Kategoria: odotus

Kehtaamassa

Vuosia sitten tutuksi tullut ihminen joi pyynnöstä kanssani kahvit. Hän on adoptioprosessinsa läpikäynyt ja kohdemaakin kaukana omastamme, mutta olipa silti mainiota istahtaa saman pöydän ääreen. Kysyin (lähes) kaiken mitä kehtasin:

Millaista teidän elämä nyt on? Mitä erityistarpeita olitte silloin aikanaan valmiit hyväksymään? Mitä taustatietoja saitte lapsesta? Kauanko kesti? Onko sitä jälkipalvelua olemassakaan? Tuntuuko rasisimi? Mitä palvelua saitte viiden tonnin palvelumaksullanne (vastaus: ei juuri mitään, lähinnä tietojen päivitystä)? Missä asioissa lapsen adoptiotausta teillä näkyy? Mitä ajattelet päivähoitovaihtoehdoista adoptiolapsen kannalta?

Varastoon jäivät kysymykset kuten onko tässä mitään järkeä, lähtisitkö uudelleen prosessiin kun nyt tiedät sen keston, vaiheet, kulut ja lopputuloksen sekä onko ne kaikki lapset jotenkin kamalan traumatisoituneita.

Ihan koko pajatsoa ei kannattane tyhjentää kerralla.

Vakavasti puhuen: Parasta oli tavata ihminen, jolla on ihan todellinen, nukkuva, syövä ja hiihtämään kinuava adoptiolapsi. Kun omassa arjessa mennään vielä pitkään mielikuvatasolla, oli rohkaisevaa tavata ihminen jonka lapsi on ilmielävä ja jo kotona.

Wanted: Adoptiovertaiset

Kävin eilen kahvilla lapsuudenystävän kanssa. Asumme samassa kaupungissa, mutta näemme harvakseltaan: hänellä on pieniä lapsia, meillä molemmilla työmme ja minulla omat vapaa-ajan kuvioni.  Kun oli ensin puitu arkisemmat asiat kuluneiden kahden kuukauden ajalta, hän kysyi hiukan varoen adoptiokuulumisia.

Kerroin, että neuvonta etenee hiljakseen. Naureskelin, että että keskustelut sosiaalityöntekijän ovat olleet kuin parisuhdeterapiassa käymistä, mukavaa ja hyödyllistä. Mainitsin lukeneeni kasoittain englanninkielisiä adoptioblogeja. Keksin puhetta tulevista ja menneistä, koska juuri nyt yhtään mitään ei tunnu tapahtuvan.

Erityistarpeiden pohdiskelu ja kohdemaan kuulumisten jakaminen rakkaankaan ystävän kanssa ei tunnu mielekkäältä, siihen kaipaan muita odottajia. Odotuksen pitkäveteisyys ja siihen liittyvät ajatukset ja tunteet tuskin aukeavat ulkopuoliselle.

Siispä: kaipaan vertaisiani, mutta matkassa on mutkia. Vaikka olemme liittyneet Adoptioperheet ry:n, en halua liittyä Adoptioperheiden Fb-ryhmään. Ryhmän jäsenyys näkyy, enkä halua esimerkiksi työkontaktien prosessistamme vielä tietävän. Kohdemaan adoptioyhdistykseen liittyminenkin tuntuu hiukan kaukaiselta ajatukselta – epäilen, että niissä kuvioissa on vähemmän odottajia ja pääasiassa jo perheellistyneitä. Ehkä harkitsen maayhdistykseen liittymistä uudelleen, kun adoptiolupa on todellisuutta.

Siksi kysyn teiltä muilta, vertaisiltani: Mistä löydän teidät? Missä te jaatte odotuksen taakkaa ja iloa?

Seinäleijona ja amaryllis

Yhtenä vapaana iltapäivänä mies lähtee kuntosalille, ja jään yksin kotiin. Ruokaa on, siistiä on, kirjoja olen lukenut koko aamun, mitä muuta vielä voisi tehdä? Räntäsade ei houkuta ulkoilemaan, joten istahdan sohvalle surffaamaan puolison tabletilla, kun se kerrankin on vapaana ja suorastaan huutaa seurustelemaan kanssaan.

Ulkomaiset adoptiosivut tarjoavat uutta lukemista, kotimaisilla ei tunnu tapahtuvan mitään. Voi kuinka kaipaan tarinoita, kokemuksia, jotain! Vaikka olen luvannut itselleni olla ruokkimatta toiveita ja iloisia tulevaisuudenkuvia, ne saavat yllätettyä ja päädyn Googlen kuvahakuun hakusanoilla ”children room ideas” ja ” wall paintings for children”.

Mikä aarrearkku! Yritän saman tien asentaa tablettiin pinterestin, mutta se vaatisi puolison sormenjäljen. Ehkä hyvä niin. Suostuisikohan hän maalaaman lapsen huoneeseen seinän? Joko voin alkaa surffata nettikirppareilla sopivia huonekaluja etsimässä? Entä lastenkirjat, onko oman lapsuuteni suosikkeja vielä saatavissa? Tuleeko pinnasängystä lapselle ikäviä muistoja vai tuoko tuttuus turvaa? Kuinka leveä sänky omamme viereen mahtuu, vai onko lasten sängyissä standardikoot?

Haluaisin tehdä tälle kodille nyt heti jotain. Mitätahansa, joka tekisi tulevaisuudesta vähän konkreettisemman, antaisi luvan hyvälle mielelle kun sen näkisi. Ja siltikään en taida uskaltaa, odotuksen sietämätön epävarmuus ei unohdu. Ehkä sitten kun hakemuksemme on hyväksytty kohdemaassa? Tai edes adoptiolautakunnassa?

Päädyn ostamaan kaksi keltalappuista joulukukkaa lähikaupasta. Toistaiseksi niiden ja kuvien on pakko riittää.

Piano ja pyhäinpäivä

Pitää sitten ostaa piano, toteaa puoliso yllättäen ruokapöydässä.
Sitten.

Tiedämme molemmat, mitä se tarkoittaa.

Täytyy tehdä tilaa makuuhuoneeseen, hän jatkaa. Tietokone pitää siirtää pois että lapsi tavaroineen mahtuu paremmin. Ja kunnollinen sähköpiano olohuoneeseen, niin että hän voi soittaa sitä ja lapsi saa hyviä vaikutteita.

En ole ainoa, joka suunnittelee. Pyhäinpäivänä vien kynttilät hautausmaalle ja ajattelen sen olevan perinne, jonka haluan siirtää lapselle.

Kynttilöitä on tuhansia. Itkettää, vaikkei ole syytä. Moni läheinen on kuluneena vuonna luopunut jostakusta rakkaastaan, minä en.

Ota hänet vastaan, suuri pyhä Jumala.
Ota hänet vastaan, kaipaavia lohduta.

Ehkä mies soittaa muutaman vuoden päästä pyhäinpäivänä sitä olohuoneessa, lapselle.

Jähmettyvänsinkoilevanvenyvä aika

Aikaa ei ole. Ei voi olla. Objektiivista aikaa ainakaan.

Epämääräisen pituisen adoptio-odotuksen omituisin puoli on aika, joka välillä syöksähtelee (lapsihan on täällä aivan kohta!) ja välillä jähmettyy paikalleen kuin ei aikoisi liikkua enää koskaan (miksi seuraavaan neuvontakertaan on vielä noin monta viikkoa?). Tutkailen tätä uutta aikaa uteliaana, sieppaan sen pinsetteihini ja kääntelen sitä. Mikä saa ennen niin tasaiset minuutit venymään, sinkoilemaan ja karkailemaan ulottumattomiini? Voinko jotenkin välttää ne hetket, jotka jatkuvat tunneiksi, tunnit, joista tulee päiviä?

Vielä en ole turhautunut, tämä tahti tuntuu hyvältä. Muutama vuosi ja lapsi tulee, eikö niin?

Mutta jos niin ei käykään, en tiedä, mitä ajalle tapahtuu. Kuka jaksaa odottaa vuosikausia? Neljä vuotta? Kuusi? Voiko odottamisen silloin unohtaa, antaa kuukausien ja vuosien vain hoitaa tehtävänsä? Tuleeko minusta todella odottamalla parempi äiti ja ihminen juuri sille yhdelle lapselle, kuten väitetään?

Epäilen, mutta tässä prosessissa minun mielipiteilläni ja tuntemuksillani ei ole minkäänlaista roolia. Istun puisessa veneessä ja katselen, miten tuuli kuljettaa sitä hiljalleen kohti jotakin, joka näkyy vasta pienenä pisteenä taivaanrannassa. Airoja ei tässä veneessä näy, moottorista puhumattakaan. Tulppa sentään on, ja niin minä seilaan kalenteri taskussani vakaasti, joskin hallitsemattomasti kohti jotakin, josta en vielä tiedä onko kyseessä luoto, ajopuu vai satama.

Kello raksuttaa, outlookissa on merkintöjä ensi kevääseen asti, monenlaista kiinnostavaa on luvassa. Vaikka en voi soutaa, uskallan sentään lukea veneessäni Esko Valtaojaa (kaikki adoptiokirjallisuus on jo luettu).