Palvelunantaja tekee muutoksia

Palvelunantajalta tulee postia: ei meille, vaan kaikille asiakasperheille (=eri vaiheissa oleville epätietoisille odottajille). He ovat päättäneet, että jatkossa meidän kaikkien on käytävä prosessin aikana Helsingissä sellaisilla heidän luennoillaan, jotka aiemmin ovat olleet vapaaehtoisia. Näin he oppivat tuntemaan asiakkaansa paremmin (?) ja voivat taata kontaktimailleen että me olemme vielä aiempaakin perusteellisemmin valmistautuneita hakijoita. Etäyhteys järjestetään kolmesta pakollisesta luennosta yhteen, muiden vuoksi on tavalla tai toisella hankkiuduttava pääkaupunkiin.

Me pääsemme Helsinkiin kohtuudella. Me voimme järjestellä vapaamme niihin harvoihin päiviin, kun luentoja on. Silti toivon hartaasti, että

a) luennoilla on enemmän sisältöä kuin aikanaan adoptioprosessin ja -maiden yleisinfoissa, jotka pitivät sisällään tasan samat tiedot kuin palvelunantajan nettisivuilla.

b) tämä ei ole vain heidän tapansa osoittaa rahoittajilleen, miten paljon asiakaskontakteja heillä on vaikka adoptiomäärät ovat laskeneet rajusti.

c) he osaavat perustella, miten palkattoman vapaapäivän (tai kaksi, terveisiä vaikkapa Itä-Lappiin) tämän vuoksi ottavat odottajat hyötyvät tästä uudistuksesta riittävästi taloudelliseen ja ajalliseen panokseensa nähden, vrt. vaikkapa tutustuminen kirjalliseen materiaaliin.

d) he kertovat, mikä todellisuudessa on se syy, miksei luentoja tai vaikka alkuosaa niistä voi lähettää (edes!) aluetoimistoihin. Ilmeisesti taustalla on yksityisyyteen liittyviä kysymyksiä, mutta kyllähän aluetoimistoissakin voidaan valvoa, ettemme ota kuvia/videoi lähetystä. Eli: miksi? Normaalistriimausta en enää edes ajattele vaihtoehtona, sen verran olen näitä kuvioita jo katsellut.

Olisipa tämä vuosi viimeinen, jolloin joudun miettimään näitä. Haluan ajatella pohjaan palanutta kaakaota ja kirota Legoja kantapään alla.

Te kysyitte, minä vastaan

Jes! Epäilyistäni huolimatta sain teiltä adoptioaiheisia kysymyksiä, suuri kiitos niistä. Kysymykset olivat niin hyviä, että sain niistä itsekin aivan uusia ajatuksia (ja uskokaa tai älkää, luulin tosiaan että kaikki odottajamietteet on jo kelattu läpi moneen kertaan). Kovin syvällistä filosofointia luvassa ei ole -olenhan joululomalla ja tähän asti keskittynyt lähinnä palapeleihin ja Maraboun Symphonyyn-, mutta tämä oli hauskaa – toivottavasti myös te viihdytte täällä ja kommentoitte jatkossakin!

Millaisena olet kokenut adoptioprosessin? Mikä on yllättänyt positiivisesti? Mikä ollut raskainta?
Olen ollut tämän prosessin mittaan pääosin valoisalla mielellä, mutta nyt kolmannen prosessivuoden pian täyttyessä huomaan että pelot, joita en aiemmin osannut edes ajatella, nousevat ajoittain pintaan. Keväällä on esimerkiksi aloitettava jatkoluvan haku, ja pelottaa jo nyt että emme jostain syystä saa lupaa. Että löytyy jokin mystinen sairaus tai historiatieto, jonka vuoksi kaikki menee pieleen.

Positiivinen yllätys on ollut se, miten yhdessä tässä odotuksessa puolison kanssa olemme. Parisuhteemme on tiivistynyt, tai oikeastaan me olemme tiimiytyneet: keskinäinen luottamus on vahvistunut ja tiedän, että ainakin joku tässä maailmassa tuntee tämän meidän prosessimme minun lisäkseni läpikotaisin. Lisäksi olemme huomanneet ajattelevamme monista lapsen kasvatukseen ja kasvuun liittyvistä asioista kovin samalla tavalla, vaikka lapsitoiveemme kanssa vähän myöhäisheränneitä olemmekin (=ajattelimme pitkään, ettemme halua lapsia lainkaan). Olemme myös tutustuneet mukaviin tyyppeihin näiden adoptiokuvioiden kautta, mikä on ollut suuri ilo.

Raskainta on ollut oppia sellainen odottajan tai oikeastaan asiakkaan rooli, johon ei kuulu juurikaan oikeuksia. Minulla adoptio-odottajana ei ole oikeutta hyvään palveluun, ajantasaiseen tiedotukseen, ei oikein mihinkään mitä olen aina pitänyt asiakassuhteissa itsestäänselvyytenä. Konkreettinen esimerkki tästä on se, ettet uskalla puolustaa oikeuksiasi tai pyytää oikein mitään, sillä palvelunantajan  valta on suuri ja moni prosessi on kritiikin jälkeen kohdannut yllättäviä vastoinkäymisiä.  Uskomatonta kyllä, mutta tähän asti olen aina luullut että tällaista mielivaltaa ei tässä yhteiskunnassa esiinny – missähän kuplassa olen elänyt?

Pahinta/parasta neuvonnassa?
Neuvonnassa oli kivaa! Prosessi tuntui tuossa vaiheessa rullaavan eteenpäin ja kotiin viemiseksi tuli aina hyviä keskustelunaiheita. Tulimme hyvin toimeen sosiaalityöntekijämme kanssa ja käsiteltävät teemat tuntuivat mielekkäiltä. Jos jotain negatiivistä on sanottava, niin ärsyttää, että emme tiedä kauanko meistä neuvonnan aikana kerättyjä -hyvin henkilökohtaisia- tietoja säilytetään. Haluaisin totisesti että sosiaalityöntekijän muistiinpanot ja omat kirjoitelmamme hävitettäisiin, kun prosessi on ohi. Pitäneekin joskus selvittää tämä (kyllä, tietosuoja-asiat ovat tuttuja ja kyselen nykyään kuntokeskuksen tiskilläkin, mihin esimerkiksi syntymäaikatietoa tarvitaan).

Mitä neuvonnassa käytännössä tapahtuu? Onko ne luentoja joistain tietyistä aiheista? Kuinka usein ja paljon niitä on?
Neuvonnassa taitaa olla paikkakuntakohtaisia eroja, vaikkei tietenkään pitäisi. Meidän kohdallamme neuvonta tarkoitti kuutta (vai seitsemää?) tapaamista sosiaalityöntekijän kanssa, kukin kestoltaan tunnista kahteen. Saimme etukäteen mietittäväksi ja kirjoitettavaksi tehtäviä aina seuraavan kerran teemaan liittyen, ja niiden pohjalta sosiaalityöntekijä sitten kyseli leppoisaan sävyyn kaikenlaista. Teemoja olivat ainakin oma lapsuus ja perhe, omat kiintymyssuhdehistoria, parisuhde, työn ja perheen yhteensovittaminen, ristiriitojen ratkaisumallit, kasvatusnäkemykset ja suunnitelmat lapsen hoitamiseksi kun hän tulee. Tiedostimme koko ajan että vaikka tapaamisissa oli yleensä hauskaa ja nauroimme paljon, olimme koko ajan myös arvioinnin kohteina, ja kyllähän se omanlaisensa intensiteetin tapaamisiin loi.

Tässä mietin, että oletteko te jo sisustaneet lastenhuonetta, kun puhut suunnitelmista laittaa taulut lastenhuoneeseen. Ja jos olette, miten olette sen toteuttaneet?
Olemme maalanneet yhden seinän taivaansiniseksi ja ripustaneet sinne jotakin sekalaista pientä lastenhuoneeseen sopivaa somistetta -linunpöntöltä näyttävän kellon ja keraamisia ilmapalloja noin esimerkiksi. Maalatun seinän vastapäinen seinä huutaa rumuuttaan täynnä vanhoja ruuveja ja kolhuja, ja siksi haluaisin laittaa sinne taulut peittämään pahimpia jälkiä. Julisteet kehysten sisältä puuttuvat vielä, joten olen askarrellut niihin itse sekalaiset kuvakollaasit naistenlehtiä leikkemällä. Lisäksi huoneessa on pari lelukoria, jalkalamppu, pehmoleluja, vaatekaappi ja keinulammas. Oikeastaan sieltä puuttuu kaiketi vain lapsen sänky ja jokin matto, mutta tällä hetkellä lattioilla on niiden sijaan runsaasti sekalaista sälää työkaluista likapyykkiin. Sänkyä ei tosiaan ole vielä, koska lapsen ikä on mysteeri, ja mattoa en vain ole saanut hankittua, sillä usein lastenhuoneen matot ovat kovin selvästi joko tytölle tai pojalle suunniteltuja. Katsotaan, mitä tapahtuu kun saamme lapsiesityksen.

Maavastaavan tapaaminen

Palveluntarjoaja vakuuttaa joka suuntaan haluavansa tukea odottajia adoptioprosessin kaikissa vaiheissa. He myös kertovat haluavansa tavata kaikki odottajat mielellään vähintään kerran kasvokkain.

Varaamme siis tapaamisajan maavastaavan kanssa, sillä kesäloma vie meidät Helsinkiin.

Haluaisin kertoa, että tapaaminen on informatiivinen ja rohkaiseva, mutta se ei ole kumpaakaan. Se ei ole… mitään. Maavastaava ei katso kertaakaan silmiin ja vastailee kysymyksiimme joko asian vierestä tai ivalliseen (näin sen koemme) sävyyn. Aivan kuten puhelimessa ja sähköposteissakin.

Esimerkki 1, ivallisuus: Miehen tiedustellessa, miten nopeasti matkustusluvan saamisesta meidän on oltava kohdemaassa, hän vastaa opettavaiseen sävyyn ettei ”siinä kohtaa enää venkoilla sillä lapsen on tärkeää päästä mahdollisimman pian perheeseen. Kyllä silloin pitäisi jo voida jättää työt taakse.”

Esimerkki 2, epämääräisyys: Minä kysyn, millaisia ikä- ja sukupuolijakaumaltaan olevia  lapsiesityksiä kohdemaasta on viime aikoina tullut. Hän vastaa: ”hmmm, niin. Monenlaisia! Jaa, tosiaan. Mitenkäs teillä olikaan näissä papereissa, joo-o, tuota, niinpä se on, kyllä kyllä.”

Tätä siis saa viidellä tuhannella eurolla. Järjestön tilat ovat hienot, mutta todellisuus on kaukana ammattimaisesta. Jos toimisin itse työssäni vastaavalla tavalla, päättyisivät hommat varmasti aika pian.

Tapaaminen on silkkaa ajanhukkaa. Minkäänlaista asiakaspalvelua ei ole, vastauksia ei saa, huumorikaan ei auta. Ulkona sihisemme ulos kaiken turhautumisen, eikä siihen riitäkään ihan hetki. Suunnittelemme prosessin todellisuuden avaamista järjestön rahoittajille (esimiehet tietänevät kyllä missä mennään), kunhan lapsi on kotona. Siihen asti on oltava hiljaa, vaikka mieli tekisi saattaa tämä surkeus koko maailman nähtäväksi.

Hakemus matkalla kohdemaahan

Väliaikatieto:

Paperit lähtevät matkaan. Helsingissä ne viipyivät lähes kaksi kuukautta (jälleen yksi odotuksen vaihe, josta ei voinut etukäteen tietää). Seuraavaksi odotamme kohdemaan viranomaisten hyväksyntää, jotta pääsisimme vihdoin siihen vaiheeseen, jonka adoption ulkopuolisetkin tuntevat: odottamaan puhelimen soimista. Tähän vaiheeseen, jossa kelpoisuutemme jälkeen arvioidaan,menee useampi kuukausi. Tähänkin. Ja pelottaa, taas kerran. Jos olemmekin kohdemaalle liian lihavia ja vanhoja?

Koska ihan pian ei siis tapahdu mitään, on kalenteri jälleen tukossa töistä ja lomasuunnitelmat lentolippuineen ja teltanlainaussopimuksineen valmiina. Taas. Onneksi mieli on valoisa: kevät tulee ja (tähän sarkastinen hymy) pian varmaan seuraava palvelunantajan laskukin.

Keräilysarja, osa 2

Päädymme alisuorittamaan joulun. Ei ruokia, ei siivousta, ei mitään. Koko syksy on ollut niin työläs, että olemme molemmat edelleen maitohapoilla. Paras joululahjakin on jo saatu: hakemuspaperimme pääsivät Helsinkiin ja ne todettiin moitteettomiksi. Nyt asia on pois omista käsistä, mikä toisaalta huolestuttaa ja mutta on myös keventänyt oloa huomattavasti. Toivottavasti maavastaava pitää meidät kartalla hakemuksen etenemisestä kääntäjän, suurlähetystön ja ulkoministeriön pöydillä ilman, että joudumme taas itse kyselemään asiamme etenemisestä. Olemme toiveikkaita, sillä jo vahvistus papereiden saapumisesta Helsinkiin tuli sähköpostiin ilman kyselyitä. Onko palvelunantajalla sittenkin hiukan proaktiivisuutta, jonka ei vain aiemmin päässyt näkyviin?

Myös adoptiotuen nouseminen on ilahduttanut molempia. Pari tonnia lisää tulee tarpeeseen, joskin palvelunantaja ilmoitti toki heti nostavansa omia maksujaan. Jospa siitä jokin satanen jäisi silti  käteenkin?

Koska ajatus pätkii, tyydyn toivottamaan kaikille blogissani vieraileville hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2019! Kiitos erityisesti kommenteista ja vertaistuesta, niistä on ollut valtavasti iloa kuluneena vuonna.

Ps. Vertaistuesta puheenollen: Uusi Facebook-ryhmä nimeltään Adoptio-odottajat ottaa mielellään vastaan uusia ihmisiä. Ryhmä on salainen, joten lähetä liittämispyyntö osoitteeseen adoptio.odottajat(a) gmail.com.

”No täs lukee et… semmoinen pyöreä tää on.”

Otsikosta ei varmasti arvaa, että kyseessä on maavastaavan vastaus kysymykseen ”mikä leima tähän tarvitaan?”. Ja vaikka arvaisi, ei uskoisi.

Siispä kaikille tuleville adoptionhakijapolville kerrottakoon, ettei maistraatissa välttämättä tiedetä, mitä leimaa hakemuspaperisi kaipaavat. Etkä todennäköisesti tiedä itsekään. Asia kannattaa selvittää ennen kuin astelee paikan päälle ihmettelemään.

Kas, kun ”notarisointi” voi tarkoittaa useampaakin asiaa. Kyseessä voi olla allekirjoituksen oikeaksi todistaminen, allekirjoittajan kompetenssin todistaminen (joka vaatii selvittelyä esim. siitä, onko palkkatodistuksesi allekirjoittaneella henkilöllä nimenkirjoitusoikeus + maksaa vähän enemmän) tai sitten vielä notaarin oma kompetenssitodistus.

Meidän tapauksessamme paperit jätettiin pähkäilyn jälkeen tiskille ”no laittakaa kaikki mahdolliset leimat varmuuden vuoksi”-tyyppisellä saatteella. Sitten mentiin lounaalle uuden askeleen kunniaksi. Kun ruoka oli pöydässä, alkoi epäilyttää. Mitä jos koko työ menee pieleen väärien  leimojen vuoksi?  Tartuin puhelimeen ja soitin maavastaavalle. Hän vastasi heti: ”jaa, se on se ihan perusversio, odotapas, se englanninkielinen.” ”Mutta siis kompetenssileima vai allekirjoituksen oikeaksi todistaminen?” tivasin minä. ”No minäpä katson, tässä pöydällä on jokin hakemus. Kyllä tämä on tällainen punainen, tässä on pyöreä kuvio vasemmalla ja teksti jossa lukee I certify…”.  Sen jälkeen tuli taas sitä itsestäänselvää höpötystä, sitä jonka löytää adoptiojärjestöjen kotisivuiltakin. Kiitin tiedosta ja suljin puhelimen. Haarukoin vauhdilla halloumisalaattia sillä välin kun mies soitti maistraattiin.  Kello oli 13.05, ja valtakunnallisesta vaihteesta kerrottiin että maistraatin asiakaspalvelu ei vastaa kello 12:n jälkeen. Mies laski puhelimen lannistuneena. Nappasin sen käteeni  ja lähes juoksin ulos ravintolasta soittamaan samaan vaihteeseen.  Nyt vastassa olikin toinen asiakaspalvelija, jolle selitin hengästyneenä tilanteemme. Voi olla että kultaakin kalliimpiin papereihin tulee nyt väärä leima! Asiakaspalvelija ymmärsi ja alkoi etsiä kaupunkimme maistraatista numeroa joka vastaisi kello 12:n jälkeen. Noin 20 minuutin, kolmen erillisen puhelun ja yhden maistraatin työntekijän toisesta käytävästä asiakaspalvelutilaan puhelin kädessä suorittaman kävelyn jälkeen sain puhelimeen henkilöön joka otti hakemuksemme vastaan. Asia selvisi, ja kahden päivän päästä haimme paperit. Leimat näyttivät hyviltä, mutta joihinkin papereihin oli laitettu tarroja, joita epäilimme sineteiksi. Saamassamme ohjeessa ne on erikseen kielletty.

Enää emme jaksaneet soittaa maavastaavalle, maistraattiin emmekä mihinkään. Googlekaan ei kertonut, mitä tarrat oikein olivat. Siispä pakkasimme paperit ja lähetimme ne kohti Helsinkiä. Kirjattuna.

Olisi juhlallista, ellei papereiden tökkääminen tarrojen tai minkätahansa syyn vuoksi pelottaisi niin paljon. Iltasaunassa toivotaan parasta ja ollaan salaa vähän helpottuneita. Josko se kuitenkin olisi tässä?

Ps. Jäähtynyt halloumi ei muuten toimi. Yhtään.

Keräilysarja, osa 1

Psykologi kirjoittaa lausuntonsa valmiiksi toisen tapaamisen päätteeksi meidän odottaessamme samassa huoneessa. Haemme yhdessä käännöksiä hankalille sanoille, sillä hän kirjoittaa lausunnon suoraan englanniksi. Sentään joku tekee jotakin ihan vain helpottaakseen meidän elämäämme, käy mielessä. Kätellessämme lähtiäisiksi lupaamme lähettää kuvan, kun lapsi on sylissä.

Kalenterissa siintää tapaaminen uuden sosiaalityöntekijän kanssa, ja yksistään sen sopiminen vaati aika monta sähköpostiaviestiä. Puhelimeen uusi ihminen ei vastannut, vaikka jätin soittopyynnön. Ero vanhaan sosiaalityöntekijään on ensituntumalta melkoinen, ja joustavaa ja ystävälliseen sävyyn viestitellyttä edeltäjää on totisesti kaivattu.

Virkatodistukset ja rikosrekisteriotteet tulevat. Palkkatodistukset odottavat tulostamista sähköpostissa, mutta pankkitodistusta ei näy eikä kuulu. Verkkopalveluun sentään tulee viesti: ”Olen vienyt asiaanne eteenpäin. Todistus on maksullinen.”

Ensi viikolla saamme (kai) tietää, otetaanko hakemuksemme vastaan tänä vuonna.