voi olla että kultaakin kalliimpiin papereihin tulee nyt väärä leima! Asiakaspalvelija ymmärsi ja alkoi etsiä kaupunkimme maistraatista numeroa joka vastaisi kello 12:n jälkeen. Noin 20 minuutin, kolmen erillisen puhelun ja yhden maistraatin työntekijän toisesta käytävästä asiakaspalvelutilaan puhelin kädessä suorittaman kävelyn jälkeen sain puhelimeen henkilöön joka otti hakemuksemme vastaan. Asia selvisi, ja kahden päivän päästä haimme paperit. Leimat näyttivät hyviltä, mutta joihinkin papereihin oli laitettu tarroja, joita epäilimme sineteiksi. Saamassamme ohjeessa ne on erikseen kielletty.

Enää emme jaksaneet soittaa maavastaavalle, maistraattiin emmekä mihinkään. Googlekaan ei kertonut, mitä tarrat oikein olivat. Siispä pakkasimme paperit ja lähetimme ne kohti Helsinkiä. Kirjattuna.

Olisi juhlallista, ellei papereiden tökkääminen tarrojen tai minkätahansa syyn vuoksi pelottaisi niin paljon. Iltasaunassa toivotaan parasta ja ollaan salaa vähän helpottuneita. Josko se kuitenkin olisi tässä?

Ps. Jäähtynyt halloumi ei muuten toimi. Yhtään.

Sielujen toiviotie

Viimeiset lausunnot antavat odottaa itseään, ja alamme ymmärtää, etteivät paperit liikahda ennen joulua minnekään. Ainakaan Suomen ulkopuolelle. Palvelunantaja ei ole ilmoittanut, olisiko se edes teoriassa mahdollista: kohdemaa on tehnyt päätöksensä viime viikolla, mutta joko palvelunantaja ei ole saanut sitä tietoonsa tai sitten ilmoittaminen meille on jäänyt muiden asioiden alle. Puoliso soittaa maavastaavalle, mutta hän ei vastaa. Eipä sillä, eihän sitä yhtä lausuntoakaan vielä ole. Senkin piti tulla jo.

Adoptioprosessi kasvattaa kärsivällisyyttä ja nöyryyttä enemmän kuin mikään aiemmin kokemani. Askel kerrallaan -ajattelu imeytyy selkärankaan, kun peruskokemus kaikesta on se, että omat vaikutusmahdollisuudet ovat minimissä. Toki tilanne olisi sama lapsettomuushoidoissa -joista meillä on kokemusperäistä tietoa vain ystävien kautta- joten tilanne ei ole ainutlaatuinen. Uusi lääke, uusi kierto – uusi neuvontatapaaminen, uusi todistus… vaiheet, odottaminen, vallan luovuttaminen itseltä pois (tässä asiassa se ei kyllä ole itsellä koskaan ollutkaan, toisin kuin joku joskus ehkä on luullut), prosessin tietoinen unohtaminen kun mitään ei tapahdu, mielenrauhan etsiminen sieltä mistä sen löytää.

Nyt mielenrauha asuu työnteossa, kuntosalilla ja tammikuussa  siintävässä lomassa etelän lämmössä. Kohde on jälleen yksi niistä, joihin ei lasten kanssa tulisi lähdettyä. Kunpa saisikin suunnitella jo Kanarian reissua ja Bamse-hotellia!