Ei, ei.

Meidän paperimme ovat olleet käsittelyssä. Meitä on matchattu lapsen kanssa. Ja sittenkään lapsiesitystä ei vain ole tullut.

Nyt tietoa uusista lapsiesityksistä ei ole. Odotus venyy taas. Surettaa, että olen ikinä kertonut kenellekään koko asiasta. Koko adoptiosta. Oikeastaan tuntuu siltä, kuin olisin itse pettänyt jonkun toisen odotukset, vaikka minähän tässä olen se, joka taas pettyy. En toisaalta tiedä, miten olisin voinut olla kertomattakaan.

Juuri nyt ajatukset ovat aika raskaat. Mahan pohjassa on paino, joka saa ryhdin lysähtämään ja otsan silmien takana polttamaan. Miksi, miksi? Pitäisi laittaa viesti lapsuudenperheen WhatsAppiin: älkää innostuko liiaksi, tämä venyy jälleen.

Sanovat, että kun lapsen viimein kohtaa, odotus vaivoineen jää taakse ja unohtuu. Se tieto ei vain auta ollenkaan, kun odotus venyy yli kaikkien aikamääreiden.

Miksi me emme ole vieläkään kelvanneet? Me kaksi, kotimme, elämämme, pihamme, harrastuksemme, lapsitoiveemme – kaikki meissä siirretään toistuvasti pinoon, odottamaan. Jonkun toisen paperit jäävät pöydälle ja liitetään yhteen lapsen papereiden kanssa.

Yksi lähtee, jotta toiselle tulee tilaa?

Muutamalle adoptiotutulle on käynyt niin, että lapsiesitys on sijoittunut elämässä kohtaan, jossa joku läheinen henkilö on nukkunut pois. Samalle viikolle, jopa samalle päivälle. Sattumia, ihmeellisiä sattumia, käsityskyvyn yli käyvää elämän kiertokulkua.

Voisiko meilläkin käydä niin? Kaikki pienet vihjeet viittaavat siihen. Rivien välit etenkin, mutta silti pelottaa uskoa. Mieli on kuitenkin taas toiveikas, ajankulu pysähtynyt, vanhempainvapaasuunnitelmat puhuttu jälleen kerran läpi.

Ja elämän merkki tämäkin: lähikirjasto on avattu. Vaellan onnellisena hyllyjen välissä ja löydän itsestäni jälleen uppoutumisen ilon. Lastenkirjahyllyille en katso, en ihan vielä.

Podcasteja adoptio-odottajalle

Adoptiosta kertovaa, kokemuspohjaista saati tutkimukseen perustuvaa materiaalia ei ole liiaksi. Koska ajattelen, että itseni lisäksi tietoakokemuksiamitävain janoavat monet muutkin, päätin listata erään hiljaisen sunnuntain ratoksi omat podcast-vinkkini. Blogit ja muutamat olennaiset nettisivut löytyvät lukemista-välilehdeltä, mutta tässä kolme suosikkiani kuunneltavaksi:

1. Adoption hacks -podcast. Kaksi amerikkalaista haastattelee erilaisia adoptioasiantuntijoita. Valtavasti jaksoja! Painopiste korjaavassa vanhemmuudessa, hyviä vinkkejä ja kiinnostavia kulttuurieroja suomalaiseen adoptiokeskusteluun verrattuna. Englanniksi, löytyy ainakin Applen podcast-sovelluksesta.

2. Adoption conversations -podcast. Lyhyt sarja, kiinnostavia ja vaihtelevia näkökulmia adoptioon. Englanniksi, löytyy ainakin Applen podcast-sovelluksesta.

3. Adoptoidun ääni -podcast. Yhteiset lapsemme ry:n tuottama, adoptoitujen itsensä rakentama keskustelupodcast. Pääosin suomeksi mutta myös ruotsiksi ja englanniksi, mm. Mixcloudissa.

Onko sinulla jaettavaksi jokin kuunteluvinkki minulle? Jos, tee se kommenteissa!

Käänne

Viime viikkojen sitkeäntahmea ja pessimismin sävyttämä odotus tulee väliaikapysäkille ja jää siihen. Saan ensinnäkin flunssan ja käyn koronatestissä (ei niin paha kuin ensimmäinen minulta otettu testi). Testin jälkeen linnottaudun kotiin ja päätän opetella virkkaamaan jonkin söpön pehmoeläimen.

Tautipelon lisäksi toinen odotuksen katkaiseva taitokohta on siinä, että saamme väliaikatiedon. Tieto on luonteeltaan ”ei juuri mitään mutta silti kaikki”, eli saamme kuulla papereidemme olevan käsittelyssä kontaktillamme. On siis todennäköistä, että lapsiesitykseen ei enää ole kohtuuttoman kauan.

Mitä se ajallisesti sitten tarkoittaa, sitä tietää tuskin kukaan. Mutta siellä meidän hakemuksemme on, kaukaisen maan pääkaupungissa, varmaankin ruskealla työpöydällä, ja joku on ottanut sen käsiinsä. Tuo joku näkee meistä otetut kuvat, lukee kaiken kahdesta suomalaisesta, miettii aivan tiettyä lasta, keskustelee meistä kolmesta muiden kanssa ja sitten joskus täällä kaukana pohjoisessa soi puhelin.

Keskipiste

Uusi kollega tulee käymään työpaikalla. Hänellä on mukanaan lapsi. Hiukan alle kolmevuotias tyttö tutkailee paikkaa ja meitä aikuisia ujosti aikansa, sitten asettuu tiiviisti äitinsä syliin ja lopulta jo tanssahtelee ympäriinsä ja kokeilee lattian töminää. Aina välillä hän vilkaisee äitiään. Kyllä, äiti on vielä siinä. Kaikki on hyvin.

Hänen äitiinsä kohdistamansa katse uppoaa minun sieluuni. Hän katsoo äitiään niin kuin maailman keskipistettä. Niinkuin tähti hän liikkuu tilassa, koko ajan tiedostaen äidin, kuun, olemassaolon ja sijainnin. He ovat selvästi hyvin läheisiä, heijastavat toistensa rakkautta.

Kukaan ei katso minua niin kuin vaaleanpunamekkoinen tyttö äitiään. Minä en ole kenellekään maailman keskipiste, en niin kuin vanhempi lapselleen. Puolisolle kyllä, mutta eri tavalla. Me olemme toisillemme rakkaat, rakkaimmat, mutta tuon nyt näkemäni rakkauden haluaisin kokea.

Pyydänkö liikaa, minä, niin paljon jo elämältä saanut?

On jatkettava

Maailma näyttää taas lähtevän luisuun. Rokotteet viipyvät, uusia ohjeita suolletaan ja arvelen mielessäni Kohdemaan sulkevan taas rajansa. Ja niin käykin.

Kaikki ympärilläni tuntuvat jakavan saman henkisen autiuden, joka on laskeutunut myös tänne. Adoptiomaailma vaikenee vuodenvaihteen kuplivan toiveikkuuden jälkeen. Ei sittenkään heti, ei pian, ehkei koskaan?

Me emme enää säästä uuden kodin vierashuoneen seiniä lapsen tauluille. Kuka tietää, montako vuotta seinät saisivat olla tyhjillään? Minä hiihdän, etsin hyvää muikkureseptiä ja syön lähikaupan alennusjoulusuklaata. Puoliso tekee vaatehuoneesta studion.

Elämä on juhla.

Pinnasängyn lakanat

Moni vertainen on päässyt vuodenvaihteessa hakumatkalle. Syväjäädytetty ajatus siitä, että lapsiesitys voisi joskus tulla meillekin, alkaa taas orastaa.

Elämän merkki: haluaisin pitkästä aikaa päästä penkomaan kirpputorien lapsitavaroita! Omat lelumme alkavat olla tuttujen lasten puhkileikkimiä, olisi kiva löytää uutta.

Kirpputorille en uskaltaudu koronan pelossa, mutta onneksi ovat verkkokaupat. Tilaan vuodevaatteet pinnasänkyyn (se on taas purettu kaappiin) ja ostan kauppareissulla söpön lasten juomapullon. Dinosauruksia pastellisävyissä.

Molemmista ostoksista tulee hyvä mieli. Sitä onkin syytä vaalia myös alkaneena vuonna.

Miten sen kertoisin?

Yhtenä iltana odotan sängyssä unta ja alan leikkiä ajatusleikkiä. Kun joskus saamme sen puhelun, miten kerron siitä: isovanhemmille, kavereille, töihin, Facebookissa?

”Meitä on nyt kolme.” Jokseenkin kliseistä mutta ah, niin selkeää!

Paitsi ettei se ole totta. Siinä vaiheessa ”meitä” on ihan saman verran kuin nytkin, ja konkreettinen kahden kolmeksi muuttuminen on vielä kuukausien päässä. Sitä taas en ehkä jaksa selittää jokaiselle erikseen.

”Saimme lapsiesityksen!” Ihan hyvä ja takuulla sisällöltään tarkka ilmoitus, mutta termin ymmärtävät vain vertaiset, luulen.

”Meitä odottaa Kohdemaassa senjasen ikäinen lapsi.” Paitsi ettei hän sentään ehkä meitä odota, enemmän me häntä.

Pitäisikö tarinoida pitempään? Ehkä. ”Yksi elämänvaihe on tullut päätepisteeseen. Olemme saaneet tiedon, että *joskus tulevaisuudessa* meidän joukkoomme liittyy lapsi Kohdemaasta, iältään N vuotta. Onnellinen päivä!”

Paitsi mitä jos se ei ole onnellinen päivä? Mitä jos haluankin perääntyä koko asiasta kun kuulen, että odotus olisi vihdoin muuttumassa todeksi? Jos petyn, en ilahdu ollenkaan?

Huoh, tätä ajatusleikkiä ei selvästi kannata jatkaa. Asia kerrallaan.

”Olette ihan siellä ensimmäisten joukossa”

Ennen joulua ratkean kysymään lisätietoja maavastaavaltamme. Palvelunantajan viestintä on taas ollut tutun niukkaa, ja olen tikahtua tiedonjanooni. Olisiko nyt jotakin kerrottavaa, ihan mitä tahansa?

Maavastaavan viesti on kannustava: kunhan nyt nimetyt lapset pääsevät koteihinsa, alkaa uusia lapsiesityksiä varmaankin tulla. Ja olemme kärjessä, kyllä kyllä.

2020 ei siis ollut se vuosi, jolloin me lapsiperheellistyimme. Toki vuosi on ollut sellainen, että tekee mieli todeta: ehkä hyvä niin. Koronan muutama arki on jo tuttua, asunto aiempaa isompi, uusi työkin sujuu.

Vuonna 2021 toivon kuitenkin jo sitä Suurta muutosta. Ihan todella. Neljä vuotta tätä prosessia tulee pian täyteen, ja se on jo melkoinen pala ihmiselämää. Hyviä vuosia kaikkineen, mutta jospa sitä viidettä odotusvuotta ei kuitenkaan enää tulisi.

Hyvää joulua ja hyviä uutisia vuoteesi 2021, rakas lukija! Olettakaamme, että kaikki käy hyvin.

Yhtenä yönä meitä on neljä

Unessa saamme lapsiesityksen.

Aiemmin kodissamme käynyt sosiaalityöntekijä oli kannustava, äärimmäisen kannustava. ”Eiköhän se sieltä nyt tule”, sanoi hän useamman kerran ja tarkoitti tietenkin lapsiesitystä. Jos en tietäisi palvelunantomme keskeytetyn, voisi keskustelun perusteella luulla hänen tietävän enemmän kuin voi ääneen lausua. Siksi on uskottava, että hän vain halusi rohkaista meitä, jo usean vuoden tällä tiellä kulkeneita.

Mutta alitajunta, se toivoo. Unen lapsiesitys koskee kahta lasta: tyttöjä, iältään 4 ja 1,5 vuotiaita. Muistan sen lämpimän riemun ja liikutuksen edelleen, miten onnellinen uni.