Turhautunut muumi

Joskus menee hermo. Se tapahtuu, kun palvelunantaja ei tiedota, kun mitään ei kuulu, kun kuviteltu lapsisitysaika (miksi edes kuvittelin) tulee kohdalle ja aika vain jatkaa kulkuaan kahden aikuisen kesken. Kun tilastot päivittyvät, mutta kohdemaan numerot eivät kuukausiin muutu.

Mitä tehdä, kun kärsivällisyys loppuu? Ensimmäiseksi tekee mieli laittaa sähäkkää ”voisitte tiedottaa paremmin, teidät palveluistanne maksetaan kalliisti!” -henkinen viestin maavastaavalle. Vielä en ole laittanut, epäilen siitä koituvan enemmän hyötyä kuin haittaa.

Sitten huokaillaan: netissä, puolisolle, vertaisille. Tapahtuisi nyt jotain! Tapahtuisi. Pliis.

Lopuksi alistutaan: mitään ei vain voi tehdä. Ei yhtään mitään. Ei kirjallisuuden lukeminen tuo lasta nopeammin kotiin, ei se että vaatteita on kaapissa riittämiin, ei meditointi, ei mikään.

Ailahtelevaista on, tämä elämä jossa ollaan aivan lähellä ja kaikana yhtä aikaa. Tänään on yksi niistä päivistä, jolloin vain turhauttaa. Edellisen kirjoituksen hiljainen sees on haihtunut, toivottavasti se palaa pian. Siihen asti pitänee syödä kynsien sijaan neulasia, että selviää talven yli.

Tässä mitään odoteta

Kun syyskuu alkoi, odotus jäi taka-alalle. Jos asiat menevät kuten mahdollista ja toivottavaa on, voisimme saada lapsiesityksen tämän syksyn aikana. Koska tuo hetki on niin lähellä ja silti niin saavuttamaton, lakkasin siis lähes huomaamatta odottamasta. Nyt odotus on kai jo niin suuri asia, ettei sitä enää rohkene ottaa esille tutkailtavaksi kovin tiheään. Pullahtaa vielä pöydälle koko hoito, valtaa kaiken tilan ja tuo mukanaan malttamattomuuden, jota ei viikkokausia saati kuukausia jaksa kantaa.

Siispä epäodotamme. Hästäg norsu keittokomerossa, tai ainakin rattaat olohuoneessa (ostimme, kun halvat ja hyvät tulivat vastaan, ja siinä ne nyt muistuttavat siitä, jota aktiivisesti painetaan pois mielestä).

Rattaat adoptiolapselle -huijarisyndrooma vaunuosastolla

Paikkakunnalle avautuu lastentarvikeliike, ja vastoin parempaa tietoamme poikkeamme avajaispäivänä sisään. Hulina on hurja: naisia, lapsia, myyjiä, ilmapalloja ja kaatuvia pyöräilykypäräpinoja. Suuntaamme rauhallisimpaan nurkkaan tutkimaan esittelyssä olevia rattaita. Tai kärryjä, kuten me toistuvasti niitä kutsumme – nämäkään termit eivät ole vielä hallussa.

Karkeasti ottaen tarjolla näyttää olevan
– järeitä ja kalliita yhdistelmävaunuja (mihin nämä mahtuvat?)
– kasvot menosuuntaan liikkuvia matkarattaita (kiintymyssuhdehälytys!)

Toteamme molemmat, että auton ostaminen on paitsi helpompaa, myös hauskempaa. Autokaupassa olo ei ole ollenkaan kiusallinen ja osaamme molemmat selvittää ja fiilistellä olennaisia asioita, mutta lastentarvikeliikkeissä on toisin.

Samana iltana alan kahlata läpi netin tieto- ja markkinointitulvaa. Selviää, että me tarvitsemme käänettävän kulkusuunnan lisäksi helposti kasattavat, työntöaisaltaan (?) säädettävät rattaat. Käsimatkatavarakokoa tai tyylikästä ulkonäköä emme kaipaa, mutta selkäkorkeutta sen verran, että ostettavat rattaat menisivät useamman vuoden. Rengaskokoakin saisi olla enemmän kuin kahvikupin halkaisijan verran. Kauniina pitämäni Yoyot karsiutuvat, samoin trendikkäät Bugaboot, käytännölliset Baby joggerit ja monet muut.

Seuraavalla viikolla työntelemme läpi toisen liikkeen valikoimassa olevat rattaat. Myyjä tiedustelee lapsemme ikää ”-emme vielä tiedä, meille tulee adoptiolapsi”, ja kuultuaan vastauksen alkaa myydä meille keskimääräistä kalliimpia ja laadukkaampia yhdistelmävaunuja. Pieniä kyllä (Emmaljunga Viking, ehkä?), mutta ei kovin pieneen tilaan meneviä. Kerromme, että tarvitsemme ehdottomasti matkakelpoiset rattaat ensimmäiseksi kulkupeliksemme, sillä lapsi haetaan suuresta, helteisestä kaupungista ja matkalle on tarkoitus lähteä rattaat mukana, ettei kaikessa touhussa tule tehtyä vikahankintaa paikan päältä.

Myyjä ymmärtää eikä kuitenkaan ymmärrä. ”Ei matkarattaita voi ainoiksi rattaiksi oikein ostaa.  Ne ovat poikkeustilanteita varten, kun menette autolla mummolaan. Ja kun ei ihan vauva kerran ole kyseessä, niin kyllähän lasta kuljetetaan kasvot menosuuntaan.” Kaivan jostakin kuluneen ”niin, adoptiolapsillahan tilanteet voivat olla vähän erilaisia”-fraasin, ja poistumme liikkeestä turvaistuinhyllyköiden kautta. Niidenkään merkit ja mallit eivät meille noviiseille kerro mitään, mutta myyjä suhtautuu meihin selvästi jo pedagogisena haasteena ja poistumme paikalta huomattavasti viisaampina. 360 asteen kääntyvyys! i-size! Autoliiton testit! (Niihin perehtyminen muuten auttaa, sillä hyviksi havaittuja istuimia ei olekaan liiaksi).

Samana päivänä palaamme takaisin juuri avattuun liikkeeseen. Avajaispäivän ruuhka on hellittänyt, ja tällä kertaa myyjä tulee esittelemään meille ratasvalikoimaansa. Hänen avullaan löydämme hakemamme: käännettävällä kulkusuunnalla olevat semimatkarattaat, tukevilla ilmakumirenkailla, yhden käden kasausmekanismilla ja isolla tavarakorilla. Mies innostuu rumana pitämästäni armeijanvihreästä sävystä ja alkaa välittömästi suunnitella rattaiden personointimahdollisuuksia.

Nämä me siis ostamme, kun lapsiesitys joskus tulee. Mitäänsanomattomat, vakaat, käytännölliset, minihissiimme mahtuvat Britax Smile 2 -rattaat. Sitten kun.

 

01_BRITAX_SMILE_2_OliveDenim_02_FWFSunVisorOut_2017_72dpi_2000x2000

Kuvan lähde: Britax Römer

Röntgenkuvia työpaikan käytävällä

Työt alkavat. Ensimmäisellä viikolla kohtaan työkaverin hänen työhuoneensa ovella.

”Moii! Milloin se sun laskettu aika nyt onkaan? Tai mihin tuota teidän hommaa nyt voisi verrata?”

”Sitä laskettua aikaa ei tässä kyllä oikein oo.”

”No kai teillä jotain on? Ootteko te jo plussanneet?”

” No joo. Me ollaan varmaan plussattu kun on saatu adoptiolupa, ja sit me saadaan joskus lapsiesitys joka on niinku… ööö… ne röntgenkuvat?”

Että jos ei moni tiedä adoptiosta mitään niin eipä ole biologinen lisääntyminen allekirjoittaneellakaan hallussa.

 

Maavastaavan tapaaminen

Palveluntarjoaja vakuuttaa joka suuntaan haluavansa tukea odottajia adoptioprosessin kaikissa vaiheissa. He myös kertovat haluavansa tavata kaikki odottajat mielellään vähintään kerran kasvokkain.

Varaamme siis tapaamisajan maavastaavan kanssa, sillä kesäloma vie meidät Helsinkiin.

Haluaisin kertoa, että tapaaminen on informatiivinen ja rohkaiseva, mutta se ei ole kumpaakaan. Se ei ole… mitään. Maavastaava ei katso kertaakaan silmiin ja vastailee kysymyksiimme joko asian vierestä tai ivalliseen (näin sen koemme) sävyyn. Aivan kuten puhelimessa ja sähköposteissakin.

Esimerkki 1, ivallisuus: Miehen tiedustellessa, miten nopeasti matkustusluvan saamisesta meidän on oltava kohdemaassa, hän vastaa opettavaiseen sävyyn ettei ”siinä kohtaa enää venkoilla sillä lapsen on tärkeää päästä mahdollisimman pian perheeseen. Kyllä silloin pitäisi jo voida jättää työt taakse.”

Esimerkki 2, epämääräisyys: Minä kysyn, millaisia ikä- ja sukupuolijakaumaltaan olevia  lapsiesityksiä kohdemaasta on viime aikoina tullut. Hän vastaa: ”hmmm, niin. Monenlaisia! Jaa, tosiaan. Mitenkäs teillä olikaan näissä papereissa, joo-o, tuota, niinpä se on, kyllä kyllä.”

Tätä siis saa viidellä tuhannella eurolla. Järjestön tilat ovat hienot, mutta todellisuus on kaukana ammattimaisesta. Jos toimisin itse työssäni vastaavalla tavalla, päättyisivät hommat varmasti aika pian.

Tapaaminen on silkkaa ajanhukkaa. Minkäänlaista asiakaspalvelua ei ole, vastauksia ei saa, huumorikaan ei auta. Ulkona sihisemme ulos kaiken turhautumisen, eikä siihen riitäkään ihan hetki. Suunnittelemme prosessin todellisuuden avaamista järjestön rahoittajille (esimiehet tietänevät kyllä missä mennään), kunhan lapsi on kotona. Siihen asti on oltava hiljaa, vaikka mieli tekisi saattaa tämä surkeus koko maailman nähtäväksi.

Isofixistä ja tilantarpeesta

Tuttavapariskunta karauttaa pihaan palatessaan autokaupoilta. He ovat käyneet koeajamassa isompia autoja, koska lisääntyvät ihmiset vaativat lisää tilaa.

Jo samalla viikolla huomaan houkuttelevani puolisoa autokauppakierrokselle. Lisää tilaa, meillekin! Puolisoa huvittaa: hän palaa työmatkalta, ja vaimoon on sillä välin tarttunut autokuume.

Paitsi lapsiperheen muuttuvilla tarpeilla, perustelen asiaa myös pitkillä työmatkoillani. Onhan se mukavaa istua korkeammalla, näkee paremmin. Turvallisuus! Ja mahtuisi tavaraa takakonttiin, nyt ei oikein mahdu. Lisäksi olen oppinut uuden termin: isofix-valmius, sitäkään nykyisessä autossa ei ole.

Joitakin viikkoja sitten asunnossamme kävi myös kiinteistönvälittäjä, sillä pohdimme isompaan asuntoon siirtymistä. Asia jäi odottamaan, ja palaamme siihen kenties lomakauden jälkeen.

Meistä tuli klisee. Jos nyt, vaikkei lasta näy mailla halmeilla.

Ps. Tuttu pariskunta valmennuskurssilta saa lapsiesityksen. Ihmeellistä! Jossakin siellä, kaukana ja näkymättömissä, meistä tehdään perheitä.

Mitä hyvää lapsi tuo?

On kummallista tietää (adoptiotietäminen = uskoa vahvasti, toivoa vielä enemmän) että ensi kesänä meitä on kolme. Koko ajan jotakin on meneillään viimeistä kertaa: juhannus aikuisten kesken, fatbiken vuokraus extempore-maastopyöräilyä varten, päivälliseksi rieskaa ja raejuustoa hotellin sängyssä. Loputon vanuminen kylpylän porealtaassakin tuntuu jäähyväisiltä. Hyvällä tavalla.

Pitkään lapsen saaminen näytti mielestäni vain sarjalta luopumisia. Nyt uskon ja toivon, että lapsen mukana tulee myös jotakin uutta, positiivista. Mutta mitä?

En tiedä. Kuka kertoisi jotain hyvää, kun tavallinen perhepuhe sisältää lähinnä väsymystä, kiirettä ja oman ajan kaipuuta?