Jumissa, osa 2

Eräällä iltalenkillä matalalta paistava aurinko on poikkeuksellisen kaunis. Puhelin on taskussa, ja tekee mieli tehdä jotain tämän tahmeaksi muuttuneen prosessin eteen. Kun mitään ei tapahdu!

Helteinen kierros venyy. Tuosta päiväkodista kuva, vähän matkan päässä on se parempi leikkikenttä, onko uimaranta kuvissa riski vai etu?

Kotiin palatessani laitan viestin puolitutulle adoptiovanhemmalle: millaisia kuvia teiltä haluttiin kohdemaahan? Parissa päivässä selviää, että edessä on puhelimen edustuskuvien lisäksi reissu valokuvaajalle. Hakemuksemme on samassa pinossa leveästi hymyilevien amerikkalaisten kanssa, joten yksityiskohdilla on väliä.

Edustavuus ennen kaikkea. Kaverit ja asunto on kuvattu, mutta selviää, että myös meidän olisi syytä näkyä kodin ja ympäristön kuvissa. Uusiksi menee. Pelkkä olohuone on kalsea paikka, olkoonkin suomalaisissa silmissä kodikas. Äh. Äh.

Innostuneen valokuvauslenkin anti jää pieneksi. Onneksi on kesä ja hyvää valoa riittää sisäkuviinkin vielä pitkään, muistutan itseäni. Adoptio käy mielessä päivittäin, mutta ei sentään kaappaa kaikkea sisäänsä. Odotamme.

 

Akateemikkojen jälkeläinen syö einesmaksalaatikkoa

Eteen tulee prosessin ensimmäinen todella omituinen hetki, niin vaivaannuttava että alan epäillä johonkin kätketyn piilokameran kuvaavan reaktioitamme jatkoanalyysia varten.

”On ihanaa kun te sanotte että lapsi saa olla sellainen kuin on. Että ette odota että se menee yliopistoon! Ihan mahtavaa, että monenlainen elämä kelpaa teille.”

Tämän sanoo adoption ammattilainen, tosissaan. Luultavasti.

Kelpaa? Saa olla?

Hymyilemme  vähintään tohtoritasoista, hillittyä ja sopivan avarakatseista hymyä, emmekä kumpikaan tiedä mitä sanoa. Onko se saavutus, ettei itse koulussa määränsä (kuka senkin nyt mittaa, ja vuosina, opintopisteinä vai menetettyinä eläketuloina?) istuneena odota samaa lapseltaan?

Ammattilaisen mukaan on, ja kuulemma poikkeuksellista. Moni ehtii luoda uraa ennen adoptioprosessiin ryhtymistä, on asemaa ja koulutusta ja ehkä rahaakin. Saattaa olla pettymys, jos vanhempien hyväksi toteamien korkeakouluopintojen, villivihannesten ja Flow-festivaalien sijaan hartaasti odotettua lasta kiinnostaakin parkour, kananuggetit ja Iso-D.

En silti usko. Jos siellä nyt kuitenkin oli se kamera, ja keskustelumme on päätynyt materiaaliksi jollekin suomenruotsalaiselle luokkayhteiskuntatutkijalle?

 

*Tasavallan presidentti myöntää Suomen Akatemian esityksestä tieteen akateemikon arvonimen erittäin ansioituneelle kotimaiselle tai ulkomaiselle tieteenharjoittajalle. Akateemikon arvonimi voi olla samanaikaisesti enintään kuudellatoista kotimaisella tieteenharjoittajalla. Ulkomaisten akateemikon arvonimen haltijoiden määrää ei ole rajoitettu. (Lähde: http://www.aka.fi)

Kohdemaiden vertailua

Lueskelin adoptiopalvelunantajien nettisivuja kauan ennen kuin aloimme tosiasiallisesti edistää adoptioprosessia ilmoittautumalla alkuinfoon. Jo silloin alkoi hahmottua se, mitkä maat ovat meille realismia ja mitkä eivät. Nyt kun valinta on tehty, raotan hieman harkintaprosessiamme.

Alla on joukko omia huomioitamme, jotka painoivat vaakakupissa kunkin maan kohdalla joko puolesta tai vastaan. En siis missään nimessä halua leimata maita tai niistä tulevia lapsia, mutta koska jokaisen hakijan on tehtävä valinnat jollakin perusteilla, haluan avata hiukan omaa pohdintaamme. Olkaapa hyvä:

Bulgaria
Odotusaika tällä hetkellä on noin viisi vuotta, ellei hakeudu SN-jonoon. Tämän vuoksi Bulgaria ei kohdallamme päässyt edes harkintaan. Muitakin syitä toki oli, mutta hurja odotusaika oli niistä painavin. Maa itsessään olisi kiinnostanut, mutta toisaalta myös lapsen mahdollinen sikiöaikainen alkoholialtistus pelotti aika tavalla. Ei sen mahdollisuus toki muuallakaan poissuljettu ole.

Filippiinit
Filippiinien suurin plussa on kohtuullinen odotusaika ja maan toimittamat hyvät taustatiedot lapsista. Toisaalta maan kriteerit adoptiovanhemmille tuntuvat kaikkein tiukimmilta, ja seurakunnan jäsenyyden ohella heiltä vaaditaan mm. laaja psykologin lausunto. Meidän kohdallamme tunnetasolla ehdoton plussa Filippiinien puolesta oli taannoinen matkamme, josta pienen osan vietimme Manilassa.

Etelä-Afrikka
Odotusaika hakemuksen lähettämiseen on noin puolitoista vuotta, sen jälkeen aikaa menee muutamasta kuukaudesta pariin vuoteen. Etelä-Afrikan kohdalla pelotti eniten lapsen kohtaama rasismi. Olisiko Suomessa kuitenkin helpompaa olla aasialaisen tai etelä-amerikkalaisen näköinen? Toisaalta vakaat kontaktit ja se, että maa on tuttu, puolsivat kyllä Etelä-Afrikkaa.

Kiina
Kiinan osalta päätöksemme vaikutti kolme seikkaa: Se, että kaikki lapset tulevat SN-ohjelmasta, adoptiovanhempien korkea omaisuusvaatimus (80 000 dollaria) ja kokemuksemme maasta ja sen viranomaisista.

Intia
Intian adoptioprosessin etenemistä on mahdollista seurata netissä, siitä plussaa. Intian puolesta painoi vaakakupissa myös SN-ohjelman toimintaperiaate: siinä palvelunantajan adoptiotiimi Suomessa esinimeää perheelle lapsen, ja prosessi on suhteellisen nopea. Perusohjelma taas toimii vaihtelevasti, eikä prosessin kestoa ole mahdollista arvioida.

Taiwan
Taiwanin puolesta painoi ennen muuta se, että olemme käyneet maassa ja kokemus jäi mieleen myönteisenä. Maasta tulee pääsääntöisesti  pieniä lapsia ja taustatiedot ovat hyvät. Suurimpana miinuksena oli Taiwanin adoptioprosessin muita tuntuvasti kalliimpi hintalappu (n. 20 000€) ja yhteistyökumppanuuden tuoreus.

Thaimaa
Thaimaan adoptioprosessi on nopea ja joiltakin osin kriteerit vanhemmille ovat muita maita kohtuullisempia. Sekä perusohjelma että SN-ohjelma toimivat ilmeisesti  hyvin.

Kolumbia
Maa painottuu erityistarpeisten lasten adoptioihin. Filippiinien lisäksi myös Kolumbia vaatii vanhemmilta psykologin lausunnon, mutta toisaalta muissa kriteereissä ei ole mitään erityisen silmiinpistävää. Etelä-Amerikan kulttuuri on vieras, mutta kiehtova.

En vielä paljasta, mihin maahan päädyimme. Ehkä senkin aika vielä tulee, mutta prosessin epävarmuus saa häivyttämään kaikki tunnistamista helpottavat tiedot. Ehkä kerron sitten, kun hakemuksemme on hyväksytty kohdemaassa.

Mitä asioita te mietitte, kun pohditte maavalintaa?

Lentokone ja pehmotamaani

Toiselta puolen maailmaa mukaan lähti kuvien ja muistojen ohella kaksi tärkeää asiaa. Ensimmäiset lahjat, siis lelut, lapselle.

Valinta oli kuin vihkisormuksen osto: mitä lapsi näkee perhekansiossamme? Millaisen vietin lelut antavat meistä matchaajille? Onko suomalaisittain söpö, slummissa tehty puulentokone merkki siitä, että meillä ei ole varaa parempaan tai emme arvosta lasta riittävästi? Onko pehmoeläin pelottava, onko sellainen kohdemaassa hyväksyttävä lelu lainkaan? (Tamaani muistuttaa muuten marsua, jos mietit.)

Kaikkea sitä tuleekin pohtineeksi. Leluasiantuntijat, apua!