”No täs lukee et… semmoinen pyöreä tää on.”

Otsikosta ei varmasti arvaa, että kyseessä on maavastaavan vastaus kysymykseen ”mikä leima tähän tarvitaan?”. Ja vaikka arvaisi, ei uskoisi.

Siispä kaikille tuleville adoptionhakijapolville kerrottakoon, ettei maistraatissa välttämättä tiedetä, mitä leimaa hakemuspaperisi kaipaavat. Etkä todennäköisesti tiedä itsekään. Asia kannattaa selvittää ennen kuin astelee paikan päälle ihmettelemään.

Kas, kun ”notarisointi” voi tarkoittaa useampaakin asiaa. Kyseessä voi olla allekirjoituksen oikeaksi todistaminen, allekirjoittajan kompetenssin todistaminen (joka vaatii selvittelyä esim. siitä, onko palkkatodistuksesi allekirjoittaneella henkilöllä nimenkirjoitusoikeus + maksaa vähän enemmän) tai sitten vielä notaarin oma kompetenssitodistus.

Meidän tapauksessamme paperit jätettiin pähkäilyn jälkeen tiskille ”no laittakaa kaikki mahdolliset leimat varmuuden vuoksi”-tyyppisellä saatteella. Sitten mentiin lounaalle uuden askeleen kunniaksi. Kun ruoka oli pöydässä, alkoi epäilyttää. Mitä jos koko työ menee pieleen väärien  leimojen vuoksi?  Tartuin puhelimeen ja soitin maavastaavalle. Hän vastasi heti: ”jaa, se on se ihan perusversio, odotapas, se englanninkielinen.” ”Mutta siis kompetenssileima vai allekirjoituksen oikeaksi todistaminen?” tivasin minä. ”No minäpä katson, tässä pöydällä on jokin hakemus. Kyllä tämä on tällainen punainen, tässä on pyöreä kuvio vasemmalla ja teksti jossa lukee I certify…”.  Sen jälkeen tuli taas sitä itsestäänselvää höpötystä, sitä jonka löytää adoptiojärjestöjen kotisivuiltakin. Kiitin tiedosta ja suljin puhelimen. Haarukoin vauhdilla halloumisalaattia sillä välin kun mies soitti maistraattiin.  Kello oli 13.05, ja valtakunnallisesta vaihteesta kerrottiin että maistraatin asiakaspalvelu ei vastaa kello 12:n jälkeen. Mies laski puhelimen lannistuneena. Nappasin sen käteeni  ja lähes juoksin ulos ravintolasta soittamaan samaan vaihteeseen.  Nyt vastassa olikin toinen asiakaspalvelija, jolle selitin hengästyneenä tilanteemme. Voi olla että kultaakin kalliimpiin papereihin tulee nyt väärä leima! Asiakaspalvelija ymmärsi ja alkoi etsiä kaupunkimme maistraatista numeroa joka vastaisi kello 12:n jälkeen. Noin 20 minuutin, kolmen erillisen puhelun ja yhden maistraatin työntekijän toisesta käytävästä asiakaspalvelutilaan puhelin kädessä suorittaman kävelyn jälkeen sain puhelimeen henkilöön joka otti hakemuksemme vastaan. Asia selvisi, ja kahden päivän päästä haimme paperit. Leimat näyttivät hyviltä, mutta joihinkin papereihin oli laitettu tarroja, joita epäilimme sineteiksi. Saamassamme ohjeessa ne on erikseen kielletty.

Enää emme jaksaneet soittaa maavastaavalle, maistraattiin emmekä mihinkään. Googlekaan ei kertonut, mitä tarrat oikein olivat. Siispä pakkasimme paperit ja lähetimme ne kohti Helsinkiä. Kirjattuna.

Olisi juhlallista, ellei papereiden tökkääminen tarrojen tai minkätahansa syyn vuoksi pelottaisi niin paljon. Iltasaunassa toivotaan parasta ja ollaan salaa vähän helpottuneita. Josko se kuitenkin olisi tässä?

Ps. Jäähtynyt halloumi ei muuten toimi. Yhtään.

Keräilysarja, osa 1

Psykologi kirjoittaa lausuntonsa valmiiksi toisen tapaamisen päätteeksi meidän odottaessamme samassa huoneessa. Haemme yhdessä käännöksiä hankalille sanoille, sillä hän kirjoittaa lausunnon suoraan englanniksi. Sentään joku tekee jotakin ihan vain helpottaakseen meidän elämäämme, käy mielessä. Kätellessämme lähtiäisiksi lupaamme lähettää kuvan, kun lapsi on sylissä.

Kalenterissa siintää tapaaminen uuden sosiaalityöntekijän kanssa, ja yksistään sen sopiminen vaati aika monta sähköpostiaviestiä. Puhelimeen uusi ihminen ei vastannut, vaikka jätin soittopyynnön. Ero vanhaan sosiaalityöntekijään on ensituntumalta melkoinen, ja joustavaa ja ystävälliseen sävyyn viestitellyttä edeltäjää on totisesti kaivattu.

Virkatodistukset ja rikosrekisteriotteet tulevat. Palkkatodistukset odottavat tulostamista sähköpostissa, mutta pankkitodistusta ei näy eikä kuulu. Verkkopalveluun sentään tulee viesti: ”Olen vienyt asiaanne eteenpäin. Todistus on maksullinen.”

Ensi viikolla saamme (kai) tietää, otetaanko hakemuksemme vastaan tänä vuonna.

Nippu

Lähetän palvelunantajallemme viestin: kun tietoa siitä, milloin saamme lähettää paperit, edelleen odotetaan, voimmeko tehdä mitään mikä edesauttaisi prosessia kun tieto joskus tulee?

Saan vastauksen nopeasti: tieto tulee kuukauden päästä, voitte koota paperit jo nyt. Jos saatte luvan lähettää paperit tänä vuonna, niiden on lähdettävä käytännössä heti luvan tultua, koska joulu lomineen lähestyy.

Vai niin. Varaamme saman tien (taas) lääkäriajat, lähetämme psykologifirmoille tarjouspyynnöt ja pyydämme ystäviltä suosituskirjeet, mutta riemastumisen ohella ärsyttää. Mitä jos en olisi kysynyt? Olisimmeko saaneet luvan lähettää paperit, mutta jääneet junasta sen vuoksi, että emme olisi ehtineet koota niitä tarpeeksi nopeasti? Missä on proaktiivisuus, kun prosessin palvelusta maksetaan se viisi tuhatta euroa?

Kauniiksi lopuksi: tarvitsemme uuden lausunnon neuvonnan antaneelta sosiaalityöntekijältä, joka on tietysti ehtinyt vaihtua. Psykologifirmat eivät vastaa tarjouspyyntöihin ja kaikki muukin on hidasta, takkuista tai molempia. Veli vaimoineen saa sentään nopeasti nimet varahuoltajasitoumukseen ja kaveri lainaa valikoiman lasten kenkiä valokuvaajaa varten. Voi rakkaat, tietäisittepä miten paljon arvoa niillä töppösillä ja papereilla on!

 

Konditionaali kirjekuoressa

Kun odottaa adoptiolupaa tietämättä miten pitkään odotus jatkuu ja mitä sen jälkeen tapahtuu, pienetkin asiat ilahduttavat. Työmatkan aikana postiluukkuun kilahtaa lasku: 2200€, maksuaikaa kaksi viikkoa. Tuo summa kattaa palvelunantajan viiden tonnin palvelumaksusta ensimmäisen osan ja vuosipalvelumaksun.

Laskukuoren avannut puoliso kuulostaa puhelimessa huolestuneelta (pitääkö tämä maksaa vaikkei ole vielä saanut lupaakaan?), minä piristyn uutisesta. Konkretiaa se rahan liikuttaminenkin on! Vihdoinkin jotain minkä voi kirjoittaa blogiin ja kertoa äidille puhelimessa!

Tuleva mummu/mummo/mummi (nimekkeestä pitääkin joskus kysyä) kuulostaa puhelimessa toiveikkaalta. Lasta odottavat muutkin kuin me, se tieto tuntuu mukavalta. Äitiä kuulumiset kiinnostavat aina. ”Olisi se kyllä mukavaa jos sellainen tulisi”, hän huokaa usein aiheesta puhuessamme.

Olisi. Jos. Vielä ei hänkään uskalla iloita tulevasta (toivottavasti) isovanhemmuudestaan. Kunpa tästä varovaisesta puheesta saisi jo luopua, me ja hän!

 

Vaikuttaako hinta maavalintaan?

Koska otsikon kysymys kuulostaa kohtuuttoman epäkorrektilta mutta sisältää ihan aidon asian, täytyy sitä taustoittaa hieman.

Kerroin viimeksi, kuinka allekirjoitimme monen muun paperin ohella palvelunantajan maksusitoumuksen ja -aikataulun. Maiden ja kontaktien maksuissa on huimia eroja, sen tiesimme Interpedian ja Pelastakaa Lasten nettisivujen perusteella, mutta on myös paljon kuluja, jotka paljastuvat vasta kun sydän on jo tiukasti kiinni adoptiossa, oli rahaa tai ei.

Adoptiopalvelumaksu on siis molemmilla palvelunantajilla noin 5000 euroa. Osa siitä maksetaan kun lupahakemus on lähetetty lautakuntaan, osa kun posti on saatettu kohti adoptiomaata ja osa sitten, kun lapsiesitys on hyväksytty. Tämän lisäksi maksetaan vuosipalvelumaksua jokunen -siis useampi- satanen. Lapsen saavuttua maksetaan vielä muutama satalappu jälkipalveluista ja raportoinnista.

Tähän asti ollaan selvillä vesillä. Sitten tuleekin vaihtelua: asia, joka on vaikea hahmottaa, on muut adoptiokulut. Ja tämä ei totisesti tarkoita hotellia ja matkalippuja, vaikka kuluja nekin kiistatta ovat, isojakin.

Esimerkiksi Kiinalle maksetaan heti alkuun erityistarveohjelman palvelumaksu (600€) ja myöhemmissä vaiheissa 1800 ja 500 euron suuruiset maksut. Lisäksi maksettavaa tulee lopusta lastenkodin hoitomaksusta (summaa ei ilmoiteta), välttämättömästä tulkkioppaasta (taksaa ei myöskään ilmoiteta) ja viranomaismaksuista (1500-1800€). Kolme tuhatta euroa hujahtaa siis kevyesti, eikä kukaan ole vielä matkustanut mihinkään.

Filippiineille taas maksetaan enemmän: yleisiä adoptiokuluja 2600€, keskusviranomaisen hallintomaksua 2000$, lapsen matkustusasiakirjojen kuluja 500-800$, lastenkodin hoitomaksua 1000$. Päälle tulevat Suomessa tehtävät psykologin lausunnot ja testaukset, käsittääkseni noin 1000€. Olisiko seitsemän tuhatta euroa realismia? Ja tämä siis sen viiden tonnin lisäksi, eikä esimerkiksi käännöskuluja ole laskettu mukaan. Tapaamani filipino-adoptioperhe arvioi koko prosessin hinnaksi noin 25 000 euroa.

Ja tätä rataa jatkuu lista jokaisen maan kohdalla. On ilmiselvää, ettei adoptio ole jokaisen talouden mahdollisuus. Me olemme kaksi keskituloista jokseenkin matalien elinkustannusten alueelta, ja meillekin nämä summat ovat isoja. On helppo sanoa, että lapsettomuushoidot maksavat, ja lapsen kasvatus se vasta maksaakin, mutta se ei poista sitä faktaa, että jokaisen talouden sietokyvyn raja menee jossakin. Adoptiotuen Kelalta saa sitten, kun lapsi on jo kotona, mikä on kummallista -pääosa kuluista on maksettava paljon aiemmin. Tämän kaiken seurauksena on, että adoptiovanhemmat eivät voi mitenkään edustaa kaikkia yhteiskuntaluokkia, mikä on mielestäni ilmiselvä ongelma. Tähän, jos johonkin, pitäisi saada Kelalta nopea korjausliike: adoptiotuen maksatusta olisi porrastettava kulujen toteutumisen mukaan. Tuen määräähän ollaan jollakin aikataululla kaiketi nostamassa, mutta milloin?

Ironista on, että kun maavalintamme näyttää muuttuvat siihen palvelunantajan vinkkaamaan vaihtoehtoon, vitsailemme puolitosissamme sen edullisuudesta alkuperäiseen valintaamme verrattuna. Onhan se iloinen asia, että rahaa meneekin viisi tuhatta vähemmän kuin voisi mennä, mutta saako siitä iloita? Rahan vaikutus valintoihin taitaa olla tabu -näissäkin piireissä, joissa prosessin kuluista sinänsä puhutaan avoimesti.

Palauttakaa allekirjoitettuna

Saamme yllättäen postia. Jotta hakemuksemme etenee lautakuntaan, on meidän allekirjoitettava nippu papereita palveluntarjoajan kanssa. Paksu kuori sisältää kaikki asiakirjat kahtena ja vähän päälle, ja nämä meidän on kuitattava omakätisesti:

perustietolomake adoptiolautakuntaan (tämä on jo tuttu)

asiakassitoumus (samanlainen kuin edellinen, mutta parilla lisärivillä)

tietosuojalomake (tietysti!)

maksusitoumus (tästä pitääkin kirjoittaa lisää, hintakuviot alkavat selvitä hiljalleen)

laskutuseräliitteen eli maksujen aikataulun (että tajuammehan varmasti, milloin nelinumeroiset summat alkavat kulkea)

Luemme kaiken ja allekirjoitamme paperit samana päivänä. Aamulla vien kuoren laatikkoon ja mietin, pitäisikö se lähettää kirjattuna. Että kun tämä Suomen posti ja kaikkea. Pelkässä kirjekuoressa on paljon symboliikkaa: toistaiseksi elämäni tärkein kirje jää kuin jääkin keltaiseen laatikkoon lähikaupan eteen.

”En tietenkään halua vaikuttaa, mutta tämäkin maa sopisi teille…”

Kotiselvitys on matkalla. Saamme pari tarkentavaa kysymystä, ja sitten kaikki jää sosiaalityöntekijän käsiin. Hän lupaa olla nopea, ja lupaus näyttää toteutuvan.

Odotellessa keskustelemme adoptiopalvelun työntekijän kanssa. Hän nyökyttelee maasuunnitelmallemme, mutta kehottaa harkitsemaan myös toista  maata. Täyttäisimme kuulemma myös sen hakijakriteerit hyvin, ja juuri tämän yhden tietyn kontaktin prosessit ovat nyt nopeita.

Kaikki pyörähtää ympäri. Miten voimme olla jo niin kiintyneitä maahan, jossa meidän olemassaolostamme ei tiedä kukaan? Miksi tuntuu haikealta luopua siitä ajatuksesta, että oma lapsi on kasvattanut ensimmäiset juurensa juuri siihen maaperään, kieleen ja kulttuuriin? Tähän mutkaan emme ole valmistautuneet! Miten lapselle kerrotaan että ajattelimme ensin tuota toista maata mutta päädyimmekin lennosta sitten tähän (siis jos päädymme), johon meillä ei ole mitään kontaktia ja josta mielikuvatkin ovat kovin ohuita?

Tietenkin järki voittaa. Päätämme odottaa lupaa ja lähettää hakemuksen luvan saatuamme siihen kontaktiin, joka sillä hetkellä näyttää vakaammalta ja prosessit ripeämmiltä. Nyt nimittäin tuntuu totisesti siltä, että lapsi saisi jo tulla.

Adoptiopalvelunantajalla on paineita

Emme ole vielä rekisteröityneet adoptiopalvelunantajalle, joten tässä vaiheessa palvelua totisesti saa. Saa esimerkiksi:

Videoneuvotteluaikoja maavastaaville
Sähköpostivastauksia muutamassa tunnissa
Lisätietoja maiden erityistarvepainotuksista
Yhteystiedot samasta maasta vastikään adoptoineelle perheelle

Kyllä meistä näillä toimilla asiakasperheen saa. Toivottavasti yhteydenpito ja tiedotus on yhtä proaktiivista myös sitten, kun olemme rekisteröityneet palvelunantajalle, eikä meitä enää tarvitse vakuuttaa valintamme oikeellisuudesta.

Palvelunantajaa ei nimittäin niin vain vaihdetakaan. Mahdollisia vaihtoehtoja on tasan kaksi, hinnoissa ei ole juuri eroa ja palvelun sisältökin vaikuttaa identtiseltä. Minkäänlaista kilpailua ei siis ole – paitsi että perheiden määrä vähenee, ja jokainen rekisteröityvä perhe tarkoittaa 5000 euroa järjestön kassaan. Kun vuositasolla valtakunnallisesti puhutaan yhteensä ennemmin kymmenistä kuin sadoista perheistä, on valintaa edeltävä palvelu syytäkin hoitaa hyvin.