Podcasteja adoptio-odottajalle

Adoptiosta kertovaa, kokemuspohjaista saati tutkimukseen perustuvaa materiaalia ei ole liiaksi. Koska ajattelen, että itseni lisäksi tietoakokemuksiamitävain janoavat monet muutkin, päätin listata erään hiljaisen sunnuntain ratoksi omat podcast-vinkkini. Blogit ja muutamat olennaiset nettisivut löytyvät lukemista-välilehdeltä, mutta tässä kolme suosikkiani kuunneltavaksi:

1. Adoption hacks -podcast. Kaksi amerikkalaista haastattelee erilaisia adoptioasiantuntijoita. Valtavasti jaksoja! Painopiste korjaavassa vanhemmuudessa, hyviä vinkkejä ja kiinnostavia kulttuurieroja suomalaiseen adoptiokeskusteluun verrattuna. Englanniksi, löytyy ainakin Applen podcast-sovelluksesta.

2. Adoption conversations -podcast. Lyhyt sarja, kiinnostavia ja vaihtelevia näkökulmia adoptioon. Englanniksi, löytyy ainakin Applen podcast-sovelluksesta.

3. Adoptoidun ääni -podcast. Yhteiset lapsemme ry:n tuottama, adoptoitujen itsensä rakentama keskustelupodcast. Pääosin suomeksi mutta myös ruotsiksi ja englanniksi, mm. Mixcloudissa.

Onko sinulla jaettavaksi jokin kuunteluvinkki minulle? Jos, tee se kommenteissa!

Käänne

Viime viikkojen sitkeäntahmea ja pessimismin sävyttämä odotus tulee väliaikapysäkille ja jää siihen. Saan ensinnäkin flunssan ja käyn koronatestissä (ei niin paha kuin ensimmäinen minulta otettu testi). Testin jälkeen linnottaudun kotiin ja päätän opetella virkkaamaan jonkin söpön pehmoeläimen.

Tautipelon lisäksi toinen odotuksen katkaiseva taitokohta on siinä, että saamme väliaikatiedon. Tieto on luonteeltaan ”ei juuri mitään mutta silti kaikki”, eli saamme kuulla papereidemme olevan käsittelyssä kontaktillamme. On siis todennäköistä, että lapsiesitykseen ei enää ole kohtuuttoman kauan.

Mitä se ajallisesti sitten tarkoittaa, sitä tietää tuskin kukaan. Mutta siellä meidän hakemuksemme on, kaukaisen maan pääkaupungissa, varmaankin ruskealla työpöydällä, ja joku on ottanut sen käsiinsä. Tuo joku näkee meistä otetut kuvat, lukee kaiken kahdesta suomalaisesta, miettii aivan tiettyä lasta, keskustelee meistä kolmesta muiden kanssa ja sitten joskus täällä kaukana pohjoisessa soi puhelin.

Keskipiste

Uusi kollega tulee käymään työpaikalla. Hänellä on mukanaan lapsi. Hiukan alle kolmevuotias tyttö tutkailee paikkaa ja meitä aikuisia ujosti aikansa, sitten asettuu tiiviisti äitinsä syliin ja lopulta jo tanssahtelee ympäriinsä ja kokeilee lattian töminää. Aina välillä hän vilkaisee äitiään. Kyllä, äiti on vielä siinä. Kaikki on hyvin.

Hänen äitiinsä kohdistamansa katse uppoaa minun sieluuni. Hän katsoo äitiään niin kuin maailman keskipistettä. Niinkuin tähti hän liikkuu tilassa, koko ajan tiedostaen äidin, kuun, olemassaolon ja sijainnin. He ovat selvästi hyvin läheisiä, heijastavat toistensa rakkautta.

Kukaan ei katso minua niin kuin vaaleanpunamekkoinen tyttö äitiään. Minä en ole kenellekään maailman keskipiste, en niin kuin vanhempi lapselleen. Puolisolle kyllä, mutta eri tavalla. Me olemme toisillemme rakkaat, rakkaimmat, mutta tuon nyt näkemäni rakkauden haluaisin kokea.

Pyydänkö liikaa, minä, niin paljon jo elämältä saanut?

On jatkettava

Maailma näyttää taas lähtevän luisuun. Rokotteet viipyvät, uusia ohjeita suolletaan ja arvelen mielessäni Kohdemaan sulkevan taas rajansa. Ja niin käykin.

Kaikki ympärilläni tuntuvat jakavan saman henkisen autiuden, joka on laskeutunut myös tänne. Adoptiomaailma vaikenee vuodenvaihteen kuplivan toiveikkuuden jälkeen. Ei sittenkään heti, ei pian, ehkei koskaan?

Me emme enää säästä uuden kodin vierashuoneen seiniä lapsen tauluille. Kuka tietää, montako vuotta seinät saisivat olla tyhjillään? Minä hiihdän, etsin hyvää muikkureseptiä ja syön lähikaupan alennusjoulusuklaata. Puoliso tekee vaatehuoneesta studion.

Elämä on juhla.

Pinnasängyn lakanat

Moni vertainen on päässyt vuodenvaihteessa hakumatkalle. Syväjäädytetty ajatus siitä, että lapsiesitys voisi joskus tulla meillekin, alkaa taas orastaa.

Elämän merkki: haluaisin pitkästä aikaa päästä penkomaan kirpputorien lapsitavaroita! Omat lelumme alkavat olla tuttujen lasten puhkileikkimiä, olisi kiva löytää uutta.

Kirpputorille en uskaltaudu koronan pelossa, mutta onneksi ovat verkkokaupat. Tilaan vuodevaatteet pinnasänkyyn (se on taas purettu kaappiin) ja ostan kauppareissulla söpön lasten juomapullon. Dinosauruksia pastellisävyissä.

Molemmista ostoksista tulee hyvä mieli. Sitä onkin syytä vaalia myös alkaneena vuonna.

Miten sen kertoisin?

Yhtenä iltana odotan sängyssä unta ja alan leikkiä ajatusleikkiä. Kun joskus saamme sen puhelun, miten kerron siitä: isovanhemmille, kavereille, töihin, Facebookissa?

”Meitä on nyt kolme.” Jokseenkin kliseistä mutta ah, niin selkeää!

Paitsi ettei se ole totta. Siinä vaiheessa ”meitä” on ihan saman verran kuin nytkin, ja konkreettinen kahden kolmeksi muuttuminen on vielä kuukausien päässä. Sitä taas en ehkä jaksa selittää jokaiselle erikseen.

”Saimme lapsiesityksen!” Ihan hyvä ja takuulla sisällöltään tarkka ilmoitus, mutta termin ymmärtävät vain vertaiset, luulen.

”Meitä odottaa Kohdemaassa senjasen ikäinen lapsi.” Paitsi ettei hän sentään ehkä meitä odota, enemmän me häntä.

Pitäisikö tarinoida pitempään? Ehkä. ”Yksi elämänvaihe on tullut päätepisteeseen. Olemme saaneet tiedon, että *joskus tulevaisuudessa* meidän joukkoomme liittyy lapsi Kohdemaasta, iältään N vuotta. Onnellinen päivä!”

Paitsi mitä jos se ei ole onnellinen päivä? Mitä jos haluankin perääntyä koko asiasta kun kuulen, että odotus olisi vihdoin muuttumassa todeksi? Jos petyn, en ilahdu ollenkaan?

Huoh, tätä ajatusleikkiä ei selvästi kannata jatkaa. Asia kerrallaan.

”Olette ihan siellä ensimmäisten joukossa”

Ennen joulua ratkean kysymään lisätietoja maavastaavaltamme. Palvelunantajan viestintä on taas ollut tutun niukkaa, ja olen tikahtua tiedonjanooni. Olisiko nyt jotakin kerrottavaa, ihan mitä tahansa?

Maavastaavan viesti on kannustava: kunhan nyt nimetyt lapset pääsevät koteihinsa, alkaa uusia lapsiesityksiä varmaankin tulla. Ja olemme kärjessä, kyllä kyllä.

2020 ei siis ollut se vuosi, jolloin me lapsiperheellistyimme. Toki vuosi on ollut sellainen, että tekee mieli todeta: ehkä hyvä niin. Koronan muutama arki on jo tuttua, asunto aiempaa isompi, uusi työkin sujuu.

Vuonna 2021 toivon kuitenkin jo sitä Suurta muutosta. Ihan todella. Neljä vuotta tätä prosessia tulee pian täyteen, ja se on jo melkoinen pala ihmiselämää. Hyviä vuosia kaikkineen, mutta jospa sitä viidettä odotusvuotta ei kuitenkaan enää tulisi.

Hyvää joulua ja hyviä uutisia vuoteesi 2021, rakas lukija! Olettakaamme, että kaikki käy hyvin.

Yhtenä yönä meitä on neljä

Unessa saamme lapsiesityksen.

Aiemmin kodissamme käynyt sosiaalityöntekijä oli kannustava, äärimmäisen kannustava. ”Eiköhän se sieltä nyt tule”, sanoi hän useamman kerran ja tarkoitti tietenkin lapsiesitystä. Jos en tietäisi palvelunantomme keskeytetyn, voisi keskustelun perusteella luulla hänen tietävän enemmän kuin voi ääneen lausua. Siksi on uskottava, että hän vain halusi rohkaista meitä, jo usean vuoden tällä tiellä kulkeneita.

Mutta alitajunta, se toivoo. Unen lapsiesitys koskee kahta lasta: tyttöjä, iältään 4 ja 1,5 vuotiaita. Muistan sen lämpimän riemun ja liikutuksen edelleen, miten onnellinen uni.

”Palvelunantoonne tulee tauko”

Olemme muuttaneet. Uusi koti on paljon edellistä suurempi, siinä on piha ja naapurustossa paljon lapsia.

Sosiaalityöntekijä tulee käymään. Hänen on nähtävä uusi koti omin silmin, jotta hän voi kirjoittaa lisäselvityksen. Selvitys menee yhdessä olosuhdemuutosilmoituksen kanssa adoptiolautakuntaan, joka käsittelee muutoksen oman aikataulunsa puitteissa. Ja mikä huvittavinta, ”palvelunantomme keskeytetään” väliajaksi.

Mikä palvelu? Emme ole tähänkään saakka saaneet juuri mitään, mikä sopisi tuon lavean palvelu -termin alle. Tokihan arkinen ymmärrys sanoo, että tänä aikana emme voi saada lapsitystä, mutta niitähän nyt ei ole muutenkaan koronan vuoksi juuri tullut. Mikä sitten muuttuu ja kuinkahan iso lasku tästäkin tulee?

(Veikkaan: ei mikään ja 300 €. Jälkimmäisen voisi tarkistaa, mutten viitsi vaan keskityn olemaan onnellinen uudesta kodista.)

Pessimistin odotus on helpompaa

Kohdemaasta on ikuisuudelta tuntuneen tauon jälkeen tullut taas lapsiesitys. Toivo, tuo kellarin häkkivarastoon ajat sitten säilöön laitettu tunne herää: meidän paperimmehan voivat juuri nyt olla jonkun käsissä! Jos lapsiesitys tulisi nyt, milloin voisi olla hakumatkaan vuoro? Eikö meidän kuuluisi olla aika lailla seuraavat, joille SE puhelu tulee?

Puoli vuotta koronan sulkemassa maailmassa on mennyt yllättävän hyvin. Olen ollut välillä alamaissa, välillä vihainen, usein vain unohtanut koko odotuksen. Nyt, kun konkreettinen mahdollisuus asioiden etenemiseen antaa viitteitä olemassaolostaan, huomaan palaavani aiempaan. Ja todella: toivon ja ei-toivomisen vuorottelu on raskasta. On taas suojattava itseään pettymyksiltä, joita toivon viriäminen väistämättä synnyttää. On tyhjennettävä mielestään ajatukset, joiden olemassaoloa joskus helli ja jotka sittemmin siirsi tietoisesti sivuun mielestä ja koko elämästä.

Ehkä olisi helpompaa, jos jonakin päivänä vain puhelin soisi. Ilman toiveita, väliaika-arvailua, politiikan seuraamista, palstoilla liikkuvia tiedonmurusia. Jos sitä vain unohtaisi kunnes ei enää haluaisi eikä tarvitsisi unohtaa.