Melkein-isänpäivä

Eilinen, siis aika mones isänpäivä tässä prosessissa kului lähes huomaamatta. ”Aiotteko juhlia?” kyselivät työkaverit. ”Ei me varmaan, mulla on se työmatkakin”, arvelin. En silti malttanut olla huomioimatta miestä pikkiriikkisen. Ostin appelsiinisuklaan makuista maustekahvia, minikokoisen suklaalevyn ja kortin, jonka kannessa siteerattiin muumeja:

”Muumipeikon isä kaipasi perhettään ja kuistiaan. Hänestä tuntui äkkiä, että vasta siellä hän voisi olla juuri niin vapaa ja seikkaileva kuin oikean isän tulee olla.”

Kortissa taisi koskettaa jokin. En ole ihan varma, mikä. Ehkä Tove Jansson oli onnistunut muotoilemaan sanoiksi jotakin sellaista, jonka haluaisin itsekin puolisolleni, tulevalle isälle luvata: että vaikka millaista tulee, niin sinä olet edelleen vapaa ihminen. Että seikkailut eivät lopu, päinvastoin.

Vaikka minähän se taidan olla, joka niitä seikkailuita ja vapautta kaipaa. Tai luulee kaipaavansa. Äitiyteen liittyy ajatuksissani niin paljon enemmän rajoitteita kuin isyyteen, että on suorastaan kiusallista huomata ajattelevansa niin stereotyyppisesti. Että sitten ei voi sitä ei tätä eikä tuotakaan. Vaikka mitä konkreettista se, tämä tai tuo oikeastaan ovat? Olenhan sitoutunut vapaaehtoisesti ja onnellisesti muihinkin asioihin, jotka rajoittavat vapauttani: puolisooni ja työpaikkaani nyt ainakin. En voi lähteä huomenna kiertämään Botswanaa enkä asentaa Tinderiä puhelimeeni (tai ainakaan näistä ei seuraa mitään hyvää, vaikka periaatteessa ne mahdollisia ovatkin). Sitoutumalla näihin olen saanut paljon enemmän kuin menettänyt. Miksei lapsenkin kanssa olisi juuri näin?

Ehkä rajoista ja vapaudesta puhumisen aika on jo mennyt. Elämä on vain muuttumassa, ja juuri nyt sen tiedon on riitettävä.

Opiskelua perhevapaalla?


Kun syksy etenee, ajatus vuodesta perhevapaalla, täysin työ- ja paljolti koko aikuisten elämän ulkopuolella, alkaa tuntua aiempaa todemmalta. Kun on elänyt vajaat 40 vuotta itselleen ja siitä 15 vuotta työelämä erittäin korkealle priorisoituna, alkaa jossain kohdassa mietityttää, voisiko jokin oma juttu olla kuitenkin tarpeen perhevapaillakin. Lenkkeily ja kotijumppa toki, mutta siirtymä työelämästä hiekkalaatikolle saattaa olla sen verran kovaa kamaa, että mahtuisikohan elämään jokin pienenpieni, ihkaoikea aikuisten juttu? Opiskelu, työkeikat, jokin?

Hautaan ajatuksen töistä välittömästi. Nyt on tarkoitus olla irrallaan työelämästä. Niiden kantaminen lapsen oheen tuntuu ajatuksena mahdottomuudelta. Mutta entä jotakin muuta? Jotakin hauskaa, kevyttä, nykyistä työtä tukevaa opiskelua, jota voisi joskus hyödyntää vaikka yritystoiminnassa?

Perusteellisen etsimisen jälkeen löydän ratkaisukeskeisen valmentajan koulutuksen. Työkaverit kannustavat ja kertovat itsekin kaivanneensa jotakin omaa aikoinaan perhevapaalla. Mies ei ensin innostu ollenkaan, mutta kun kerron, ettei koulutusta ole kuin kerran kuussa eikä sekään vaadi matkustamista, hänkin suopuu idealleni. Tuntee kai vaimonsa. Sitä paitsi päivä kuukaudessa muiden aikuisten kanssa tehtävälle opiskelulle on varmaan tarpeen, kun vietän viikot lapsen kanssa.

Ja niin ilmoittaudun. Saan kirjallisuuslistan, jota alan työstää heti. Referaatit, mind mapit, täältä tullaan! Lapsen kanssa tulevalle ajalle jätän vain luennot, kaiken itsenäisen työskentelyn yritän tehdä alta pois ennen kuin matkaliput ovat taskussa.

Nähtäväksi jää, onko opiskelu lapsen ohessa viisautta vai katastrofi, mutta ainakin nyt ajatus tuntuu todella hyvältä. Mielelläni kuulen kokemuksia ja kommentteja sinulta, rakas blogivieras – oletko opiskellut tai työskennellyt perhevapailla, ja kannattiko? Tekisitkö jotakin toisin?

Elna, minä ja kadonnut lokakuu

Yhtenä päivänä saan idean. Idean, joka tulee viemään kaiken vapaa-aikani seuraavina viikkoina niin, etten ehdi edes kirjoittaa blogiin.

Idea on oikeastaan kysymys: Saisikohan iloisia ja omaa silmää miellyttäviä lastenvaatteita jos ompelisi ne itse?

Saahan niitä. Haen äidin vanhan, vaatehuoneen hyllyllä viimeiset kaksikymmentä pölyyntyneen saumurin (siihen meni aikanaan eli jonakin lamavuosien kesänä isän koko lomaraha, saan kuulla) ja kiikutan sen huoltoon. Sinne menee satanen. Saa sillä Elnaan ainakin led-lampun ruuvattuna paikalleen, ehkä jotain muutakin.

Lapsuudenystävä antaa pikakurssin saumurin käyttöön. Ensin pitää ommella olat, sitten hihat ja kyljet yhdellä saumalla. Kaavat leikataan usein taitteelta. Kovin liukkaalla kankaalla ei kannata aloittaa. Saan häneltä mukaani pari Ottobre-lehteä ja yhden tulostetun, erinomaisen (=tarpeeksi) helpoksi osoittautuvan lasten housukaavan.

Samalla kerralla, kun haen toimivaksi osoittautuvan saumurin huollosta, syöksyn lokakuisessa sateessa lähimpään kangaskauppaan. Siellä on somaa, vaaleansinistä jääkarhucollegea (”ilmastonmuutoskangasta!” kommentoi mies). Alelaarista mukaan lähtee vielä vähän paksumpaa, harjattua collegea ja vuosia sitten kirpparilta ostettuun ohueen retrokankaaseen sopivaa resoria. Sitten kotiin ja kone surisemaan!

Surisemaanpa hyvinkin. Kaksi päivää kone on hiljaa ja minä surisen (ja sihisen, ja kihisen, ja juon pari kuohuviinipiccoloa) yrittäessäni saada lankoja paikalleen. Sitten vihdoin, aika monen googletuksen ja ainakin neljän opaskirjan läpiluennan jälkeen kone alkaa yhtäkkiä suoltaa nättiä ja tasaista tikkiä. Tai siis saumaa, jihaa!

Lähden liikkeelle kirpparikankaasta, josta saan kohtuudella aikaan hihattoman paidan (piti tulla t-paita, mutta unohdin ne hihat) ja somat housut. Sitten koneesta putkahtavat pöydälle jääkarhuhousut. Sitten huppari, jonka pääntie jää niin pieneksi, ettei siitä mahtuisi läpi edes keskikokoinen marsu. Sitten college. Minun lapselleni, veljenpojalle – kenelle vielä? Ystävän lapset ovat isoja ja varmaan jo aika laatutietoisia (kahden viikon harrasteuralla vastaanottajan riman on syytä olla hyvin matalalla), mutta toisella ystävällä on kesällä syntynyt vauva. Hänelle? Vauvan vaatteet näyttävät vaativan neppareita ja muuta hankalaa, joten: kyllä, meidän lapsemme saa nyt vaatteita. Simppeleitä, somia, kehnosti pääteltyjä mutta valtavalla, lapsenomaisella riemulla ommeltuja.

Ja minä surffaan työmatkan iltana ensin netissä ja tilaan kiusallisen määrän kauniskuosisia eläinkankaita. Sitten sprinttaan täyden työpäivän päälle kangaskauppaan ja ostan yhtä mustavalkoista söpöyttä vielä repun täyteen. Ja kaavan, jolla aion tehdä joululahjapaidat lähipiirin miesväelle.

Onneksi innostumisen taitoa ei ole syönyt keski-ikä eikä koronakaan! Kolme viikkoa, melkein koko lokakuu, on vilahtanut ohi ihan huomaamatta, iloisten kankaiden keskellä ja kirkasvalolampun loisteessa.

Odottajan mieli

Haluaisin kirjoittaa enemmän. Juuri nyt paljoakaan konkreettista ei vain ole kerrottavaksi. Huone odottaa, edelleen keskeneräisenä. On polkupyörä, lakanat, ei vielä pottaa. Me odotamme lupaa varata lentoliput.

Oman mielen liikkeet tässä vaiheessa prosessia ovat kiinnostavaa seurattavaa. Päivät ovat erilaisia: välillä katson Youtubesta ”gotcha day” -videoita ja mietin, millainen meidän ja lapsen tapaaminen tulee olemaan. Noilla videoilla soi useimmiten siirappinen musiikki, lapsi on peloissaan vieraan näköisistä aikuisista, ehkä itkeekin. Aikuiset itkevät (onnesta, oletan), ahdistuneen näköiselle lapselle tarjotaan leluja ja eilisessä videossa myös tikkaria ja keksejä. Aikuisten suuri onni ja lapsen tragedia tiivistyvät samaan hetkeen. Näinä hetkinä en tunne tekeväni oikein, minä lapsen pian vieraaseen ympäristöön tuova etuoikeutettu aikuinen. Kaikki tuttu ja turvallinen jää taakse, lapsi siirretään, aikuiset saavat pitää tutun ympäristönsä. (Ja tottakai tiedän kansainvälisen adoption olevan viimesijainen vaihtoehto lapselle. Hänen etunsa. Tiedän, tiedän. Silti kurkkua kuristaa, usein.)

Joinakin päivinä kävelen aamulla leikkikentän ohi kevein askelein ja mietin, onko kurapuku parempi fleecevuorella vai ilman. Pakastan viimeisiä raparperejä ajatellen sitä, että ensi talvena voimme leipoa lapsen kanssa niistä piirakkaa. Varaan kirppispöydän, johon vien kaikki epämukaviksi korona-ajan etätyökautena muuttuneet toimistovaatteet: nythän vielä ehdin ja jaksan. Näinä hetkinä tunnen valtavaa iloa.

Ilahduttavaa on sekin, että kun esittelen lapsen kuvia, on useampi tuttu jo todennut: hänhän näyttää aivan isältään! Nauran ja kerron olevani ihan samaa mieltä. Ehkä yhdennäköisyys ei olekaan vain minun mieleni tuote, vaan jotain samaa heissä on? Isässä ja lapsessa. Voisikohan marraskuussa muuten jo viettää isänpäivää, vaikka isä ja lapsi ovat vielä erossa toisistaan, vai tuntuisiko se liian oudolta?

Ja sitten taas tulee hetki, jolloin ei hymyilytä yhtään. Mitä aika laitoksessa, lapsen varhainen elämä vailla pysyviä hoivasuhteita ovat hänelle tehneet? Riittääkö tavallisten ihmisten tavallinen elämä ja huolenpito paikkaamaan sen, mitä pitkäksi koronan vuoksi venynyt aika laitoksessa on saanut aikaan? Tuleeko murrosiästä kohtuuttoman vaikea, kouluvuosista taistelua ja perhe-elämästämme sietämättömän raskasta?

Näissä vaihtelevissa tunnelmissa aika siis kuluu. Päivä kerrallaan, mutta yllättävän nopeasti. Nopeammin kuin ennen lapsitietoa.

Konkretia lisääntyy

Ilmoitamme Kelaan. Menee viikko, ja postissa tulee tieto myönnetystä äitiysavustuksesta. Äitiyspakkauksen rahallisesta versiosta, tässä tapauksessa.

Menee kaksi viikkoa, ja taas tulee kirje. Nyt saamme ilmoituksen meille myönnetystä adoptiotuesta. Summa on maakohtainen, aina kuitenkin monta tuhatlappusta. Me saamme sillä ehkä lentoliput. Ehkä vähän muutakin, hakumatkan asiakirjakuluja tai jotakin.

Meillä on nyt myös sänky. Vuosia sitten ostettu pinnasänky tulee makuuhuoneeseemme, Torista löytynyt juniorisänky saa odottaa valmiina lapsen huoneessa.

Sijaisen rekrytointia töissä valmistellaan.

Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa asiat etenevät.

Odotus on tullut takaisin

Ensimmäiset viikot lapsitiedon jälkeen kuluivat vauhdilla. Viimeinen kesä kahden aikuisen perheessä, ajattelimme (ja puhuimmekin), nyt on nautittava tästä. Tehtävä kaikki mikä vähänkään houkuttaa. Mutta päivät kuluivat nopeasti eikä mitään kovin erikoista aikuispuuhaa tullut eteen: ehkä olemme todella jo riittävästi eläneet kahdestaan ja vain omien mielitekojemme pohjalta päiviä ja viikkoja suunnitellen.

Olen siis alkanut taas odottaa. Ehkä se tapahtui niinä viikkoina, jolloin valuin loma-ajatuksista takaisin työelämään, sen mietteisiin ja suunnitelmiin. Nyt odotan lupaa lähteä hakumatkalle, en enää puhelimen soimista. Yhtäkaikki, odotan taas vaikka luulin (väärin) tämän tunteen päättyvän lapsiesitykseen.

Nyt aika ei lennä, ei niin kuin vielä kesälomalla, lapsitiedon jälkeisessä euforiassa. Onneksi se kuitenkin kulkee, ja joka ilta käy mielessä ajatus siitä, että olemme todella jälleen päivän verran lähempänä kohtaamista.

Kesäviini ja päivitetty CV

On kirkastumaan päin.

Muutamien viikkojen, ehkä reilun kuukauden synkkyyden jälkeen alan olla taas jaloillani. Aurinkoko?

Alan uskoa, että seuraavan kerran lapsiesityksen mahdollisuutta kannattaa ajatella syksyllä, ja jotenkin onnistun päästämään odotuksesta irti. Vai irrottaako se vihdoin otteensa minusta?

Muitakin elämänmerkkejä on ilmoilla. Kyllästyn hetkellisesti sitku-elämään ja kirjoitan mielenvirkistykseksi pari työhakemusta. Vien pinnasängyn ja kantorepun ystävän tulevaa vauvaa odottamaan. Askartelen Yoshi-pehmolelun kummilapselle, joka näyttää kuvien perusteella rakastaneensa nykyisen, pastellinsävyisistä langanlopuista tehdyn dinosauruspehmonsa lyttyyn. Alan hahmotella reissua kesälomalle. Valokuvaan puhelimen muistiin erinomaisen valkoviinin, jotta osaan ostaa sitä juhannukseksi.

Hyvää keskikesää, lukijani! Olen ilahtuneena lukenut kommentteja, myös ja etenkin niitä, joihin en ole jaksanut vastata. Toivottavasti sinunkin kesässäsi on valoa.

Ei, ei.

Meidän paperimme ovat olleet käsittelyssä. Meitä on matchattu lapsen kanssa. Ja sittenkään lapsiesitystä ei vain ole tullut.

Nyt tietoa uusista lapsiesityksistä ei ole. Odotus venyy taas. Surettaa, että olen ikinä kertonut kenellekään koko asiasta. Koko adoptiosta. Oikeastaan tuntuu siltä, kuin olisin itse pettänyt jonkun toisen odotukset, vaikka minähän tässä olen se, joka taas pettyy. En toisaalta tiedä, miten olisin voinut olla kertomattakaan.

Juuri nyt ajatukset ovat aika raskaat. Mahan pohjassa on paino, joka saa ryhdin lysähtämään ja otsan silmien takana polttamaan. Miksi, miksi? Pitäisi laittaa viesti lapsuudenperheen WhatsAppiin: älkää innostuko liiaksi, tämä venyy jälleen.

Sanovat, että kun lapsen viimein kohtaa, odotus vaivoineen jää taakse ja unohtuu. Se tieto ei vain auta ollenkaan, kun odotus venyy yli kaikkien aikamääreiden.

Miksi me emme ole vieläkään kelvanneet? Me kaksi, kotimme, elämämme, pihamme, harrastuksemme, lapsitoiveemme – kaikki meissä siirretään toistuvasti pinoon, odottamaan. Jonkun toisen paperit jäävät pöydälle ja liitetään yhteen lapsen papereiden kanssa.

Yksi lähtee, jotta toiselle tulee tilaa?

Muutamalle adoptiotutulle on käynyt niin, että lapsiesitys on sijoittunut elämässä kohtaan, jossa joku läheinen henkilö on nukkunut pois. Samalle viikolle, jopa samalle päivälle. Sattumia, ihmeellisiä sattumia, käsityskyvyn yli käyvää elämän kiertokulkua.

Voisiko meilläkin käydä niin? Kaikki pienet vihjeet viittaavat siihen. Rivien välit etenkin, mutta silti pelottaa uskoa. Mieli on kuitenkin taas toiveikas, ajankulu pysähtynyt, vanhempainvapaasuunnitelmat puhuttu jälleen kerran läpi.

Ja elämän merkki tämäkin: lähikirjasto on avattu. Vaellan onnellisena hyllyjen välissä ja löydän itsestäni jälleen uppoutumisen ilon. Lastenkirjahyllyille en katso, en ihan vielä.

Podcasteja adoptio-odottajalle

Adoptiosta kertovaa, kokemuspohjaista saati tutkimukseen perustuvaa materiaalia ei ole liiaksi. Koska ajattelen, että itseni lisäksi tietoakokemuksiamitävain janoavat monet muutkin, päätin listata erään hiljaisen sunnuntain ratoksi omat podcast-vinkkini. Blogit ja muutamat olennaiset nettisivut löytyvät lukemista-välilehdeltä, mutta tässä kolme suosikkiani kuunneltavaksi:

1. Adoption hacks -podcast. Kaksi amerikkalaista haastattelee erilaisia adoptioasiantuntijoita. Valtavasti jaksoja! Painopiste korjaavassa vanhemmuudessa, hyviä vinkkejä ja kiinnostavia kulttuurieroja suomalaiseen adoptiokeskusteluun verrattuna. Englanniksi, löytyy ainakin Applen podcast-sovelluksesta.

2. Adoption conversations -podcast. Lyhyt sarja, kiinnostavia ja vaihtelevia näkökulmia adoptioon. Englanniksi, löytyy ainakin Applen podcast-sovelluksesta.

3. Adoptoidun ääni -podcast. Yhteiset lapsemme ry:n tuottama, adoptoitujen itsensä rakentama keskustelupodcast. Pääosin suomeksi mutta myös ruotsiksi ja englanniksi, mm. Mixcloudissa.

4. The honestly adoption -podcast. Erityistarve- ja traumasisältöä, vinkkejä vanhemmuuteen ja amerikkalaista adoptiotietoutta ja -pohdintaa. Englanniksi, mm. Applen podcasteissa. (Lisätty 20.6.2021)

Onko sinulla jaettavaksi jokin kuunteluvinkki minulle? Jos, tee se kommenteissa!