Adoptio-odottajan joulu

Koristelemme kuusen. Ainoa valosarjamme on jo parvekkeella, ja päätämme että valoton kuusi saa kelvata sellaisenaan. Moni asia on tässä taloudessa vähän vinksallaan, miksei sitten kuusikin.

Juhlapyhien lähestyminen herättää muistoja omista lapsuusvuosien juhlista -hyviä, ainakin pääosin. Kumpikaan meistä kahdesta ei silti kanna mukanaan sukuspesifejä (onko tuo edes sana?) juhlatraditioita, joita haluaisi ehdottomasti noudattaa. Tästä huolimatta olemme yhtä mieltä siitä, että lapsen tultua traditioita on kehiteltävä -omia tai lainattuja, mutta traditioita kuitenkin. Niiden kautta liitytään perheeseen, sukuun, ympäröivään yhteiskuntaan.

Saamme aikaan hurmaavan keskustelun joulupukista: minun mielestäni pukkisatua ei tarvitse kertoa lapselle sellaisenaan, vaan voi kertoa tuttujen aikuisten ostavan lahjat ja pukin vain jakavan ne. Tai unohtaa koko tyypin, kertoa punanuttuisen lahjasedän olevan vain herttainen tarina. Mies on eri mieltä: lahjoja jakava joulupukki ja tonttupaja Korvatunturilla ovat niin iso osa suomalaista ja länsimaista joulunviettoa, että integroitumisen vuoksi pukkiperinnettä on syytä jatkaa.

Siispä: Laulut, lahjat, läheiset ja jotkin ruoat saavat toivottavasti kuulua jouluumme jatkossakin. Väliäkö sillä, vaikka laatikot ovat Saarioisten äitien ja laulut läpituttuja -se joulu, jonka kerran vietimme kaksin ilman koristeita, jouluruokia ja sukulaisten tapaamista, ei tuntunut joululta.

Lainaan kokeeksi ystävän lasta ja käymme yhdessä paikallisen seurakunnan perheille suunnittelemassa joulutapahtumassa. Lapsi pitää pimeässä ulkoilmassa kiinni kädestäni, ihailee seimeä, istuu sylissäni poroajelulla ja on silminnähden onnellinen retkestään. Tällaista haluan meillekin, kun lapsi joskus tulee. Syvyyttä ja sisältöä, ei vain paketteja ja  tipetipetiptappia (joskin ne toki mahtuvat kohtuullisissa määrin kuvaan).

Kirjattakoon siis täten muistiin, että vuoden 2019 jouluna aloin varautua sekä kulutusjuhlaan että perinteensiirtoon: ostin joulumyyjäisistä adventtikynttelikön.

 

Akateemikkojen jälkeläinen syö einesmaksalaatikkoa

Eteen tulee prosessin ensimmäinen todella omituinen hetki, niin vaivaannuttava että alan epäillä johonkin kätketyn piilokameran kuvaavan reaktioitamme jatkoanalyysia varten.

”On ihanaa kun te sanotte että lapsi saa olla sellainen kuin on. Että ette odota että se menee yliopistoon! Ihan mahtavaa, että monenlainen elämä kelpaa teille.”

Tämän sanoo adoption ammattilainen, tosissaan. Luultavasti.

Kelpaa? Saa olla?

Hymyilemme  vähintään tohtoritasoista, hillittyä ja sopivan avarakatseista hymyä, emmekä kumpikaan tiedä mitä sanoa. Onko se saavutus, ettei itse koulussa määränsä (kuka senkin nyt mittaa, ja vuosina, opintopisteinä vai menetettyinä eläketuloina?) istuneena odota samaa lapseltaan?

Ammattilaisen mukaan on, ja kuulemma poikkeuksellista. Moni ehtii luoda uraa ennen adoptioprosessiin ryhtymistä, on asemaa ja koulutusta ja ehkä rahaakin. Saattaa olla pettymys, jos vanhempien hyväksi toteamien korkeakouluopintojen, villivihannesten ja Flow-festivaalien sijaan hartaasti odotettua lasta kiinnostaakin parkour, kananuggetit ja Iso-D.

En silti usko. Jos siellä nyt kuitenkin oli se kamera, ja keskustelumme on päätynyt materiaaliksi jollekin suomenruotsalaiselle luokkayhteiskuntatutkijalle?

 

*Tasavallan presidentti myöntää Suomen Akatemian esityksestä tieteen akateemikon arvonimen erittäin ansioituneelle kotimaiselle tai ulkomaiselle tieteenharjoittajalle. Akateemikon arvonimi voi olla samanaikaisesti enintään kuudellatoista kotimaisella tieteenharjoittajalla. Ulkomaisten akateemikon arvonimen haltijoiden määrää ei ole rajoitettu. (Lähde: http://www.aka.fi)

Suku ja nimi

Minulla ja puolisollani on eri sukunimet. Syyt ovat osin periaatteellisia ja osin sattumaa: Naimisiin mennessä nimen vaihtaminen ei tuntunut tarpeelliselta eikä ajankohtaiselta. Nyt asia on kuitenkin noussut keskusteluihin. Me molemmat haluaisimme että lapsi -sitten joskus- saisi juuri sen oman sukunimen. Sen näppärämmän, erikoisemman, sen josta ei ainakaan kiusata, sen oman.

Miksi juuri lapsen sukunimi tuntuukin näin merkitykselliseltä? Ehkä yksi syy on se, että emme tule olemaan ulkoisesti samannäköisiä. Olisimme sitten edes samannimisiä. Molempien suvut ovat pienehköjä, joten hatara ”sitten nimi jatkuu” -ajatuskin on ilmoilla. Tuntuu myös hassusti siltä, että lapsi kuuluu enemmän siihen sukuun, jonka nimi hänellä on, vaikka järki sanoo ettei tunne perustu mihinkään todelliseen.

Entä jos me aikuiset alkaisimme samansukunimisiksi, nyt vihdoin? Kumpikaan meistä ei tosin innostu toisen sukunimestä ollenkaan. Nimi on myös iso osa identiteettiä. Omasta sukunimestä irrottautuminen tuntuu ajatuksena suunnilleen samalta kuin yhdestä raajasta luopuminen. Siis pahalta. Miten meistä kumpikaan osaisi olla jonkin muun niminen?

Entä sitten yhdistelmänimi toiselle aikuiselle? Sekin tökkii. Virtanen-Mattila. Jokiniemi-Susi.  Meidän tapauksessamme yhdistelmänimen ottanut käyttäisi varmaan edelleen vanhaa nimeään, ja kaksoissukunimi jäisi virallisiin tilanteisiin. Mitä ideaa siinä nyt olisi? Sitä paitsi sittenhän siirtyisimme koko sakki enemmän toiseen sukuun, ei kyllä käy!

Emme riitele asiasta, mutta vaihdamme ajatuksia pikkuhiljaa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että saatamme päätyä arpomaan sukunimen. Tai jos löydämme juuri sen etunimen, joka sopii valokuvan lapselle, saatamme ehkä yksinkertaisesti valita siihen sointuvamman sukunimen. Kuka tietää. Joskus on päätettävä, mutta toistaiseksi neuvottelut jatkuvat.

Piano ja pyhäinpäivä

Pitää sitten ostaa piano, toteaa puoliso yllättäen ruokapöydässä.
Sitten.

Tiedämme molemmat, mitä se tarkoittaa.

Täytyy tehdä tilaa makuuhuoneeseen, hän jatkaa. Tietokone pitää siirtää pois että lapsi tavaroineen mahtuu paremmin. Ja kunnollinen sähköpiano olohuoneeseen, niin että hän voi soittaa sitä ja lapsi saa hyviä vaikutteita.

En ole ainoa, joka suunnittelee. Pyhäinpäivänä vien kynttilät hautausmaalle ja ajattelen sen olevan perinne, jonka haluan siirtää lapselle.

Kynttilöitä on tuhansia. Itkettää, vaikkei ole syytä. Moni läheinen on kuluneena vuonna luopunut jostakusta rakkaastaan, minä en.

Ota hänet vastaan, suuri pyhä Jumala.
Ota hänet vastaan, kaipaavia lohduta.

Ehkä mies soittaa muutaman vuoden päästä pyhäinpäivänä sitä olohuoneessa, lapselle.