Te kysyitte, minä vastaan

Jes! Epäilyistäni huolimatta sain teiltä adoptioaiheisia kysymyksiä, suuri kiitos niistä. Kysymykset olivat niin hyviä, että sain niistä itsekin aivan uusia ajatuksia (ja uskokaa tai älkää, luulin tosiaan että kaikki odottajamietteet on jo kelattu läpi moneen kertaan). Kovin syvällistä filosofointia luvassa ei ole -olenhan joululomalla ja tähän asti keskittynyt lähinnä palapeleihin ja Maraboun Symphonyyn-, mutta tämä oli hauskaa – toivottavasti myös te viihdytte täällä ja kommentoitte jatkossakin!

Millaisena olet kokenut adoptioprosessin? Mikä on yllättänyt positiivisesti? Mikä ollut raskainta?
Olen ollut tämän prosessin mittaan pääosin valoisalla mielellä, mutta nyt kolmannen prosessivuoden pian täyttyessä huomaan että pelot, joita en aiemmin osannut edes ajatella, nousevat ajoittain pintaan. Keväällä on esimerkiksi aloitettava jatkoluvan haku, ja pelottaa jo nyt että emme jostain syystä saa lupaa. Että löytyy jokin mystinen sairaus tai historiatieto, jonka vuoksi kaikki menee pieleen.

Positiivinen yllätys on ollut se, miten yhdessä tässä odotuksessa puolison kanssa olemme. Parisuhteemme on tiivistynyt, tai oikeastaan me olemme tiimiytyneet: keskinäinen luottamus on vahvistunut ja tiedän, että ainakin joku tässä maailmassa tuntee tämän meidän prosessimme minun lisäkseni läpikotaisin. Lisäksi olemme huomanneet ajattelevamme monista lapsen kasvatukseen ja kasvuun liittyvistä asioista kovin samalla tavalla, vaikka lapsitoiveemme kanssa vähän myöhäisheränneitä olemmekin (=ajattelimme pitkään, ettemme halua lapsia lainkaan). Olemme myös tutustuneet mukaviin tyyppeihin näiden adoptiokuvioiden kautta, mikä on ollut suuri ilo.

Raskainta on ollut oppia sellainen odottajan tai oikeastaan asiakkaan rooli, johon ei kuulu juurikaan oikeuksia. Minulla adoptio-odottajana ei ole oikeutta hyvään palveluun, ajantasaiseen tiedotukseen, ei oikein mihinkään mitä olen aina pitänyt asiakassuhteissa itsestäänselvyytenä. Konkreettinen esimerkki tästä on se, ettet uskalla puolustaa oikeuksiasi tai pyytää oikein mitään, sillä palvelunantajan  valta on suuri ja moni prosessi on kritiikin jälkeen kohdannut yllättäviä vastoinkäymisiä.  Uskomatonta kyllä, mutta tähän asti olen aina luullut että tällaista mielivaltaa ei tässä yhteiskunnassa esiinny – missähän kuplassa olen elänyt?

Pahinta/parasta neuvonnassa?
Neuvonnassa oli kivaa! Prosessi tuntui tuossa vaiheessa rullaavan eteenpäin ja kotiin viemiseksi tuli aina hyviä keskustelunaiheita. Tulimme hyvin toimeen sosiaalityöntekijämme kanssa ja käsiteltävät teemat tuntuivat mielekkäiltä. Jos jotain negatiivistä on sanottava, niin ärsyttää, että emme tiedä kauanko meistä neuvonnan aikana kerättyjä -hyvin henkilökohtaisia- tietoja säilytetään. Haluaisin totisesti että sosiaalityöntekijän muistiinpanot ja omat kirjoitelmamme hävitettäisiin, kun prosessi on ohi. Pitäneekin joskus selvittää tämä (kyllä, tietosuoja-asiat ovat tuttuja ja kyselen nykyään kuntokeskuksen tiskilläkin, mihin esimerkiksi syntymäaikatietoa tarvitaan).

Mitä neuvonnassa käytännössä tapahtuu? Onko ne luentoja joistain tietyistä aiheista? Kuinka usein ja paljon niitä on?
Neuvonnassa taitaa olla paikkakuntakohtaisia eroja, vaikkei tietenkään pitäisi. Meidän kohdallamme neuvonta tarkoitti kuutta (vai seitsemää?) tapaamista sosiaalityöntekijän kanssa, kukin kestoltaan tunnista kahteen. Saimme etukäteen mietittäväksi ja kirjoitettavaksi tehtäviä aina seuraavan kerran teemaan liittyen, ja niiden pohjalta sosiaalityöntekijä sitten kyseli leppoisaan sävyyn kaikenlaista. Teemoja olivat ainakin oma lapsuus ja perhe, omat kiintymyssuhdehistoria, parisuhde, työn ja perheen yhteensovittaminen, ristiriitojen ratkaisumallit, kasvatusnäkemykset ja suunnitelmat lapsen hoitamiseksi kun hän tulee. Tiedostimme koko ajan että vaikka tapaamisissa oli yleensä hauskaa ja nauroimme paljon, olimme koko ajan myös arvioinnin kohteina, ja kyllähän se omanlaisensa intensiteetin tapaamisiin loi.

Tässä mietin, että oletteko te jo sisustaneet lastenhuonetta, kun puhut suunnitelmista laittaa taulut lastenhuoneeseen. Ja jos olette, miten olette sen toteuttaneet?
Olemme maalanneet yhden seinän taivaansiniseksi ja ripustaneet sinne jotakin sekalaista pientä lastenhuoneeseen sopivaa somistetta -linunpöntöltä näyttävän kellon ja keraamisia ilmapalloja noin esimerkiksi. Maalatun seinän vastapäinen seinä huutaa rumuuttaan täynnä vanhoja ruuveja ja kolhuja, ja siksi haluaisin laittaa sinne taulut peittämään pahimpia jälkiä. Julisteet kehysten sisältä puuttuvat vielä, joten olen askarrellut niihin itse sekalaiset kuvakollaasit naistenlehtiä leikkemällä. Lisäksi huoneessa on pari lelukoria, jalkalamppu, pehmoleluja, vaatekaappi ja keinulammas. Oikeastaan sieltä puuttuu kaiketi vain lapsen sänky ja jokin matto, mutta tällä hetkellä lattioilla on niiden sijaan runsaasti sekalaista sälää työkaluista likapyykkiin. Sänkyä ei tosiaan ole vielä, koska lapsen ikä on mysteeri, ja mattoa en vain ole saanut hankittua, sillä usein lastenhuoneen matot ovat kovin selvästi joko tytölle tai pojalle suunniteltuja. Katsotaan, mitä tapahtuu kun saamme lapsiesityksen.

Kysy adoptio-odottajalta!

Pyhien aika.

Suunnitelmani on käynnistää työhön liittyvä opiskelutehtävä näillä vapailla -niitä riittää, kiitos infernaalisen alkusyksyn. Aion myös käydä jumpissa (vaihdoin salia, mikä ilo on käydä ryhmäliikunnoissa vuosien tauon jälkeen!), juoda viiniä kavereiden kanssa -noh, teetä myös-, tilata kuvakansion viimeisimmiltä reissuilta ja askarrella lapselle Welcome-albumin. Jospa lapsen huoneeseenkin saisi vihdoin taulut seinään.

Silti tekee mieleni puuhailla vielä enemmän jotakin adoptioon liittyvää. Siispä: kysykää te jotakin adoptioteemaista, lupaan vastata!

(Kerron heti perään, että olen aika varma ettei kukaan teistä kysy mitään. Sitten on opeteltava epäonnistumisten sietämistä, kuten eräs tuttu kerran sanoi. En ole siinä kovin hyvä.)

 

 

Adoptio-odottajan joulu

Koristelemme kuusen. Ainoa valosarjamme on jo parvekkeella, ja päätämme että valoton kuusi saa kelvata sellaisenaan. Moni asia on tässä taloudessa vähän vinksallaan, miksei sitten kuusikin.

Juhlapyhien lähestyminen herättää muistoja omista lapsuusvuosien juhlista -hyviä, ainakin pääosin. Kumpikaan meistä kahdesta ei silti kanna mukanaan sukuspesifejä (onko tuo edes sana?) juhlatraditioita, joita haluaisi ehdottomasti noudattaa. Tästä huolimatta olemme yhtä mieltä siitä, että lapsen tultua traditioita on kehiteltävä -omia tai lainattuja, mutta traditioita kuitenkin. Niiden kautta liitytään perheeseen, sukuun, ympäröivään yhteiskuntaan.

Saamme aikaan hurmaavan keskustelun joulupukista: minun mielestäni pukkisatua ei tarvitse kertoa lapselle sellaisenaan, vaan voi kertoa tuttujen aikuisten ostavan lahjat ja pukin vain jakavan ne. Tai unohtaa koko tyypin, kertoa punanuttuisen lahjasedän olevan vain herttainen tarina. Mies on eri mieltä: lahjoja jakava joulupukki ja tonttupaja Korvatunturilla ovat niin iso osa suomalaista ja länsimaista joulunviettoa, että integroitumisen vuoksi pukkiperinnettä on syytä jatkaa.

Siispä: Laulut, lahjat, läheiset ja jotkin ruoat saavat toivottavasti kuulua jouluumme jatkossakin. Väliäkö sillä, vaikka laatikot ovat Saarioisten äitien ja laulut läpituttuja -se joulu, jonka kerran vietimme kaksin ilman koristeita, jouluruokia ja sukulaisten tapaamista, ei tuntunut joululta.

Lainaan kokeeksi ystävän lasta ja käymme yhdessä paikallisen seurakunnan perheille suunnittelemassa joulutapahtumassa. Lapsi pitää pimeässä ulkoilmassa kiinni kädestäni, ihailee seimeä, istuu sylissäni poroajelulla ja on silminnähden onnellinen retkestään. Tällaista haluan meillekin, kun lapsi joskus tulee. Syvyyttä ja sisältöä, ei vain paketteja ja  tipetipetiptappia (joskin ne toki mahtuvat kohtuullisissa määrin kuvaan).

Kirjattakoon siis täten muistiin, että vuoden 2019 jouluna aloin varautua sekä kulutusjuhlaan että perinteensiirtoon: ostin joulumyyjäisistä adventtikynttelikön.

 

Pinnasänky ja pullataikina

Viikkoja kestäneen epäodotuksen jälkeen huomaan siirtyväni jälleen ihan oikeaan odotukseen. Itse asiassa tänään odotus pursuilee esiin kuin nousemaan jätetty pullataikina, jota päälle asetettu leivinliina ei mitenkään saa pidettyä poissa näkyviltä. Suunnittelen lapsen huoneen sisustusta ja löydän netistä juuri sen oikean sängyn hänelle. Sen jonka olen päättänyt tilata heti kun lapsiesitys tulee. Ei nyt. Taikauskoako?

Harmittaa, että olen koskaan antanut kenellekään aika-arviota lapsen tulosta. Varovainen, hiljaa lausuttu ajankohta ei tule pitämään paikkansa. Ilo kertomisesta sulaa ajan hidastumisen jalkoihin: ei vielä, ei vieläkään.

Varaan itselleni ja puolisolle pikkujouluretken naapurikaupunkiin. Jotakin pientä ja hauskaa me tarvitsemme. Teatteria, viiniä (minä) ja kuplavettä (mies). Kevyttä puhelua lapsesta hotellihuoneen hämyssä. Joulumarkkinat ja -kirkon.

Muutakin odotettavaa.

Kärjessä

Syksy etenee, eikä lapsiesityksiä kohdemaasta tule. Ovatko ne kesälomalla kaikki, ihmettelen. Kuulemme huhuja odotusaikojen pitenemisestä muutamalla kuukaudella, mutta palvelunantaja ei aika-arviotaan muuta. Sitten muutamassa viikossa tulee useampi lapsiesitys ja siirrymme jonon kärkeen. Emme ensimmäisiksi, mutta etujoukkoihin.

Koska tässä vaiheessa luulimme lapsiesityksen olevan jo käsissä, alan haaveilla ”vielä yhdestä” ulkomaanmatkasta nyt odotusaikana. Kirpparikierrokset jäävät, ylimääräinen huone palvelee vain romuvarastona. Olohuoneen nurkassa odottavat rattaat pitäisi imuroida, nekin pölyyntyvät.

Vaikka mitään ei lapsirintamalla tapahdu, aika tuntuu kiitävän. Uusi työ innostaa, ostan jumppakortin ja mies alkaa taas puuhata omien vanhojen harrastustensa parissa. Puhelinkin jää usein työpaiväksi reppuun äänettömälle. Katsomme tositeeveetä iltaisin, emmekä ole viikkoihin puhuneet sittenkun -lauseilla. Kaikki aikanaan, mikäs hätä meillä tässä.

Juuri nyt ajatus lapsesta on sekä utopistinen (ai meillekö?) että konkreettisempi kuin koskaan.

Palat jotka pysyvät tallessa

Kun aikaa ja jaksamista alkaa taas olla -lue: kiire töissä hellittää hiukan-, otan ilon irti keittiössä. Testaan uusia ruokia ja kirjoitan muistivihkoon ylös ne reseptit, jotka ovat riittävän hyviä (ja nopeita, aikaraja on 30 minuuttia) toistettavaksi sitten joskus, kun ei ehdi googlata kokkausideoita. Ostan Citymarketista kallista tuorepuristettua appelsiinimehua, jonka juomme puolison kanssa puoliksi. Kukaan ei kitise mehusta, ei kukaan. Ruokapöydälle levittäytyvät työläppärit ja kesken oleva palapeli, eikä niiden päälle kaadu maitoa. Itse asiassa: maitoa ei koskaan nosteta pöytään asti, vaan se kaadetaan kahviin jääkaapin avoimesta ovesta.

Tänä syksynä koti-illat ovat käyneet kovin hiljaisiksi. Vai olivatko ne sitä jo vuosi sitten? Mies löhöilee sohvalla tai lentää simulaattorilla, minä surffaan netissä, askartelen lelua lähipiiriin odotettavalle vauvalle ja sateettomina iltoina käyn kävelemässä. Välillä kaiuttimissa soivat miehen löytämät uudet helmet, välillä katsotaan jokin dokumentti rauhassa alusta loppuun. Kun dokumentit on nähty, siirrymme kuluttamaan aikaa tositeeveen pariin.

Tällaista on elämä lokakuussa 2019. Mitähän se on vuoden päästä?

Turhautunut muumi

Joskus menee hermo. Se tapahtuu, kun palvelunantaja ei tiedota, kun mitään ei kuulu, kun kuviteltu lapsisitysaika (miksi edes kuvittelin) tulee kohdalle ja aika vain jatkaa kulkuaan kahden aikuisen kesken. Kun tilastot päivittyvät, mutta kohdemaan numerot eivät kuukausiin muutu.

Mitä tehdä, kun kärsivällisyys loppuu? Ensimmäiseksi tekee mieli laittaa sähäkkää ”voisitte tiedottaa paremmin, teidät palveluistanne maksetaan kalliisti!” -henkinen viestin maavastaavalle. Vielä en ole laittanut, epäilen siitä koituvan enemmän hyötyä kuin haittaa.

Sitten huokaillaan: netissä, puolisolle, vertaisille. Tapahtuisi nyt jotain! Tapahtuisi. Pliis.

Lopuksi alistutaan: mitään ei vain voi tehdä. Ei yhtään mitään. Ei kirjallisuuden lukeminen tuo lasta nopeammin kotiin, ei se että vaatteita on kaapissa riittämiin, ei meditointi, ei mikään.

Ailahtelevaista on, tämä elämä jossa ollaan aivan lähellä ja kaikana yhtä aikaa. Tänään on yksi niistä päivistä, jolloin vain turhauttaa. Edellisen kirjoituksen hiljainen sees on haihtunut, toivottavasti se palaa pian. Siihen asti pitänee syödä kynsien sijaan neulasia, että selviää talven yli.