32 tuntia, onneksi olkoon!

Saamme todistukset.

Kerrankin paperi, josta on takuulla hyötyä, ajattelen. Sosiaalityöntekijäkin on tyytyväinen – todennäköisen kohdemaamme vaatima valmistautuminen on tällä kuitattu.

Silti ydinkysymys jää. Voiko vanhemmuuteen valmistautua? Kouluttautua? Erityistarpeisiin pitää perehtyä, oma lapsuus perata, kurssi käydä ja verotuspäätökset kopioida, mutta tekeekö se meistä todellisuudessa jotenkin valmistautuneita? Miten? Mitä hyötyä on siitä, että olen miettinyt raiskauksen seurauksena syntymisen vaikutusta lapsen identiteetille etukäteen? Todennäköisesti tulokas kuitenkin kääntää kaiken ylösalaisin eikä mikään mene niin kuin ajattelemme. Ja vaikka epäilen kaiken valmistautumisen hyödyllisyyttä, mietin ja luen silti, tietenkin.

Miten ovat valmistautuneet jo lapsensa saaneet adoptiovanhemmat? Joku on reissannut, moni lukenut (romaaneja ja Sinkkosta), on remontoitu taloa ja paiskittu töitä. On kulutettu aikaa, että se, mitä odotetaan, ei olisi jatkuvasti mielessä. Kovin tavallista kahden aikuisen elämää. Mutta että valmistautumista?

Kerron, mitä me teemme:
1. Minä alan opetella pianonsoittoa (ei suoraan liity lapseen, mutta tyhjentää mielen ja hoitaa työstressiä)
2.  Testaamme kerrostalomme pienellä leikkikentällä touhuamista kummilapsen kanssa (hyvin toimii!)
3. Mies pohtii, mihin harrastehuoneen -sen mistä joskus on määrä tulla lastenhuone- sisäänsä kätkemät tavarat sitten joskus sijoitetaan
4.  Käymme spontaaneilla lounailla, syömme mitä huvittaa ja missä huvittaa (suosikkini on kinkkuleikkele sängyssä, kirja kädessä)
5.  Sisustamme parveketta, jonka jälkeen istumme juomassa kahvia ja pohdimme, kuinka sieltä käsin on hyvä valvoa vähän isomman lapsen pihapuuhia
6.  Pudotamme painoa: mies ensin, minä perässä muutaman kilon. Ei tarvitse, mutta vaatteet kiristävät ja nythän se on vielä helppoa, kun ei tarvitse muiden syömisiä miettiä.
7.  Mietimme, mitkä reissut ehkä ehdimme  tehdä ennen sitä yhtä erityistä matkaa
8. Teen päätöksen varata personal trainerin, jotta saan selkäni lapsenkanniskelukuntoon (valmennuskurssin vinkki)
9. Kaikissa kuviteltavissa olevissa tilanteissa jompikumpi aloittaa lauseen: sitten kun meillä on se lapsi, niin…

Onko tämä valmistautumista? Ehkä tuo kaikki ei suoranaisesti valmista meitä lapsen tuloon, mutta silti se on hidasta valmistautumista siihen, että jossain kohtaa paljon muuttuu. Kai. Toivottavasti!

Miten sinä valmistauduit, tai valmistaudut parhaillaan?

Toinen adoptiovalmennusviikonloppu

Jo tutuksi käynyt väki kokoontuu Pohjoiselle Hesperiankadulle. Kevät Helsingissä on edennyt, joidenkin prosessit samoin. Yksi odottaa jo lupaa lautakunnalta, toiselle sekin on vielä kaukaista tulevaisuutta. Olemme silti samaa porukkaa, vaihdamme kuulumisia. Ensimmäisen viikonlopun lauantain aamukahvilla oli hiljaista, nyt naurunremakka kantaa keittiön ulkopuolellekin.

Valmennuksen aiheet eivät muutu kevyemmiksi, käy päin vastoin. Tällä kertaa uimme todella syvissä vesissä: mietimme, miten kertoa lapselle mahdollisesta raiskaus- tai insestitaustasta, kuinka rasismin kanssa voi elää (voiko?), miten taustojen selvittäminen somen kautta on vaikuttanut lasten juurien etsintään. Sunnuntaina ryhmässä vierailee adoptiovanhempi, joka valaa uskoa prosessiin: kovaa on ollut, mutta asioilla on tapana järjestyä ja lapset ovat ihmeellisiä.

Todistuksen saanti tuntuu hauskalta. Se on yhteinen, kuten tähän prosessiin hyvin sopii. 32 valmennustuntia on paljon, ja koko ryhmä vaikuttaa tyytyväiseltä siihen, että osallistuimme. Tyytyväisiä olemme mekin. Kokemus, konkretia ja vertaistuki – siinä on adoptiovalmennus kolmella sanalla.

Yli läikkyy

Ajoittain, muutaman kuukauden välein, kaikki adoptiotieto ja -ajatukset tulvivat yli ja palavat pohjaan. Tässä vaiheessa tunnistan jo prosessin vaiheet. Kas näin se menee:

  1. Tuuppaus: yleensä tiedotustilaisuus tai muu pohdintaa herättänyt adoptioaiheinen kohtaaminen. Etukäteen tilaisuuden olemassaolo ilahduttaa, ja osallistun hyvillä mielin. Tilaisuudessa esiin nousee jokin uusi asia, johon haluan perehtyä tarkemmin kotona, mikä käytännössä tarkoittaa siirtymistä vaiheeseen 2.
  2. Vajoaminen:  uppoan kirjojen ja netin syövereihin. Tunneiksi ja illoiksi. Kahlaan läpi kaiken mahdollisen materiaalin, joka käsittelee erityistarpeita, terapeuttista vanhemmuutta, uni- ja syömishäiriöitä – kaikkea sitä, joka syö lapsiperhe-elämän täyttämistä tulevaisuudenkuvista kaiken myönteisen. Tulevaisuus alkaa näyttää vaellukselta loputtomalla Vatnajökullilla ilman jääpiikkejä tai mahdollisuutta soittaa pelastushelikopteria.
  3. Hypotermia: surffaan edelleen liikaa netissä,  uusia ajatuksia ei enää synny, alan voida huonosti. Adoptio on mielessä aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä. Putkinäköisyys lisääntyy, palaan tuttujen kauhukertomusten ääreen ja esitelmöin uusvanhoista löydöistäni puolisolle,  kunnes parin päivän kuluttua kiintiö täyttyy (oikeasti: tulvii yli). Veto loppuu.
  4. Katkaisu: Kyllästyn, väsyn, päätän unohtaa edes hetkeksi, sukellan adoptiosälän sijaan töihin ja harrastuksiin, houkuttelen ystävän lenkille, mitä ikinä. Normaali elämä valtaa ajatukset, adoptio palaa sille kuuluvaan rooliin: yhdeksi asiaksi muiden elämän tärkeiden asioiden joukossa.

Ja taas menee muutama kuukausi, tulee uusi kontakti palvelunantajaan, adoptoineeseen tuttavaan, tiedotustilaisuus – ja pyörä pyörähtää alkuasentoon.

Lohduttavaa on, että puoliso, joka meistä kahdesta on taipuvaisempi murehtimaan, murehtii paljon vähemmän. Hän ei harrasta syväsukelluksia, vaan halutessaan tietoa hankkii sen eikä jää tuntikausiksi uiskentelemaan jääpalojen sekaan kuten minä. Miksi juuri adoptio saa minusta esiin synkistelijän, joka en normaalisti ole ollenkaan?

Adoptiovalmennuksessa

Kohdemaamme vaatii adoptiovalmennustunteja, ja niitä kokoamme ilmoittautumalla valmennuskurssille. Ensimmäinen viikonloppu on täynnä asiaa: lauantai-iltana makaamme vaiti sängyllä, pää on yhtäaikaa täysi ja aivan tyhjä. Parasta on nähdä muita odottajia, joille ei tarvitse selitellä mitään.

Asiaakin viikonloppuun mahtuu: pohdimme adoption etiikkaa matchaamalla mielikuvitusvanhempia ja lapsia yhteen (kuka saa, kuka ei, miksi?), keskustelemme ryhmissä, mietimme millaista on olla erinäköinen suomalainen. Kurssilla käy ulkomailta adoptoitu aikuinen, menestynyt tietenkin, ja hänen kohtaamisensa valaa toivoa meihin kaikkiin. Ehkä tästä voi vielä tulla jotain?

Raskaana oleva iloitsee raskaudestaan, ehkä huolehtii tulevasta, mutta ennen kaikkea iloitsee. Luulen ainakin. Adoptioraskaana olija lukee Sinkkosta, istuu kurssilla ja pelkää kiintymyssuhdehäiriötä. Tähän viikonloppuun mahtuu onneksi myös naurua, ja sitä totisesti tarvitaan. Ongelmakeskeisyys väsyttää, vaikkei haasteita vähätelisikään.

Lentokone ja pehmotamaani

Toiselta puolen maailmaa mukaan lähti kuvien ja muistojen ohella kaksi tärkeää asiaa. Ensimmäiset lahjat, siis lelut, lapselle.

Valinta oli kuin vihkisormuksen osto: mitä lapsi näkee perhekansiossamme? Millaisen vietin lelut antavat meistä matchaajille? Onko suomalaisittain söpö, slummissa tehty puulentokone merkki siitä, että meillä ei ole varaa parempaan tai emme arvosta lasta riittävästi? Onko pehmoeläin pelottava, onko sellainen kohdemaassa hyväksyttävä lelu lainkaan? (Tamaani muistuttaa muuten marsua, jos mietit.)

Kaikkea sitä tuleekin pohtineeksi. Leluasiantuntijat, apua!

Kehtasin uudelleen

Tällä kertaa join kahvit tutuntutun kanssa, ja taas opin uutta.  Kuten:

1. Kohdemaahan  lähetettävään  valokuvakansioon kannattaa panostaa. Hymyä! Kukkakimppuja! Paremmat vaatteet, ruokaa, paljon ihmisiä ja leluja. Ja sitä hymyä, vaikka se on suomalaiselle kuvienvälttelijälle hankalaa.

2. Kesätapaamisiin uskaltaa tulla odottajakin, heille on omaa ohjelmaa.

3. Hakumatkalla kannattaa varata hotelli isolla pihalla ja leikkipuistolla. Miljoonakaupungissa viikkokin lapsen kanssa on pitkä aika, jos touhuta ei voi muualla kuin hotellihuoneessa.

4. Kaikki voi mennä ihan hyvin. Todistettavasti.

Olemme lähdössä matkalle. Sellaiselle, johon lapsen kanssa ei totisesti ole lähtemistä. Ehkä ostan lapselle tuliaisen ja kerron joskus, että sielläkin häntä odotettiin.

Mitä adoptoidulta voi kysyä?

Kalenterissani on työtehtävä, josta vastaan yhdessä itselleni tuntemattoman yhteistyökumppanin kanssa. Muista yhteyksistä tiedän, että hänert on lapsena adoptoitu ulkomailta. Haluaisin hyödyntää tilaisuuden ja jututtaa häntä adoptioasioista, mutta jostain syystä ajatus tökkii. Voin kysellä kaikenlaista adoptiovanhemmalta, mutta kysymysten esittäminen SINUN taustastasi ja kokemuksistasi SINULLE tuntuu kovin henkilökohtaiselta.

Toinen ongelma aiheen henkilökohtaisuuden lisäksi on se, että olemme samalla alalla ja juuremme ovat samalla seudulla. Sekin tuntuu henkilökohtaiselta, minulle. Haluanko vielä ottaa sitä riskiä, että adoptioprosessimme paljastuu ihan lähimpiä laajemmalle piirille? Onko se edes riski?

Vielä en tiedä, mitä tulen tekemään. Tilaisuuksia kysymysten esittämiseen toki tulee vielä, myös tilanteissa joissa se on soveliasta ja odotettuakin. Silti tuntuu, että on eri asia jutella sellaisen kanssa, joka ei aktiivisesti käy puhumassa tuleville adoptiovanhemmalle. Miksiköhän?

Viime viikot ovat olleet todella pitkäpiimäisiä. Tänään aioin ohikulkumatkalla jo mennä lastentarvikeliikkeeseen ostamaan jotain mukavaa, jotain joka muistuttaisi siitä että tämän välillä paperinmakuisen prosessin päässä on sentään ilmielävä lapsi. Tai pitäisi ainakin. Kampaajan tuolissa ajatus unohtui, ja hyvä niin. Aikaa totisesti riittää, ostoksillekin.