Ajoittaisena container-funktiona

Mies on työmatkalla. Tapaan ystäviä kotona, kaupungilla ja konsertissa. Kaikkialla adoptio nousee esiin: joko ystävä kysyy prosessin etenemisestä, tai minä kerron siitä osana yleisempää kuulumisten vaihtoa, vaikkei oikein mitään juuri nyt kuulukaan.

Yksi ystävä tuskastuu säännöllisesti puolestamme: mikä siinä nyt voi niin kestää, maailmassahan on valtavasti kodittomia lapsia! Vastailen rauhallisesti kuin paraskin joogi, kerron että on hyvä että taustatyöt tehdään kunnolla, ja pitkässä prosessissa mielikin ehtii mukaan. Että kyllä me pärjäämme ja jaksamme tämän odotuksen kanssa. Emmehän me voi muutakaan.

Toinen ystävä kuulee ensimmäistä kertaa, ilahtuu aidosti ja onnittelee. Ihanaa! Joku sentään on myönteinen ja antaa energiaa, kun prosessin hitauden syiden toistuva avaaminen ja perusteleminen  tuntuu joskus kovin raskaalta. Innostun kertomaan, aurinko paistaa ja lasissa hikoileva valkoviini maistuu ihanalta.

Kolmas tutkii teemuki kädessään erityistarvelomaketta. Minä olen opettanut lukiolaisille mitä kaikkea huumeiden käyttö tekee sikiölle, hän sanoo. Paljon vähemmän kuin alkoholi, vastaan minä. Jää ristiriitainen olo. Katselen makuuhuoneen hyllylle asetettua, kaukaa ostettua pehmolelua ja lohduttaudun sillä, että lapsi on kuitenkin vain lapsi. Hänellä on pienet varpaat ja sotkuinen tukka, olipa taustalla huumeita tai sitten ei.

Aatoksella on arvioitu saapumisaika

Ystävä on raskaana.

Tulevat vanhemmat puhuvat lapsesta hänen tulevalla nimellään. Niin minäkin, kyselen tavatessamme mutkitta Aatoksen kuulumiset ja tuoreimmat vinkeet. Aatos on todellinen, hän potkii ja aiheuttaa äidilleen monenlaisia vaivoja. Hänellä on arvioitu syntymäaika ja sukupuoli. Hänestä tulee todennäköisesti vaalea, vanhempiensa tavoin.

Meidän lapsemme ei ole lainkaan niin konkreettinen, vaikka lapsiprosessi käynnistettiin ystäväpariskunnan kanssa peräkkäisinä kuukausina.

Meidän lapsellemme (jos Luoja hänet joskus meille suo) ei totisesti ole laskettua aikaa. Ei edes vuotta. Hänellä ei myöskään ole kutsumanimeä. Hän on vain hypoteettinen lapsi. Joka ehkä joskus muuttaa asumaan meille, josta silloin tulee osa meitä. Ainoa asia, jota tiedämme hänestä, on se fakta, että hän on tummempi kuin meistä kumpikaan. Koetan googlata kauniita tummahipiäisiä lapsia, enkä edes tiedä miksi. Se syntymämaakin kun on edelleen valitsematta.

Kunpa tähän prosessiin saisi edes hivenen konkretiaa!

Jumissa, osa 1

Ensimmäistä kertaa koko prosessi pysähtyy. Kotiselvityksen saaminen venyy meistä ja sosiaalityöntekijästämme riippumattomista syistä. Tulee lomakausi, joka näyttää kestävän paljon lakisääteistä pitempään. Onneksi on kesä ja luvassa mukavaa tekemistä niin töissä kuin vapaallakin, muuten ärsyttäisi enemmän.

Adoptioblogituttu saa odottamansa puhelun. Ihmeellistä että kaiken tämän takana todella on Aivan Oikea Lapsi.

Selkätreenini jatkuu ja puoliso pohtii käytäntöjä, joilla yhteiseen harrastukseemne voi ottaa lapsen mukaan. Käytän kummilapsen ja pikkusisarensa eläinpuistossa, mikä tarkoittaa tunnin istumista pallomeren vieressä ja pikaista pysähdystä alpakoiden aitauksella. Tällaista se varmaan on, lapsiperheessä, mietin minä kuunnellessani lasten riemua. Kontrollista on luovuttava, ja siihen adoptioprosessi totisesti valmistaa.

”En tietenkään halua vaikuttaa, mutta tämäkin maa sopisi teille…”

Kotiselvitys on matkalla. Saamme pari tarkentavaa kysymystä, ja sitten kaikki jää sosiaalityöntekijän käsiin. Hän lupaa olla nopea, ja lupaus näyttää toteutuvan.

Odotellessa keskustelemme adoptiopalvelun työntekijän kanssa. Hän nyökyttelee maasuunnitelmallemme, mutta kehottaa harkitsemaan myös toista  maata. Täyttäisimme kuulemma myös sen hakijakriteerit hyvin, ja juuri tämän yhden tietyn kontaktin prosessit ovat nyt nopeita.

Kaikki pyörähtää ympäri. Miten voimme olla jo niin kiintyneitä maahan, jossa meidän olemassaolostamme ei tiedä kukaan? Miksi tuntuu haikealta luopua siitä ajatuksesta, että oma lapsi on kasvattanut ensimmäiset juurensa juuri siihen maaperään, kieleen ja kulttuuriin? Tähän mutkaan emme ole valmistautuneet! Miten lapselle kerrotaan että ajattelimme ensin tuota toista maata mutta päädyimmekin lennosta sitten tähän (siis jos päädymme), johon meillä ei ole mitään kontaktia ja josta mielikuvatkin ovat kovin ohuita?

Tietenkin järki voittaa. Päätämme odottaa lupaa ja lähettää hakemuksen luvan saatuamme siihen kontaktiin, joka sillä hetkellä näyttää vakaammalta ja prosessit ripeämmiltä. Nyt nimittäin tuntuu totisesti siltä, että lapsi saisi jo tulla.

Nyt kun vielä voin

Tulevaan suuntautumista sävyttää juuri nyt omituinen tunnelma. Monia asioita tehdessään huomaa ajattelevansa, että nyt kun vielä voin. Silloinkin, kun kyseessä ovat asiat, joista luovun mielelläni.

Kun nyt vielä on mahdollista, minä:

  • Sanon kyllä työmatkoille. Miksipä en? Salilla voi käydä ja rakkaiden (aikuisten) kanssa jutella muuallakin kuin kotona.
  • Edelliseen liittyen: Sen sijaan, että ajaisin myöhäisillan tunteina hirviä peläten kotiin, varaan majoituksen ja jään työpaikkakunnalle nukkumaan.
  • Suunnittelen kesäksi matkan, jota ei voi suositella pikkulapsiperheelle. Autoilua, kuumaa säätä, paljon historiaa ja elintasoltaan ja palveluiltaan vaihtelevia kohteita.
  • Luen. Lisäksi käytän liikaa sosiaalista mediaa, ja vannon tietenkin, että puhelimen näprääminen vähenee kun lapsi tulee.
  • Katson televisiota: synkkiä dokumentteja ja turhaa tositeeveeroskaa.
  • Kiroilen: toki vain vapaalla ja valikoidussa seurassa, mutta silti.
  • Sanon kyllä ja lähden ex-tempore kahville, lenkille, milloin minnekin. Silloinkin kun ei niin huvittaisi, mutta koska voin.

Nyt kun vielä voin.

Lause tuntuu melkein velvollisuudelta.

Ihan kuin tämä prosessi olisi opettanut  elämään hetkessä ja nauttimaan pienistä asioista enemmän kuin ennen. Kummallista. Jotkut sanovat samaa koettuaan suuren elämänmuutoksen, minulle tuo muutos on vasta kuvitelmaa.

Pidän tästä uudesta itsestäni. Sen tekeminen, mikä itseä kulloinkin olevien mahdollisuuksien puitteissa huvittaa ja kiinnostaa, on ollut hyvästä. Jos ei rajoitteita kerran ole, miksi rakentaa niitä oman pään sisällä? Elämä tuo niitä kyllä, tavalla toisella, ihan jokaiselle.

 

32 tuntia, onneksi olkoon!

Saamme todistukset.

Kerrankin paperi, josta on takuulla hyötyä, ajattelen. Sosiaalityöntekijäkin on tyytyväinen – todennäköisen kohdemaamme vaatima valmistautuminen on tällä kuitattu.

Silti ydinkysymys jää. Voiko vanhemmuuteen valmistautua? Kouluttautua? Erityistarpeisiin pitää perehtyä, oma lapsuus perata, kurssi käydä ja verotuspäätökset kopioida, mutta tekeekö se meistä todellisuudessa jotenkin valmistautuneita? Miten? Mitä hyötyä on siitä, että olen miettinyt raiskauksen seurauksena syntymisen vaikutusta lapsen identiteetille etukäteen? Todennäköisesti tulokas kuitenkin kääntää kaiken ylösalaisin eikä mikään mene niin kuin ajattelemme. Ja vaikka epäilen kaiken valmistautumisen hyödyllisyyttä, mietin ja luen silti, tietenkin.

Miten ovat valmistautuneet jo lapsensa saaneet adoptiovanhemmat? Joku on reissannut, moni lukenut (romaaneja ja Sinkkosta), on remontoitu taloa ja paiskittu töitä. On kulutettu aikaa, että se, mitä odotetaan, ei olisi jatkuvasti mielessä. Kovin tavallista kahden aikuisen elämää. Mutta että valmistautumista?

Kerron, mitä me teemme:
1. Minä alan opetella pianonsoittoa (ei suoraan liity lapseen, mutta tyhjentää mielen ja hoitaa työstressiä)
2.  Testaamme kerrostalomme pienellä leikkikentällä touhuamista kummilapsen kanssa (hyvin toimii!)
3. Mies pohtii, mihin harrastehuoneen -sen mistä joskus on määrä tulla lastenhuone- sisäänsä kätkemät tavarat sitten joskus sijoitetaan
4.  Käymme spontaaneilla lounailla, syömme mitä huvittaa ja missä huvittaa (suosikkini on kinkkuleikkele sängyssä, kirja kädessä)
5.  Sisustamme parveketta, jonka jälkeen istumme juomassa kahvia ja pohdimme, kuinka sieltä käsin on hyvä valvoa vähän isomman lapsen pihapuuhia
6.  Pudotamme painoa: mies ensin, minä perässä muutaman kilon. Ei tarvitse, mutta vaatteet kiristävät ja nythän se on vielä helppoa, kun ei tarvitse muiden syömisiä miettiä.
7.  Mietimme, mitkä reissut ehkä ehdimme  tehdä ennen sitä yhtä erityistä matkaa
8. Teen päätöksen varata personal trainerin, jotta saan selkäni lapsenkanniskelukuntoon (valmennuskurssin vinkki)
9. Kaikissa kuviteltavissa olevissa tilanteissa jompikumpi aloittaa lauseen: sitten kun meillä on se lapsi, niin…

Onko tämä valmistautumista? Ehkä tuo kaikki ei suoranaisesti valmista meitä lapsen tuloon, mutta silti se on hidasta valmistautumista siihen, että jossain kohtaa paljon muuttuu. Kai. Toivottavasti!

Miten sinä valmistauduit, tai valmistaudut parhaillaan?

Toinen adoptiovalmennusviikonloppu

Jo tutuksi käynyt väki kokoontuu Pohjoiselle Hesperiankadulle. Kevät Helsingissä on edennyt, joidenkin prosessit samoin. Yksi odottaa jo lupaa lautakunnalta, toiselle sekin on vielä kaukaista tulevaisuutta. Olemme silti samaa porukkaa, vaihdamme kuulumisia. Ensimmäisen viikonlopun lauantain aamukahvilla oli hiljaista, nyt naurunremakka kantaa keittiön ulkopuolellekin.

Valmennuksen aiheet eivät muutu kevyemmiksi, käy päin vastoin. Tällä kertaa uimme todella syvissä vesissä: mietimme, miten kertoa lapselle mahdollisesta raiskaus- tai insestitaustasta, kuinka rasismin kanssa voi elää (voiko?), miten taustojen selvittäminen somen kautta on vaikuttanut lasten juurien etsintään. Sunnuntaina ryhmässä vierailee adoptiovanhempi, joka valaa uskoa prosessiin: kovaa on ollut, mutta asioilla on tapana järjestyä ja lapset ovat ihmeellisiä.

Todistuksen saanti tuntuu hauskalta. Se on yhteinen, kuten tähän prosessiin hyvin sopii. 32 valmennustuntia on paljon, ja koko ryhmä vaikuttaa tyytyväiseltä siihen, että osallistuimme. Tyytyväisiä olemme mekin. Kokemus, konkretia ja vertaistuki – siinä on adoptiovalmennus kolmella sanalla.

Yli läikkyy

Ajoittain, muutaman kuukauden välein, kaikki adoptiotieto ja -ajatukset tulvivat yli ja palavat pohjaan. Tässä vaiheessa tunnistan jo prosessin vaiheet. Kas näin se menee:

  1. Tuuppaus: yleensä tiedotustilaisuus tai muu pohdintaa herättänyt adoptioaiheinen kohtaaminen. Etukäteen tilaisuuden olemassaolo ilahduttaa, ja osallistun hyvillä mielin. Tilaisuudessa esiin nousee jokin uusi asia, johon haluan perehtyä tarkemmin kotona, mikä käytännössä tarkoittaa siirtymistä vaiheeseen 2.
  2. Vajoaminen:  uppoan kirjojen ja netin syövereihin. Tunneiksi ja illoiksi. Kahlaan läpi kaiken mahdollisen materiaalin, joka käsittelee erityistarpeita, terapeuttista vanhemmuutta, uni- ja syömishäiriöitä – kaikkea sitä, joka syö lapsiperhe-elämän täyttämistä tulevaisuudenkuvista kaiken myönteisen. Tulevaisuus alkaa näyttää vaellukselta loputtomalla Vatnajökullilla ilman jääpiikkejä tai mahdollisuutta soittaa pelastushelikopteria.
  3. Hypotermia: surffaan edelleen liikaa netissä,  uusia ajatuksia ei enää synny, alan voida huonosti. Adoptio on mielessä aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä. Putkinäköisyys lisääntyy, palaan tuttujen kauhukertomusten ääreen ja esitelmöin uusvanhoista löydöistäni puolisolle,  kunnes parin päivän kuluttua kiintiö täyttyy (oikeasti: tulvii yli). Veto loppuu.
  4. Katkaisu: Kyllästyn, väsyn, päätän unohtaa edes hetkeksi, sukellan adoptiosälän sijaan töihin ja harrastuksiin, houkuttelen ystävän lenkille, mitä ikinä. Normaali elämä valtaa ajatukset, adoptio palaa sille kuuluvaan rooliin: yhdeksi asiaksi muiden elämän tärkeiden asioiden joukossa.

Ja taas menee muutama kuukausi, tulee uusi kontakti palvelunantajaan, adoptoineeseen tuttavaan, tiedotustilaisuus – ja pyörä pyörähtää alkuasentoon.

Lohduttavaa on, että puoliso, joka meistä kahdesta on taipuvaisempi murehtimaan, murehtii paljon vähemmän. Hän ei harrasta syväsukelluksia, vaan halutessaan tietoa hankkii sen eikä jää tuntikausiksi uiskentelemaan jääpalojen sekaan kuten minä. Miksi juuri adoptio saa minusta esiin synkistelijän, joka en normaalisti ole ollenkaan?

Adoptiovalmennuksessa

Kohdemaamme vaatii adoptiovalmennustunteja, ja niitä kokoamme ilmoittautumalla valmennuskurssille. Ensimmäinen viikonloppu on täynnä asiaa: lauantai-iltana makaamme vaiti sängyllä, pää on yhtäaikaa täysi ja aivan tyhjä. Parasta on nähdä muita odottajia, joille ei tarvitse selitellä mitään.

Asiaakin viikonloppuun mahtuu: pohdimme adoption etiikkaa matchaamalla mielikuvitusvanhempia ja lapsia yhteen (kuka saa, kuka ei, miksi?), keskustelemme ryhmissä, mietimme millaista on olla erinäköinen suomalainen. Kurssilla käy ulkomailta adoptoitu aikuinen, menestynyt tietenkin, ja hänen kohtaamisensa valaa toivoa meihin kaikkiin. Ehkä tästä voi vielä tulla jotain?

Raskaana oleva iloitsee raskaudestaan, ehkä huolehtii tulevasta, mutta ennen kaikkea iloitsee. Luulen ainakin. Adoptioraskaana olija lukee Sinkkosta, istuu kurssilla ja pelkää kiintymyssuhdehäiriötä. Tähän viikonloppuun mahtuu onneksi myös naurua, ja sitä totisesti tarvitaan. Ongelmakeskeisyys väsyttää, vaikkei haasteita vähätelisikään.

Lentokone ja pehmotamaani

Toiselta puolen maailmaa mukaan lähti kuvien ja muistojen ohella kaksi tärkeää asiaa. Ensimmäiset lahjat, siis lelut, lapselle.

Valinta oli kuin vihkisormuksen osto: mitä lapsi näkee perhekansiossamme? Millaisen vietin lelut antavat meistä matchaajille? Onko suomalaisittain söpö, slummissa tehty puulentokone merkki siitä, että meillä ei ole varaa parempaan tai emme arvosta lasta riittävästi? Onko pehmoeläin pelottava, onko sellainen kohdemaassa hyväksyttävä lelu lainkaan? (Tamaani muistuttaa muuten marsua, jos mietit.)

Kaikkea sitä tuleekin pohtineeksi. Leluasiantuntijat, apua!