Maavastaavan tapaaminen

Palveluntarjoaja vakuuttaa joka suuntaan haluavansa tukea odottajia adoptioprosessin kaikissa vaiheissa. He myös kertovat haluavansa tavata kaikki odottajat mielellään vähintään kerran kasvokkain.

Varaamme siis tapaamisajan maavastaavan kanssa, sillä kesäloma vie meidät Helsinkiin.

Haluaisin kertoa, että tapaaminen on informatiivinen ja rohkaiseva, mutta se ei ole kumpaakaan. Se ei ole… mitään. Maavastaava ei katso kertaakaan silmiin ja vastailee kysymyksiimme joko asian vierestä tai ivalliseen (näin sen koemme) sävyyn. Aivan kuten puhelimessa ja sähköposteissakin.

Esimerkki 1, ivallisuus: Miehen tiedustellessa, miten nopeasti matkustusluvan saamisesta meidän on oltava kohdemaassa, hän vastaa opettavaiseen sävyyn ettei ”siinä kohtaa enää venkoilla sillä lapsen on tärkeää päästä mahdollisimman pian perheeseen. Kyllä silloin pitäisi jo voida jättää työt taakse.”

Esimerkki 2, epämääräisyys: Minä kysyn, millaisia ikä- ja sukupuolijakaumaltaan olevia  lapsiesityksiä kohdemaasta on viime aikoina tullut. Hän vastaa: ”hmmm, niin. Monenlaisia! Jaa, tosiaan. Mitenkäs teillä olikaan näissä papereissa, joo-o, tuota, niinpä se on, kyllä kyllä.”

Tätä siis saa viidellä tuhannella eurolla. Järjestön tilat ovat hienot, mutta todellisuus on kaukana ammattimaisesta. Jos toimisin itse työssäni vastaavalla tavalla, päättyisivät hommat varmasti aika pian.

Tapaaminen on silkkaa ajanhukkaa. Minkäänlaista asiakaspalvelua ei ole, vastauksia ei saa, huumorikaan ei auta. Ulkona sihisemme ulos kaiken turhautumisen, eikä siihen riitäkään ihan hetki. Suunnittelemme prosessin todellisuuden avaamista järjestön rahoittajille (esimiehet tietänevät kyllä missä mennään), kunhan lapsi on kotona. Siihen asti on oltava hiljaa, vaikka mieli tekisi saattaa tämä surkeus koko maailman nähtäväksi.

Hakemus matkalla kohdemaahan

Väliaikatieto:

Paperit lähtevät matkaan. Helsingissä ne viipyivät lähes kaksi kuukautta (jälleen yksi odotuksen vaihe, josta ei voinut etukäteen tietää). Seuraavaksi odotamme kohdemaan viranomaisten hyväksyntää, jotta pääsisimme vihdoin siihen vaiheeseen, jonka adoption ulkopuolisetkin tuntevat: odottamaan puhelimen soimista. Tähän vaiheeseen, jossa kelpoisuutemme jälkeen arvioidaan,menee useampi kuukausi. Tähänkin. Ja pelottaa, taas kerran. Jos olemmekin kohdemaalle liian lihavia ja vanhoja?

Koska ihan pian ei siis tapahdu mitään, on kalenteri jälleen tukossa töistä ja lomasuunnitelmat lentolippuineen ja teltanlainaussopimuksineen valmiina. Taas. Onneksi mieli on valoisa: kevät tulee ja (tähän sarkastinen hymy) pian varmaan seuraava palvelunantajan laskukin.

Keräilysarja, osa 2

Päädymme alisuorittamaan joulun. Ei ruokia, ei siivousta, ei mitään. Koko syksy on ollut niin työläs, että olemme molemmat edelleen maitohapoilla. Paras joululahjakin on jo saatu: hakemuspaperimme pääsivät Helsinkiin ja ne todettiin moitteettomiksi. Nyt asia on pois omista käsistä, mikä toisaalta huolestuttaa ja mutta on myös keventänyt oloa huomattavasti. Toivottavasti maavastaava pitää meidät kartalla hakemuksen etenemisestä kääntäjän, suurlähetystön ja ulkoministeriön pöydillä ilman, että joudumme taas itse kyselemään asiamme etenemisestä. Olemme toiveikkaita, sillä jo vahvistus papereiden saapumisesta Helsinkiin tuli sähköpostiin ilman kyselyitä. Onko palvelunantajalla sittenkin hiukan proaktiivisuutta, jonka ei vain aiemmin päässyt näkyviin?

Myös adoptiotuen nouseminen on ilahduttanut molempia. Pari tonnia lisää tulee tarpeeseen, joskin palvelunantaja ilmoitti toki heti nostavansa omia maksujaan. Jospa siitä jokin satanen jäisi silti  käteenkin?

Koska ajatus pätkii, tyydyn toivottamaan kaikille blogissani vieraileville hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2019! Kiitos erityisesti kommenteista ja vertaistuesta, niistä on ollut valtavasti iloa kuluneena vuonna.

Ps. Vertaistuesta puheenollen: Uusi Facebook-ryhmä nimeltään Adoptio-odottajat ottaa mielellään vastaan uusia ihmisiä. Ryhmä on salainen, joten lähetä liittämispyyntö osoitteeseen adoptio.odottajat(a) gmail.com.

”No täs lukee et… semmoinen pyöreä tää on.”

Otsikosta ei varmasti arvaa, että kyseessä on maavastaavan vastaus kysymykseen ”mikä leima tähän tarvitaan?”. Ja vaikka arvaisi, ei uskoisi.

Siispä kaikille tuleville adoptionhakijapolville kerrottakoon, ettei maistraatissa välttämättä tiedetä, mitä leimaa hakemuspaperisi kaipaavat. Etkä todennäköisesti tiedä itsekään. Asia kannattaa selvittää ennen kuin astelee paikan päälle ihmettelemään.

Kas, kun ”notarisointi” voi tarkoittaa useampaakin asiaa. Kyseessä voi olla allekirjoituksen oikeaksi todistaminen, allekirjoittajan kompetenssin todistaminen (joka vaatii selvittelyä esim. siitä, onko palkkatodistuksesi allekirjoittaneella henkilöllä nimenkirjoitusoikeus + maksaa vähän enemmän) tai sitten vielä notaarin oma kompetenssitodistus.

Meidän tapauksessamme paperit jätettiin pähkäilyn jälkeen tiskille ”no laittakaa kaikki mahdolliset leimat varmuuden vuoksi”-tyyppisellä saatteella. Sitten mentiin lounaalle uuden askeleen kunniaksi. Kun ruoka oli pöydässä, alkoi epäilyttää. Mitä jos koko työ menee pieleen väärien  leimojen vuoksi?  Tartuin puhelimeen ja soitin maavastaavalle. Hän vastasi heti: ”jaa, se on se ihan perusversio, odotapas, se englanninkielinen.” ”Mutta siis kompetenssileima vai allekirjoituksen oikeaksi todistaminen?” tivasin minä. ”No minäpä katson, tässä pöydällä on jokin hakemus. Kyllä tämä on tällainen punainen, tässä on pyöreä kuvio vasemmalla ja teksti jossa lukee I certify…”.  Sen jälkeen tuli taas sitä itsestäänselvää höpötystä, sitä jonka löytää adoptiojärjestöjen kotisivuiltakin. Kiitin tiedosta ja suljin puhelimen. Haarukoin vauhdilla halloumisalaattia sillä välin kun mies soitti maistraattiin.  Kello oli 13.05, ja valtakunnallisesta vaihteesta kerrottiin että maistraatin asiakaspalvelu ei vastaa kello 12:n jälkeen. Mies laski puhelimen lannistuneena. Nappasin sen käteeni  ja lähes juoksin ulos ravintolasta soittamaan samaan vaihteeseen.  Nyt vastassa olikin toinen asiakaspalvelija, jolle selitin hengästyneenä tilanteemme. Voi olla että kultaakin kalliimpiin papereihin tulee nyt väärä leima! Asiakaspalvelija ymmärsi ja alkoi etsiä kaupunkimme maistraatista numeroa joka vastaisi kello 12:n jälkeen. Noin 20 minuutin, kolmen erillisen puhelun ja yhden maistraatin työntekijän toisesta käytävästä asiakaspalvelutilaan puhelin kädessä suorittaman kävelyn jälkeen sain puhelimeen henkilöön joka otti hakemuksemme vastaan. Asia selvisi, ja kahden päivän päästä haimme paperit. Leimat näyttivät hyviltä, mutta joihinkin papereihin oli laitettu tarroja, joita epäilimme sineteiksi. Saamassamme ohjeessa ne on erikseen kielletty.

Enää emme jaksaneet soittaa maavastaavalle, maistraattiin emmekä mihinkään. Googlekaan ei kertonut, mitä tarrat oikein olivat. Siispä pakkasimme paperit ja lähetimme ne kohti Helsinkiä. Kirjattuna.

Olisi juhlallista, ellei papereiden tökkääminen tarrojen tai minkätahansa syyn vuoksi pelottaisi niin paljon. Iltasaunassa toivotaan parasta ja ollaan salaa vähän helpottuneita. Josko se kuitenkin olisi tässä?

Ps. Jäähtynyt halloumi ei muuten toimi. Yhtään.

Keräilysarja, osa 1

Psykologi kirjoittaa lausuntonsa valmiiksi toisen tapaamisen päätteeksi meidän odottaessamme samassa huoneessa. Haemme yhdessä käännöksiä hankalille sanoille, sillä hän kirjoittaa lausunnon suoraan englanniksi. Sentään joku tekee jotakin ihan vain helpottaakseen meidän elämäämme, käy mielessä. Kätellessämme lähtiäisiksi lupaamme lähettää kuvan, kun lapsi on sylissä.

Kalenterissa siintää tapaaminen uuden sosiaalityöntekijän kanssa, ja yksistään sen sopiminen vaati aika monta sähköpostiaviestiä. Puhelimeen uusi ihminen ei vastannut, vaikka jätin soittopyynnön. Ero vanhaan sosiaalityöntekijään on ensituntumalta melkoinen, ja joustavaa ja ystävälliseen sävyyn viestitellyttä edeltäjää on totisesti kaivattu.

Virkatodistukset ja rikosrekisteriotteet tulevat. Palkkatodistukset odottavat tulostamista sähköpostissa, mutta pankkitodistusta ei näy eikä kuulu. Verkkopalveluun sentään tulee viesti: ”Olen vienyt asiaanne eteenpäin. Todistus on maksullinen.”

Ensi viikolla saamme (kai) tietää, otetaanko hakemuksemme vastaan tänä vuonna.

Nippu

Lähetän palvelunantajallemme viestin: kun tietoa siitä, milloin saamme lähettää paperit, edelleen odotetaan, voimmeko tehdä mitään mikä edesauttaisi prosessia kun tieto joskus tulee?

Saan vastauksen nopeasti: tieto tulee kuukauden päästä, voitte koota paperit jo nyt. Jos saatte luvan lähettää paperit tänä vuonna, niiden on lähdettävä käytännössä heti luvan tultua, koska joulu lomineen lähestyy.

Vai niin. Varaamme saman tien (taas) lääkäriajat, lähetämme psykologifirmoille tarjouspyynnöt ja pyydämme ystäviltä suosituskirjeet, mutta riemastumisen ohella ärsyttää. Mitä jos en olisi kysynyt? Olisimmeko saaneet luvan lähettää paperit, mutta jääneet junasta sen vuoksi, että emme olisi ehtineet koota niitä tarpeeksi nopeasti? Missä on proaktiivisuus, kun prosessin palvelusta maksetaan se viisi tuhatta euroa?

Kauniiksi lopuksi: tarvitsemme uuden lausunnon neuvonnan antaneelta sosiaalityöntekijältä, joka on tietysti ehtinyt vaihtua. Psykologifirmat eivät vastaa tarjouspyyntöihin ja kaikki muukin on hidasta, takkuista tai molempia. Veli vaimoineen saa sentään nopeasti nimet varahuoltajasitoumukseen ja kaveri lainaa valikoiman lasten kenkiä valokuvaajaa varten. Voi rakkaat, tietäisittepä miten paljon arvoa niillä töppösillä ja papereilla on!

 

Konditionaali kirjekuoressa

Kun odottaa adoptiolupaa tietämättä miten pitkään odotus jatkuu ja mitä sen jälkeen tapahtuu, pienetkin asiat ilahduttavat. Työmatkan aikana postiluukkuun kilahtaa lasku: 2200€, maksuaikaa kaksi viikkoa. Tuo summa kattaa palvelunantajan viiden tonnin palvelumaksusta ensimmäisen osan ja vuosipalvelumaksun.

Laskukuoren avannut puoliso kuulostaa puhelimessa huolestuneelta (pitääkö tämä maksaa vaikkei ole vielä saanut lupaakaan?), minä piristyn uutisesta. Konkretiaa se rahan liikuttaminenkin on! Vihdoinkin jotain minkä voi kirjoittaa blogiin ja kertoa äidille puhelimessa!

Tuleva mummu/mummo/mummi (nimekkeestä pitääkin joskus kysyä) kuulostaa puhelimessa toiveikkaalta. Lasta odottavat muutkin kuin me, se tieto tuntuu mukavalta. Äitiä kuulumiset kiinnostavat aina. ”Olisi se kyllä mukavaa jos sellainen tulisi”, hän huokaa usein aiheesta puhuessamme.

Olisi. Jos. Vielä ei hänkään uskalla iloita tulevasta (toivottavasti) isovanhemmuudestaan. Kunpa tästä varovaisesta puheesta saisi jo luopua, me ja hän!