Uudenvuoden aattona katson Youtubesta vanhoja piirrettyjä. Tohtori Sykerö ilahduttaa aamukahvin rinnalla huomattavasti uutisia enemmän. Tahti on hidas ja alkuperäisen audioraidan päälle puhuttu tarina kantaa edelleen. Ihan loppuun en silti jaksa, keskittyminen herpaantuu.
Tulisi jo se lapsi. Yksin kotona puhelimesta piirrettyjä katsova aikuinen on haikea näky, ja haikeaa (joskus tosin myös itseironisella tavalla hauskaa) on olla itse tuo aikuinen.
Lomalla on aivan liikaa aikaa ajatella lasta. Olen lukenut uudestaan hyllystä löytyvät adoptiokirjat, etsinyt netistä löytyviä adoptiodokumentteja, selannut tuloksetta palvelunantajien sivuja uuden tiedon toivossa. Lisäksi olen tehnyt loppuun iänvanhaa ristipistotyötä, googlannut lähestyvän matkan kohdetta, puhunut pitkiä puheluita ystävien kanssa ja suunnitellut varaston siivousta. Kuntosalillakin olen käynyt. Siellä soi metallinen musiikki (teinivuosien suosikkeja, muuten) mutta kotona on kovin hiljaista. Puolison ollessa työmatkalla niin hiljaista, että etsin Areenasta kuunneltavaa taustalle.
Jos lapsi joskus kysyy, millaista oli aika ennen häntä, voin tarkistaa sen tästä. Sitten, kun hiljaisuus katoaa, voin ehkä muistaa, miten kovalta uuden mikron piippaus keittiössä kuulosti.
(Sitäkin mietin, miten tästä hiljaisuudesta voi luopua. Helppoa tuskin on sekään, vaikka nyt tekee mieli tarjoutua tutulle lapsiperheelle lastenvahdiksi: tulkaa te iltapäiväksi tänne rauhan tyyssijaan, me tulemme nauttimaan toiminnasta!)