Adoptiolapsettomalla on hiljaista

Uudenvuoden aattona katson Youtubesta vanhoja piirrettyjä. Tohtori Sykerö ilahduttaa aamukahvin rinnalla huomattavasti uutisia enemmän. Tahti on hidas ja alkuperäisen audioraidan päälle puhuttu tarina kantaa edelleen. Ihan loppuun en silti jaksa, keskittyminen herpaantuu.

Tulisi jo se lapsi. Yksin kotona puhelimesta piirrettyjä katsova aikuinen on haikea näky, ja haikeaa (joskus tosin myös itseironisella tavalla hauskaa) on olla itse tuo aikuinen.

Lomalla on aivan liikaa aikaa ajatella lasta. Olen lukenut uudestaan hyllystä löytyvät adoptiokirjat, etsinyt netistä löytyviä adoptiodokumentteja, selannut tuloksetta palvelunantajien sivuja uuden tiedon toivossa. Lisäksi olen tehnyt loppuun iänvanhaa ristipistotyötä, googlannut lähestyvän matkan kohdetta,  puhunut pitkiä puheluita ystävien kanssa ja suunnitellut varaston siivousta. Kuntosalillakin olen käynyt. Siellä soi metallinen musiikki (teinivuosien suosikkeja, muuten) mutta kotona on kovin hiljaista. Puolison ollessa työmatkalla niin hiljaista, että etsin Areenasta kuunneltavaa taustalle.

Jos lapsi joskus kysyy, millaista oli aika ennen häntä, voin tarkistaa sen tästä. Sitten, kun hiljaisuus katoaa, voin ehkä muistaa, miten kovalta uuden mikron piippaus keittiössä kuulosti.

(Sitäkin mietin, miten tästä hiljaisuudesta voi luopua. Helppoa tuskin on sekään, vaikka nyt tekee mieli tarjoutua tutulle lapsiperheelle lastenvahdiksi: tulkaa te iltapäiväksi tänne rauhan tyyssijaan, me tulemme nauttimaan toiminnasta!)

Sielujen toiviotie

Viimeiset lausunnot antavat odottaa itseään, ja alamme ymmärtää, etteivät paperit liikahda ennen joulua minnekään. Ainakaan Suomen ulkopuolelle. Palvelunantaja ei ole ilmoittanut, olisiko se edes teoriassa mahdollista: kohdemaa on tehnyt päätöksensä viime viikolla, mutta joko palvelunantaja ei ole saanut sitä tietoonsa tai sitten ilmoittaminen meille on jäänyt muiden asioiden alle. Puoliso soittaa maavastaavalle, mutta hän ei vastaa. Eipä sillä, eihän sitä yhtä lausuntoakaan vielä ole. Senkin piti tulla jo.

Adoptioprosessi kasvattaa kärsivällisyyttä ja nöyryyttä enemmän kuin mikään aiemmin kokemani. Askel kerrallaan -ajattelu imeytyy selkärankaan, kun peruskokemus kaikesta on se, että omat vaikutusmahdollisuudet ovat minimissä. Toki tilanne olisi sama lapsettomuushoidoissa -joista meillä on kokemusperäistä tietoa vain ystävien kautta- joten tilanne ei ole ainutlaatuinen. Uusi lääke, uusi kierto – uusi neuvontatapaaminen, uusi todistus… vaiheet, odottaminen, vallan luovuttaminen itseltä pois (tässä asiassa se ei kyllä ole itsellä koskaan ollutkaan, toisin kuin joku joskus ehkä on luullut), prosessin tietoinen unohtaminen kun mitään ei tapahdu, mielenrauhan etsiminen sieltä mistä sen löytää.

Nyt mielenrauha asuu työnteossa, kuntosalilla ja tammikuussa  siintävässä lomassa etelän lämmössä. Kohde on jälleen yksi niistä, joihin ei lasten kanssa tulisi lähdettyä. Kunpa saisikin suunnitella jo Kanarian reissua ja Bamse-hotellia!

Kiukku

Vai harmitus? Ärsytys? Rehellisesti: Se veellä alkava tämä tunne ennen kaikkea on, mutta kirjoitettuna se näyttää ja tuntuu vain keskenkasvuiselta. Siispä: tänään ärsyttää! Ja surettaa, kyllä.

Istun kirjoittamassa tätä työpaikan mökillä, kun muu seurue on lähtenyt kylille puuhailemaan jotain hauskaa. Minä en jaksanut. Kyynelehdin salaa jo porukan tehdessä meluisaa lähtöä eteisessä ja esitin lukevani makuuhuoneessa bebenkasvatusohjeita. Kai niissä kyynelissä oli kaikenlaista sisään kertynyttä kuonaa, joka alkoi päästä pintaan työlään viikon päätteeksi. Oli työväsymystä ja -stressiä, sosiaalista ylikuormittuneisuutta, surua siitä etten jaksa olla koko aikaa isossa porukassa, helpottunutta tietoa siitä että kohta saan mökin ihan itselleni muutamaksi tunniksi. Ja jotakin mitä en osaa sanallistaa.

Se liittyy ehkä tähän: Yksi mökkeilijöistä asuu puolison lapsuudenkodin tuntumassa, ja hän toi meille kahdet anopin neulomat pikkuiset villasukat. Molempien varsissa on kohdemaan lippu. Sukat nostivat (taas) pintaan sen, miten äärimmäisen turhauttava prosessi adoptio osaakaan ajoittain olla. Me olemme täällä, lapsi on varmaan jo syntynyt jossain, ja tällä hetkellä meidän kohtaamistamme hidastaa se, että kohdemaa ei ole antanut vielä lupaa alkaa koota papereita. Mitä järkeä tässä on? Miksi menee vuosia, että nämä sukat voi pujottaa pieniin jalkoihin?

(Tähän en todellakaan kaipaa vastausta, tiedän prosessin olevan pohjimmiltaan hyvä ja pyrkivän lapsen parhaaseen. Mutta liian hidas se on: parhaat lapsiperhevuodet valuvat hiljalleen käsistä ja lapsi siellä jossain jää monista halauksista ja haavojen puhaltamisista paitsi.)

Liityin jonkin aikaa sitten adoptiomaamme ryhmään. Siellä keskustelu on hiljaista, mutta ainakin ryhmän olemassaolo muistuttaa jälleen kerran siitä, että useimmiten odotus johtaa kuitenkin halaukseen lapsen kanssa. Onhan sekin jotain.

Eikä meidän odotuksemme ole vielä todella edes alkanut. Emme odota Puhelua, emme valokuvia, emme juuri mitään. Vain oikeutta hankkia jälleen kerran t-lomakkeet ja rikosrekisteriotteet.

Rokkaava lammas saa paikan

Tämä osa odotusta on ollut toistaiseksi kaikkein pitkäveteisin. Lapsesta puhutaan joka päivä, ja luvan myöntämisen jälkeen hän on aika lailla lähempänä kuin ennen, käytönnössä näin: ääneen lausuttu ”jos” muuttuu yhä useammin muotoon ”kun”.  Silti kukaan kohdemaassa ei taida vielä edes tietää olemassaolostamme, ja se turhauttaa. Emme ole saaneet lupaa alkaa kerätä papereita.

”Se ihana lelukauppa lopettaa, kaikki on miinusseitkytprossaa”, vinkkaa mitään tietämätön työkaveri aamukahvipöydässä. Luvan saannista on vasta viikko, ja satun olemaan autolla töissä. Siispä kauppaan! Hyllyt ovat melkein tyhjät, mutta onnistun sentään löytämään jotain pientä lahjaksi sopivaa. Lisäksi mukaan tarttuu puinen, käsinmaalattu Pinokkio (vaihtonenällä). Kassalla kysyn, paljonko ikkunassa olevalle aitovillaiselle keinulampaalle jää hintaa, ja päädyn ostamaan senkin. Autosta lähetän miehelle selfien, jonka taustalla lymyilee rokkitukkainen lammas. Vien lampaan kotiin ja palaan töihin.

Illalla kotiin palatessani mies istuu lampaan vieressä lattialla ja rapsuttaa sitä.

Kun toinenkin viikko kuluu, nostan lupapäivänä hankitun arkin vaatekaapin takimmaiseen nurkkaan. On vielä pitkä aika siihen että arkki pääsee käyttöön. Lammas saa jäädä lattialle ja Pinokkio valvomaan soittoharjoituksiani pianon päälle, niiden näkeminen ei samalla tavalla muistuta siitä, mitä joka päivä odotetaan ja toivotaan.

Tältäkö se tuntuu?

Olemme arkilounaalla juhlistamassa miehen uralla etenemistä, kun hän vilkaisee sattumalta sähköpostia. Sinne on tullut palvelunantajan sähköpostista lähetetty viesti, jonka otsikko ei jätä sijaa väärinymmärryksille: ONNEKSI OLKOON!

Viesti on lyhyt: Meille on myönnetty lupa adoptoida yksi lapsi. Liitteenä on yli 40 sivua pitkä ohjeistus siitä, mitä seuraavaksi tuleman pitää. Mitä papereita tarvitaan, mitkä niistä käännätetään ja notarisoidaan itse, kuka kelpaa minkäkin paperin allekirjoittamaan.   Luen illalla ohjeet uudestaan ajatuksella läpi, ja alan ymmärtää miksi papereiden keruussa voi mennä muutama viikko, enemmänkin. Ja vielä ennen keräämisen aloitusta meidän on odotettava selvyyttä siihen, saammeko toimittaa hakemuksemme tänä vuonna, sillä kontaktin kiintiöpaikat on jo käytetty.

Faktoista viis: puoliso lähtee hammaslääkäriin, minä pyöräilen lastentarvikekirpparille. Haluan tästä päivästä jonkin muiston, konkretiaa! Kirpputori tarjoaa parastaan: löydän puisen helmilelun, suuren Nooan arkin ja muutaman kirjan. Ne kassissa istun kahvilan pöytään viestimään uutisesta ystäville ja perheelle. Vastaukset lämmittävät. Osa kysyy tietenkin heti, milloin lapsen voi saada -sitä emme vielä tiedä, joten nyt on iloittava siitä mitä on. Lupa!

Illalla mies googlaa arkin valmistajan nettisivut ja selvittää, onko eläinten maalaamiseen käytetty maali myrkytöntä. On se, ja hän päätyy järjestelemään eläimiä parijonoon sohvalle. Minä luen Kani joks tahtoi nukahtaa -nimistä iltasatukirjaa ja äiti kuulostaa taas puhelimessa liikuttuneelta. Lähetän hänelle kuvan arkista ja hän vastaa kuvalla virkatusta mustekalasta, ”sitten hakumatkalle voitte ottaa mukaan”.

Lautakunnassa on jonoa

Näin sanoo palvelunantaja ja siltä se tuntuu. Emme tiedä käsittelypäiväämme (kukaan ei tiedä, se ilmoitetaan kuulemma vasta samana aamuna palvelunantajalle), joten me odotamme. Itse asiassa nyt taitaa olla ensimmäinen kerta, kun odotamme ilman minkäänlaista takarajaa. Ensimakua tulevasta, kenties?

”Teillähän on asiat kunnossa”, sanoo palvelunantajan uusi ihminen nähtyään paperimme. Ihanteelliset hakijat!

Kannustavaksi tarkoitettu tsemppipuhe ei enää lämmitä. Ammattilaisten huoleton suhtautuminen ei tee odotuksesta yhtään sen helpompaa tai hauskempaa.

Kerron lautakunnan jonotilanteesta ystäväperheessä käydessäni, samalla kun haen hyvän asennon keinutuolista. Että jonoa on ja seuraava kokouspäivä kolmen viikon kuluttua, mutta hakemustamme ei välttämättä käsitellä sielläkään. Ystävän insinööripuoliso äimistelee: kai yleensä on tapana, että kokouksessa käsitellään siihen mennessä esille tulleet asiat? Ja jos asiaa on paljon, varataan pitempi kokousaika!

Niin minäkin ennen luulin. Miksei edes tämä kotimaan prosessin loppuvaihe voi  mennä loogisesti: esimerkiksi että  kaikki viikkoa ennen kokouspäivää toimitetut hakemukset käsitellään kerralla?

Oikeasti, miksei? Onko kyse tehottomuudesta, vai onko nykyiseen toimintatapaan jokin syy, jota hakijanäkökulmasta ei huomaa ajatella? Voisiko hoitotakuusta ottaa mallia – saisiko lautakuntaan käsittelytakuun?

(Saisi ja pitäisi olla, sanon minä. Julkiseen vallankäyttöön liittyvä juridinen prosessi ei saa olla näin epämääräinen ja asianosaiset kehnosti informoituja. Eihän? Vai enkö vielä ymmärrä, että lautakunnalle en ole asiakas vaan päätöksenteon kohde, objekti, yksi kymmenistä ja sadoista? Ja tältäkö muuten tuntuu olla sosiaalitoimen ”asiakas” – silkkaa odottelua, epämääräisyyttä, turhautumista? Jos, niin kenties hyvä että tämäkin tulee nyt koettua.)

Pelottaako?

Sitoumus, jonka olemme tehneet, tuntuu yhtäkkiä ahdistavalta. Se kuristaa, vaikka sen voi milloin tahansa perua: hintaa tulisi muutama tuhatlappunen, selittelyä vain lähimmille. Silti äkkiä käy niin, että tekisi mieli peruuttaa pois koko tilanteesta, jatkaa huoletonta reissuelämää, nukkua hyvin ja syödä rauhassa kotona mitä milloinkin huvittaa.

Luen adoptioperheiden kauhukokemuksista kertovia blogeja (taas) ja olen yhden päivän ajan varma, että lapsen häiriintyneisyys näkyy ensi sekunnilla kun kohtaamme kasvotusten kaukana kotona. Hän ei varmasti opi kieltä, alkaa käyttämään crackia kolmannella luokalla ja vihaa hänet kauas raahanneita vanhempiaan ensi hetkestä aikuisuuteen. Lisäksi hänellä ei varmaankaan ole kaikkia raajoja eikä hän pääse peruskoulua koskaan läpi. Joudumme lukitsemaan kaikki veitset asekaappiin ja vahtimaan öisin vuorotellen, ettei lapsi karkaa talvipakkasiin kerrostalon ikkunasta.

Huokaus. Tänään vastaan: pelottaa kyllä.

Raskaana olevan on varmaan helpompaa olla murehtimatta? Vai eikö peloista niissäkään piireissä puhuta?

Nytkähdys

Asiat etenevät jälleen.

Tapaamme sosiaalityöntekijämme ja käymme läpi toivomamme korjaukset kotiselvitykseen. Puoli tuntia, ja hän nyökyttelee: muutokset ovat hänen puolestaan ok. Hän lupaa lähettää paperit kohti adoptiolautakuntaa parin päivän sisällä. Tai jos tarkkoja ollaan, hän lähettää ne ensin kollegalleen kansainväliseen adoptiopalveluun, ja kollega hoitaa nipun lautakuntaan. Syytä tähän mutkaan emme tiedä.

Tapaamisen jälkeen pyöräilemme rantaan. Tunnelma ei ole lainkaan niin riehakas kuin aiemmin: ehkä se on helteen syytä? Minä etsin netistä tilauslomaketta virkatodistuksille, puoliso katselee sammakoiden lailla veden pinnalla hyppiviä kaloja. Nettilomakkeen kielivaihtoehdot ovat suomi ja ruotsi,  mutta soittamalla selviää että englanniksikin todistuksen saa kunhan pyytää.

Ja sitten:

Odotamme jälleen, tällä kertaa adoptiolupaa. Kokousaikataulua emme tiedä, mutta jostain syystä se ei häiritse. Tulkoon tieto kun tulee, ei se niin kauan voi kestää.

Jokainen hetki historian

Huomaan, että lähipiiriin vastikään syntynyt vauva aiheuttaa monenlaista mietiskelyä. Kuten sitä, että:

Oli aika, kun kävelimme ystävän kanssa ujosti naureskellen keskustan apteekkiin. Minä olin tilannut ovulaatiotestiliuskat netistä (säästöä!), hän halusi saada lisäksi  digitaalisen testin. Molemmilla oli mennyt jo jokunen hetki ilman vauvauutisia, mutta kummallekaan ei tullut mieleen, etteikö lapsi oikealla ajoituksella saisi alkuaan. Olimme viattoman iloisia, kolkytjotain, molemmilla ihana puoliso ja mukava koti, kyllähän tähän elämään lapsi sopii. Kahviloissa katselimme raskaana olevia naisia ja vilkuilimme merkitsevästi toisiamme. Miten hykerryttävää!

Sitten tuli se aika, kun kuljimme vuorotellen keskussairaalan käytävillä. Sille yhdelle tietylle käytävälle piti pujahtaa nopeasti, sivuille katsomatta, ettei kukaan puolituttu näkisi. Joskus kuljimme käytävällä peräkkäisinä päivinä, puolisot samoin omassa tahdissaan, vuorotellen. Jännitimme toistemme puolesta ja huokailimme, kun selvisi, ettei jännitettävää ollut.

Kolmas vaihe tarjosi valintoja: oli joko jatkettava ja toivottava parasta, lähdettävä apteekkiin ja varauduttava monivaiheisiin hoitoihin tai selvitettävä seuraavan adoptioinfon ajankohta. Molempien ratkaisu oli selvä: tässä toimisimmme eri tavoin. Ystävä liittyi Simpukkaan, me Adoptioperheisiin. He saivat reseptin ja liudan päivämääriä kalenteriinsa, me henkilötietolomakkeen adoptioneuvontaa varten.

Nyt me odotamme, molemmat. On siunaus päästä näkemään tämän kolikon molemmat puolet, on onnea, että toisen meistä ei enää tarvitse odottaa kauaa. Olen sanomattoman onnellinen ystäväni puolesta, mitä muuta voisin? Hänen odotuksissaan mukana eläminen on ollut suuri ilo. Toivottavasti hänkin pääsee joskus vielä elämään mukana meidän elämämme suuressa käänteessä. Ehkä meidän lapsemme leikkivät joskus yhdessä.

Jumissa, osa 2

Eräällä iltalenkillä matalalta paistava aurinko on poikkeuksellisen kaunis. Puhelin on taskussa, ja tekee mieli tehdä jotain tämän tahmeaksi muuttuneen prosessin eteen. Kun mitään ei tapahdu!

Helteinen kierros venyy. Tuosta päiväkodista kuva, vähän matkan päässä on se parempi leikkikenttä, onko uimaranta kuvissa riski vai etu?

Kotiin palatessani laitan viestin puolitutulle adoptiovanhemmalle: millaisia kuvia teiltä haluttiin kohdemaahan? Parissa päivässä selviää, että edessä on puhelimen edustuskuvien lisäksi reissu valokuvaajalle. Hakemuksemme on samassa pinossa leveästi hymyilevien amerikkalaisten kanssa, joten yksityiskohdilla on väliä.

Edustavuus ennen kaikkea. Kaverit ja asunto on kuvattu, mutta selviää, että myös meidän olisi syytä näkyä kodin ja ympäristön kuvissa. Uusiksi menee. Pelkkä olohuone on kalsea paikka, olkoonkin suomalaisissa silmissä kodikas. Äh. Äh.

Innostuneen valokuvauslenkin anti jää pieneksi. Onneksi on kesä ja hyvää valoa riittää sisäkuviinkin vielä pitkään, muistutan itseäni. Adoptio käy mielessä päivittäin, mutta ei sentään kaappaa kaikkea sisäänsä. Odotamme.