Äitienpäivä 2019

Vietämme äitienpäivää kaukana kotoa. Paikallisessa, päivän teeman mukaisessa musiikkitapahtumassa minulle ojennetaan ovella vaaleanpunainen neilikka. Hyvää äitienpäivää!

Ensin kiusaannun. Tekee mieli tuupata kukka takaisin antajalleen,  mutten kehtaa tehdä niin enkä halua selitellä. Kukka on kaunis, mutta lähtiessämme se jää pöytään, kai vahingossa.

Jälkeenpäin hymyilyttää silti.

Raskaana olevista naisista puhutaan usein odottavia äiteinä, joten voisiko adoptio-odottajakin olla sellainen? Lapsi on aivan yhtä todellinen siellä jossain kuin hän, joka kasvaa Suomessa äitinsä ihon alla. Meidän yhteytemme toisiimme on erilainen: minä mietin pientä ja tummaa lasta, jonka kasvoja en osaa kuvitella, hänelle ehkä kerrotaan että tulevaisuudessa ikiomat äiti ja isä hakevat sinut kotiin.

Ja sitten jonakin päivänä nämä tarinat yhdistetään ja me synnymme toisillemme.

Patetiaa on vaikea välttää. Ulkopuolisille näkyvä todellisuus on tämä: juon kuohuviiniä, kuuntelen musiikkia ja naureskelen matkaseuran vitsailulle. Heti aamusta lähetän äidilleni viestin, jossa kerron viranomaisvahvistuksen saapumisesta ja tämänhetkisen arvion lapsitiedon saapumisajasta. Äiti vastaa, että häntä alkaa nyt jännittää.

Froteinen kristallipallo

Adoptioprosessi on omiaan herättämään ihmisessä ainakin lievästi maagisia  ajatuksia. Yksi jos toinen kertoo siitä, miten tuleva vanhempi menee yöllä parvekkeelle (kuin siinä Jenni Vartiaisen laulussa konsanaan), ja pohtii jossakin saman taivaan alla asuvaa lastaan.  Lähettää ajatuksissaan terveisiä kauas, sinne jonnekin. Minulle tuo kuuluu jotenkin samaan ”en saa tästä kiinni” -otsikoituun kategoriaan kuin usein kuulemani kokemus siitä, kuinka vanhempi tuntee rakkautta tulevaa lastaan kohtaan. Jotenkin ymmärrän sen kun lapsi kasvaa oman ihon alla, mutta en osaa samaistua tunteeseen kun kyse on adoptiolapsesta. Osaisinpa! Kunpa osaisinkin! Ehkä sekin aika vielä tulee, varmaan viimeistään kun lapsiesitys on käsissä.

Koska en osaa löytää itsestäni vielä edes orastavaa äidinrakkautta (epämääräistä kaipuuta ja kärsimättömyyttä riittää kyllä muillekin annettavaksi), tyydyn ihmettelemään. Tuijotan kirpputorilta ostamaani punaista, 104-senttistä bodya, ja mietin miltä se näyttää kun sen sisällä on lapsi. Miltä tummatukkainen lapsi näyttää se päällään? Mahtuukohan se, vai onko liian suuri? Noina hetkinä tulevaisuus tuntuu leikkaavan välähdyksen tähän aikaan. Merkillistä.

Minun kristallipalloni ovat nuo muutamat vaatteet jotka olen uskaltanut ostaa.

KVG: Milloin kertoa adoptiosta?

Palvelunantajalta ei kuulu vahvistusta kohdemaan hakijarosteriin pääsystämme. Ehkä he eivät ole saaneet tietoa kohdemaasta, tai sitten tätäkin pitäisi kysyä itse. Odotamme vielä, ettemme olisi vaivoiksi, me kiltit ja kunnolliset asiakkaat. Onneksi asiaa ei nyt ehdi miettiä, sillä töissä pitää kiirettä. Vähäinen vapaa-aika kuluu urheiluun, ja luettuakin (muutakin kuin Sinkkosta) on tullut. Kirppareita vältän, taisin saavuttaa niiden suhteen jonkinlaisen saturaatiopisteen alkuvuonna.

Yhteistyöverkostoissa suunnitellaan jälleen vuotta 2020. Yksi ihminen kerrallaan laajennan piiriä, jolle vihjaan etten ehkä ole koko vuotta töissä. Verkoston työkaverit -emme ole samassa työpaikassa, mutta teemme kyllä yhteistä työtä- ilahtuvat, joku puolestani ja joku ehkä siksi, että aion jäädä hetkeksi pois töistä (heh).

Mutta miten kertoa sillä oikealla työpaikalla? Siellä, jossa juon ainakin silloin tällöin aamukahvini ja jonne joskus tulen esittelemään nyt vielä tuntemattoman, pienen ihmisen? Esimies ja sijaisensa tietävät jo. Kollega kertoo yllättäen aamupalaverissa tulevansa syksyllä isovanhemmaksi, eikä onnistu salaamaan onneaan. Miksi pitäisi? Ilahdumme kaikki, minäkin taputukseen asti. Mahtavaa! Mutta miksi en itse tahdo kertoa, en vieläkään? Olenhan pantannut tätä tietoa oikeastaan koko nykyisen työsuhteeni ajan, joten kai nyt vihdoin papereiden saavuttua kohdemaahan voisi jo kertoakin. Ikäni huomioiden on ihme, ettei asiaa ole koskaan kysytty edes vahingossa.

Kerta kerralta siirrän kertomistani. Kun paperit ovat lähteneet? Meni jo. Jos ennen lomia? Äh, olisipa outoa. ”Hyvää kesää! Ai niin, meille tulee lapsi.” Entä niiden jälkeen? Ähh.

Tämä on niin yksityistä. Jotenkin en halua selitellä (miksi pitäisi?), en halua liikuttua (tämä alkaa olla aika liikuttavaa, nyt kun olemme SIINÄ odotuksen vaiheessa ja kaapissa on kaikekokoisia lasteenvaatteita), en halua… paitsi että haluaisin sittenkin.

Istumme  työporukalla iltaa yhden meistä luona. Hänellä on adoptiolapsi, jo iso. Vieläkään en kerro, mutta olen iloinen, että juuri hän on liittynyt joukkoomme.

Mitä sinne kuuluu?

Vapaapäivät tuntuvat juuri nyt kovin pitkiltä. Surffaan netissä, pesen matkoilta kertynyttä pyykkiä, plaraan turhautuneena adoptiota käsitteleviä kirjoja. Kierrän kirpputoreja, katselen sillä sillä silmällä lastenvaatteita ja -kirjoja, välillä ostankin jotain. Mikään ei vaikuta ajan kulumiseen,  ja juuri nyt aika on kiinnostavinta mitä on. Ja työläintä.  Tai oikeastaan se, mitä aika vääjäämättä tuo tullessaan, on se mikä kiehtoo ja kauhistuttaa samaan aikaan.

Mitä lapselle tapahtui näinä hitaina viikkoina ja kuukausina? Mistä ruuasta hän piti? Puhuttiinko hänelle äidistä ja isästä, vaikkei vielä tiedetty keitä he ovat?  Vai vastako hän nyt syntyy?  Onko hän vielä biologisella äidillään? Osaako hän laulaa? Mistä väreistä hän pitää, ja saako hän itse valita vaatteensa aamuisin? Pitäisikö hän eilen löytämästäni turkoosista, omenakuvioisesta paidasta? Tai siitä oranssista bodysta, jossa on värikkäitä muffineja?

Pitääkö niitä tosiaan joskus joku?

Näinä päivinä
kohdemaan adoptioviranomaiset ovat käsitelleet meidän hakemuksemme. Odotamme tietoa siitä, lisätäänkö meidät odottajien listalle suoraan vai joudummeko lähettämään lisätietoa. Jännittäviä hetkiä, nämäkin.

Päätin heittäytyä villiksi ja lisätä tänne kuvan silloin tällöin. Kas tässä ensimmäinen, olkaa hyvä:

502972B8-6E0F-41FA-B73E-7CBD76A6A3E4

Adoptio-odottajan hankinnat

Eräänä pakkasenpuremana vapaapäivänä aloin etsiä netistä kattavaa listaa siitä, mitä kaikkea taaperoa odottavalla olisi syytä olla kodissaan, kun lapsi tulee kotiin. Tätä edelsi tietysti puolen päivän nautiskeleva kirpparikierros, josta mukaan tarttui pari lastenkirjaa ja muutama iloisenvärinen vaatekappale (lähinnä omaksi iloksi, enhän edes tiedä lapsen kokoa vielä). Oikein käyttökelpoista listaa en löytänyt, joten päätin koota sellaisen itse. Jos huomaat jotain puuttuvan, vinkkaa – täydennän mielelläni!

– Nukkuminen: sänky (pinna- vai lastensänky?), peitto, tyyny, vuodevaatteet, muovitettu lakana/patjansuoja

– Vaatetus: vuodenajasta ja iästä riippuen esim. kirpparilta pieni valikoima vaatteita ylös, alas, ulos, sisälle ja yöksi. Kun selviää, mikä juuri tällä lapsella toimii pukeutumisessa ja elämässä muutenkin, lisää niitä.

– Ruoka-asiat: pari lautasta, lasten aterimet, (nokka)muki, kenties tuttipulloja, syöttötuoli/lastentuoli

– Hygieniatarvikkeet: hammasharja, -tahna, hiusharja/kampa, kirvelemätön shampoo, jokin voide (hyvänä pitämiseen ja rasvaukseen), kylpytakki (meillä, koska kerrostalon saunavuoroille vaeltaminen), kylpyamme, kuumemittari, vaippoja, potta/vessanpöntön supistaja

– Viihde:  leluja, kuten pehmoja/ensinukke/Duploja, kirjoja, jokunen DVD, palapelejä, tutti

– Liikkuminen: rattaat/jokin kantosysteemi, turvaistuin autoon, turvaistuin pyörään, yövalo, koroke lavuaarin eteen

– Turvallisuusbonus: pari turvalukkoa kaapinoviin (jos touhukas taapero levittää heti kaiken lattialle eikä yhteinen kielikään vielä aukene), pistorasiatulppia

Epäodotusta

Paperit ovat olleet matkalla kohdemaahan jo kuukauden. Kai ne sentään ovat päässeet perille tässä ajassa? Odotamme viranomaisvahvistusta stoalaisin mielin, kuin kevättä: joskus se vielä tulee, aikanaan. Periaatteessa tämä kohdemaa vahvistaa meidän hyväksymisemme hakijarosteriin neljän kuukauden sisällä papereiden lähettämisestä.

Käsillä on jälleen odotuksen vaihe, jonka olemassaolosta ei voinut tietää etukäteen. Hakemusta kerätessämme laskimme, milloin lapsiesitys voisi aikaisintaan tulla, mutta nyt emme enää laske. Kunhan tulee joskus. Kerroimme vanhemmillemme tuon aikaisimman mahdollisen saapumisajan, ja se on luonnollisesti piirtynyt heidän mieleensä lapsen saapumisaikana. Kovin ymmärrettävää: muiden kuin tässä prosessissa olevien ei voi olettaa sisäistävän sen epävarmaa ja toistuvasti käsistä lipeävää luonnetta. Emme mekään pohjimmiltaan ymmärrä (prosessissa on aivan liikaa epäselvyyttä ja ennakoimattomia muuttujia), mutta sentään tiedostamme tuon hähmäisyyden olemassaolon. Ja sen, että jälleen kerran me odotamme, mutta emme vieläkään lapsitietoa.

Tämän verran uskallan tässä vaiheessa sanoa: jos sinulla on lainmukaiseen kattoikään eli 50 vuoden rajapyykille matkaa vain kaksi tai kolme vuotta, et taida ehtiä adoptiojunaan. Me olemme tällä haavaa nopeimmin vetävässä kontaktissa eikä mitään ylimääräisiä viivytyksiä ei ole tapahtunut, mutta helmikuussa tuli täyteen kaksi vuotta adoptioinfoon ilmoittautumisesta lukien.

Mies on viikon työmatkalla, ja minä katson jälkeen kerran sunnuntaiaamuna Areenasta Kelvolliset vanhemmat -dokumentin. Se valaa uskoa: Kyllä tämä tästä.