Odotus on tullut takaisin

Ensimmäiset viikot lapsitiedon jälkeen kuluivat vauhdilla. Viimeinen kesä kahden aikuisen perheessä, ajattelimme (ja puhuimmekin), nyt on nautittava tästä. Tehtävä kaikki mikä vähänkään houkuttaa. Mutta päivät kuluivat nopeasti eikä mitään kovin erikoista aikuispuuhaa tullut eteen: ehkä olemme todella jo riittävästi eläneet kahdestaan ja vain omien mielitekojemme pohjalta päiviä ja viikkoja suunnitellen.

Olen siis alkanut taas odottaa. Ehkä se tapahtui niinä viikkoina, jolloin valuin loma-ajatuksista takaisin työelämään, sen mietteisiin ja suunnitelmiin. Nyt odotan lupaa lähteä hakumatkalle, en enää puhelimen soimista. Yhtäkaikki, odotan taas vaikka luulin (väärin) tämän tunteen päättyvän lapsiesitykseen.

Nyt aika ei lennä, ei niin kuin vielä kesälomalla, lapsitiedon jälkeisessä euforiassa. Onneksi se kuitenkin kulkee, ja joka ilta käy mielessä ajatus siitä, että olemme todella jälleen päivän verran lähempänä kohtaamista.

Lahja lapselle ja kirje viranomaisille

Maavastaavalta saamamme ohjeen mukaisesti teetämme lapselle Welcome-kansion. Siellä on -jälleen kerran- kuvia meistä ja kodistamme. Kuvissa seikkailee pieni pehmoeläin, joka esittelee taloa ja ihmisiä. Kansion oheen pakkaamme kuvissa näkyvän lelun ja toisenkin, aivan pienen.

Paketti on kaunis, kirjan värit ovat kirkkaat ja ne liitetään kohdemaassa onnellisuuteen ja juhlaan. Lisäilen sivuille vielä loput vuosia sitten ostetuista tarroista ja myös muutaman uuden. Yllättävää kyllä, ne vuosia sitten ostetut tarttuvat yhä.

Viranomaisille osoitetussa kirjeessä lupaamme huolehtia lapsesta parhaan kykymme mukaan ja tarjota hänelle rakastavan kodin. Oma virallisen englannin taitoni huojahtelee, joten mies kirjoittaa tekstin ensin koneelle englanniksi ja minä tekstaan sen sitten saamamme ohjeen mukaan kauniille paperille käsin.

Paketista kirjeineen otetaan vielä kuva, ja sitten käärö lähtee matkaan.

Suoraan kohdemaahan ja lastenkotiin meitä on ehdottomasti kielletty ottamasta yhteyttä, joten myös lapsen lahja menee perille palvelunantajan kautta. Se ei haittaa. Lapsi ehtii kyllä nähdä kuvamme ja leikkiä lahjoillaan, sillä hakumatka siintää vielä kuukausien päässä.

On käsittämättömän ihana ajatus saada antaa omalle lapselle lahja.

Päivä numero kuusi – vastaus lapsiesitykseen

Muutaman -neljän!- päivän kuluttua näen vihdoin puolison. Jollakin hämmästyttävällä tavalla olemme molemmat ilmeisesti onnistuneet säilyttämään toimintakykymme ilman, että olemme voineet jakaa tätä ihmettä fyysisesti samassa paikassa. Kun sitten vihdoin istumme yhdessä tutulla olohuoneen sohvalla, alkaa todellisuus hahmottua. Monta päivää kestäneen ällistyksen tilalle tulee sanomaton riemu, kaiken peittävä onni. Viimein kaikesta viime päivinä mielessä olleesta voi puhua kasvokkain: enää ei tarvitse suoriutua mistään, vaan saa rauhassa olla kotona niine tunteineen, joita lapsiesitys on herättänyt, mutta joita ei oikein ole ollut mahdollista pysähtyä pohtimaan. Mies koettaa ensin avata television, kai tottumuksesta, mutta vihjaan, että nyt voisi olla muutakin tekemistä.

Ja niin me puhumme yöhön asti kaikenlaista, järkevää ja kummallista, kuten: ”mites ne nämä perhevapaat”, ”olen jo katsonut sille pyörää”, ”ehditään saada molemmat rokotukset” ja ”mitähän se sitten syö”.

Olemme onnellisempia kuin koskaan. Puoliso hymyilee vienosti tauotta, tuo sama mies joka on yleensä ilmeeltään niin vakava. Lapsen kuva hänen puhelimessaan on merkitty sydämellä.

Päivänä numero kuusi ilmoitamme virallisesti hyväksyvämme meille tarjotun lapsiesityksen. Ennen sitä ehdimme konsultoida lääkäriä puhelimitse. Keskustelu on hyvä, mutta alan lähes itkeä, kun lääkäri pohtii ääneen sitä, miten tärkeää on, että vauvaa ja pientä lasta silitellään ja hänelle jutellaan. Me emme tiedä kuinka paljon meidän lastamme on silitetty. Lääkärin pohdinnan venyessä tunnen silkkaa fyysistä kipua, ja huomaan miehenkin painavan päätä käsiinsä.

Se lapsi, jota ei ehkä ole silitetty, on meidän lapsemme, ei kuka tahansa.

Lapsiesitys

Eräänä tavallisena päivänä olen poissa kotoa. Aurinko paistaa, mutta helle on hiukan viime viikkojen lämpötiloja kohtuullisempi. Verkkoyhteys katoaa tuntikausia myöhässä olevassa junassa aivan yllättäen. Ehkä ukkonen on rikkonut jonkin maston, ajattelen, ja annan asian olla. Puhelin jää päiväksi reppuun.

Tunnit kuluvat. Kun vihdoin kaivan puhelimen esiin tarkistaakseni verkon tilan, huomaan puolison soittaneen. Kolmesti.

Soitan takaisin. Hän ei vastaa. Menee pari minuuttia, ja hän soittaa. Keskustelu on niin meitä kahta, että se on kirjoitettava muutettavat muuttaen muistiin. Se menee näin:

Mies: ”Lapsi on annettu”.
Minä: ”Ai mikä lapsi?”
Mies: ”No lapsi.”
Minä: ”Ai joku lelu?”
Mies: ”No ei, kun lapsi. Se tuli.”
Minä: ”Siis mikä tuli?”
Mies: ”Se soitto.”

Loppua en sitten muistakaan. Mies lähettää minulle sähköpostiin lapsen tiedot ja kuvat. Hän on suloinen. Suuret nappisilmät ja musta tukka.

Ehdin lukea paperit tietokoneen ruudulta, mutta sitten on siirryttävä toisaalle ja laitettava tietokone kiinni. Automaattiohjaus onneksi toimii, sillä päässä ei tunnu liikkuvan mitään.

Loppupäivän ajatuksia en muista. Tunteen muistan.

Sinä iltana aurinko paistaa aivan erityisen kirkkaasti, se heijastuu veden pinnasta. Ukkonen jyrisee mutta pysyy kaukana. Ihmiset nauravat, tunnelma on hyvä, syön munkin ja toisenkin, voisin jäädä kellumaan tähän olemiseen ikuisesti – ja samalla sisäinen kiire yltyy: miksi tämä kestää näin pitkään? Päästäkää minut jo, maailmani on juuri liikahtanut sijoiltaan!

Kun vihdoin pääsen majapaikkaani, soitan puolisolle. Yhdessä käymme lapsiesityksen tietoja läpi. Puoliso on ehtinyt kääntää hankalat termit, minä koetan päästä kärryille. Jotakin terveydellistä taustatietoa on kerrottavaksi asti, mutta ei mitään huolestuttavaa.

En osaa yhtään sanoa, miltä tämä tuntuu. Olen iloinen, mutta ennen muuta olen ällistynyt. Tämä tunne on jotakin ihan muuta kuin mikään aiemmin kokemani, eikä sanastossani ole sille nimeä.

”Näin tavallisina päivinä ja näennäisen pienillä jutuilla tapahtuu aivan valtavan isoja asioita. Eikö ole ihmeellistä?” sanon puolisolle.

”Niin kai se aina on”, puoliso vastaa, ”ihan tavallisina päivinä.”

Pessimistin odotus on helpompaa

Kohdemaasta on ikuisuudelta tuntuneen tauon jälkeen tullut taas lapsiesitys. Toivo, tuo kellarin häkkivarastoon ajat sitten säilöön laitettu tunne herää: meidän paperimmehan voivat juuri nyt olla jonkun käsissä! Jos lapsiesitys tulisi nyt, milloin voisi olla hakumatkaan vuoro? Eikö meidän kuuluisi olla aika lailla seuraavat, joille SE puhelu tulee?

Puoli vuotta koronan sulkemassa maailmassa on mennyt yllättävän hyvin. Olen ollut välillä alamaissa, välillä vihainen, usein vain unohtanut koko odotuksen. Nyt, kun konkreettinen mahdollisuus asioiden etenemiseen antaa viitteitä olemassaolostaan, huomaan palaavani aiempaan. Ja todella: toivon ja ei-toivomisen vuorottelu on raskasta. On taas suojattava itseään pettymyksiltä, joita toivon viriäminen väistämättä synnyttää. On tyhjennettävä mielestään ajatukset, joiden olemassaoloa joskus helli ja jotka sittemmin siirsi tietoisesti sivuun mielestä ja koko elämästä.

Ehkä olisi helpompaa, jos jonakin päivänä vain puhelin soisi. Ilman toiveita, väliaika-arvailua, politiikan seuraamista, palstoilla liikkuvia tiedonmurusia. Jos sitä vain unohtaisi kunnes ei enää haluaisi eikä tarvitsisi unohtaa.

2020 – lupa jatkaa

Sen me saimme. Postiluukusta kolahtanut kirje ei tällä kertaa aiheuttanut sydämentykytystä: mielessä ei edes käynyt, ettemmekö olisi saaneet jatkolupaa.

Kaksi vuotta kerrallaan voimassa oleva ensimmäinen adoptiolupamme tuli tiensä päähän, mutta koska mikään ei ollut parin vuoden takaisesta muuttunut, ounastelimme luvan uusimisen olevan läpihuutojuttu. Kuten se olikin: jonkin verran vaivaa, mutta ei jännitystä.

Toivottavasti kolmatta lupaa ei enää tarvita.

Kirjekuoren kokoinen olemassaolo

Maksamme jatkoluvan, tai siis lupahakemuksen. Itse luvan myöntämistä jäämme odottelemaan syksyyn.

Taas käy kuten aiemminkin: kallis lasku lyhyellä maksuajalla melkein ilahduttaa. Me olemme edelleen olemassa! Jossakin tämän hiljaisen, pysähtyneen systeemin uumenissa meidän nimemme näkyvät edelleen. Ehkä ne jauhautuvat irtokirjaimiksi rattaiden välissä eikä niitä kukaan enää myöhemmin tunnista oikeiden ihmisten nimiksi, mutta ainakin olemme olleet olemassa taas yhden hetken.

Meidän jälkeemme tulleet ovat jo saaneet lapsiesityksiä, joten olemassaolomme kiistatta kaipaa vahvistusta. Miksi tämä prosessi ei etene?

Pitkänä viikonloppuna urheilemme itsemme tainnoksiin. Aurinko paistaa, kuksassa on vuorotellen jääkahvia ja sitä tavallista, kotimatkan pysähtymispaikoissa halailen tuttuja vauvoja.

Kuinkahan kauan vielä menee, että voin ottaa syliin oman lapsen?

Adoptioluvan uusimisesta, osa II

Teemme kaiken uudelleen. Melkein. Käymme lääkärissä, tilaamme virkatodistukset, odotamme kaupungin raporttia ja rikosrekisteriotetta, tapaamme sosiaalityöntekijää, oikoluemme hänen kirjoittamansa selvityksen meistä ja elämästämme… vain psykologin lausuntoa ei tarvitse uusia (se olikin kaikkein työläintä adoptiolupaa haettaessa).

Lääkäri sattuu olemaan se sama, joka teki aivan ensimmäisen T-lomakkeeni ilmoittauduttuamme adoptioneuvontaan. Siitä on jo kolme vuotta. ”Onko mikään muuttunut vuoden 2017 jälkeen?”, hän kysyy. ”Ei”, vastaan minä. Vain me kaksi olemme vähän vanhempia, vähän vähemmän epävarmoja ja paljn sitoutuneempia tähän prosessiin. Neuvonnan alkuvaiheessa tunnusteltiin, enää ei. Terveydellisesti on muuttunut vain se, että molemmilta on jäänyt matkan varrelle pari kiloa.

Muutamaa päivää myöhemmin istumme kotona, molemmat omilla tietokoneillamme ja eri huoneissa. ”Miten tämä aika on mennyt?” kysyy  ruudulla hymyilevä sosiaalityöntekijä. Ihan hyvin, vastaamme melkein yhteen ääneen. Lähipiiri voi hyvin ja mekin olemme jaksaneet odotusta, joskin koko ajan sen paino tuntuu harteilla hiukan raskaampana.

Oikoluettavaksi hiukan myöhemmin tuleva lausunto, ikään kuin uusi kotiselvitys, on suorastaan runollinen. Naurattaa, kun luen sitä, mutta kaikki on ihan totta. Aika vain pitenee pitenemistään, mutta sekin tunne siellä lukee. Ja lopuksi se tärkein: ”suosittelen heitä edelleen lämpimästi adoptiovanhemmiksi.”

Adoptioluvan uusimisesta

Postin mukaan tulee palvelunantajan logolla varustettu kirje. Ne varmaan laskuttaa taas jotain, sanon puolisolle nostaessani kirjeen eteisen lattialta.

Tällä kertaa suuressa kirjekuoressa ei ole laskua. Adoptiolupamme on uusittava, kertoo kirje. Lääkärin tapaaminen, virkatodistusten tilaus ja juttutuokio sosiaalityöntekijän kanssa tulevat jälleen ajankohtaisiksi.

Viimeksi kun näitä samoja asioita tehtiin, olo oli toiveikkaan positiivinen. Nyt nämä kaikki tuntuvat työltä.

Voiko tästä kaikesta paperista joskus todellakin tulla lapsi?