Päivä numero kaksi – lapsiesityksestä kertominen

Aamulla soitan vanhemmilleni. Äiti vastaa autosta ja varmistan, että puhelimen kaiutin on päällä. Alan itkeä jo ennen kuin saan sanaa suustani. ”Teistä on nyt sitten tullut kaksinkertaisia isovanhempia”, saan soperrettua. Äidin onni kuuluu puhelimessa: ”Ihanaa! Aivan ihanaa!”

Sitten soitan veljelle. Hän vastaa kaupasta. Onnittelen enoa. ”No sehän on hieno uutinen!” vastaa hän. Ikäero hänen lapseensa ei ole kovin suuri, voi miten iloinen ajatus se on. Serkukset!

Myös tärkeimmille ystäville on kerrottava. Mutta kenelle? Ja miten? Soittaisinko? Päädyn siihen, etten kykene tällä erää kertomaan uutista enää kenellekään jos haluan selvitä päivän pakollisista kuvioista – jotka onneksi alkavat vasta myöhemmin-, ja lähetän viestin muutamille lähimmille. Koska kaikki aivokapasiteettini ja kykyni tuottaa tekstiä puhelimen ruudulle ovat yhtäkkiä kadonneet, lähetän saman viestin kaikille:

”Me saatiin eilen lapsiesitys, pieni mustatukkainen ja ruskeasilmäinen (sukupuoli ja ikä). Näytän kuvia kun nähdään. Oon ihan pöllähtänyt!”

Vastaukseksi saan paljon rakastuneesti hymyileviä emojeja, sydämiä ja onnitteluita. Meidän puolestamme iloitaan, ja se koskettaa.

Muutaman viestinvaihdon jälkeen vaihdan vaatteet ja lähden kellon käskemänä liikkeelle. Automaattiohjaus jatkaa ja näyttää edelleen toimivan, onneksi. Olen samaan aikaan poissa ja enemmän läsnä kuin koskaan ennen. Tuntuu siltä kuin kaikki aistit olisivat auenneet. Ihmisiä virtaa ohi, keskustelen ja esiinnyn ja kuuntelen, ja samaan aikaan tunnen, siis fyysisesti tunnen, maailman olevan perustavalla tavalla jotenkin aivan erilainen kuin vielä toissapäivänä.

Illalla lähden kävelylle ja juttelen pitkään miespuolisen ystävän kanssa. Hänen elämäntilanteensa on toisenlainen, ja hän pahoittelee ettei oikein osaa fiilistellä tätä uutista. Sanon ettei se haittaa. Tämä asia on niin iso, että sana ”iloinen” ei tee oikeutta sille mitä se on ja miltä minusta tuntuu. Niin valtava asia, niin onnellinen, niin ihmeellinen. Niin merkillinen.

Että meille lapsi.

Lapsiesitys

Eräänä tavallisena päivänä olen poissa kotoa. Aurinko paistaa, mutta helle on hiukan viime viikkojen lämpötiloja kohtuullisempi. Verkkoyhteys katoaa tuntikausia myöhässä olevassa junassa aivan yllättäen. Ehkä ukkonen on rikkonut jonkin maston, ajattelen, ja annan asian olla. Puhelin jää päiväksi reppuun.

Tunnit kuluvat. Kun vihdoin kaivan puhelimen esiin tarkistaakseni verkon tilan, huomaan puolison soittaneen. Kolmesti.

Soitan takaisin. Hän ei vastaa. Menee pari minuuttia, ja hän soittaa. Keskustelu on niin meitä kahta, että se on kirjoitettava muutettavat muuttaen muistiin. Se menee näin:

Mies: ”Lapsi on annettu”.
Minä: ”Ai mikä lapsi?”
Mies: ”No lapsi.”
Minä: ”Ai joku lelu?”
Mies: ”No ei, kun lapsi. Se tuli.”
Minä: ”Siis mikä tuli?”
Mies: ”Se soitto.”

Loppua en sitten muistakaan. Mies lähettää minulle sähköpostiin lapsen tiedot ja kuvat. Hän on suloinen. Suuret nappisilmät ja musta tukka.

Ehdin lukea paperit tietokoneen ruudulta, mutta sitten on siirryttävä toisaalle ja laitettava tietokone kiinni. Automaattiohjaus onneksi toimii, sillä päässä ei tunnu liikkuvan mitään.

Loppupäivän ajatuksia en muista. Tunteen muistan.

Sinä iltana aurinko paistaa aivan erityisen kirkkaasti, se heijastuu veden pinnasta. Ukkonen jyrisee mutta pysyy kaukana. Ihmiset nauravat, tunnelma on hyvä, syön munkin ja toisenkin, voisin jäädä kellumaan tähän olemiseen ikuisesti – ja samalla sisäinen kiire yltyy: miksi tämä kestää näin pitkään? Päästäkää minut jo, maailmani on juuri liikahtanut sijoiltaan!

Kun vihdoin pääsen majapaikkaani, soitan puolisolle. Yhdessä käymme lapsiesityksen tietoja läpi. Puoliso on ehtinyt kääntää hankalat termit, minä koetan päästä kärryille. Jotakin terveydellistä taustatietoa on kerrottavaksi asti, mutta ei mitään huolestuttavaa.

En osaa yhtään sanoa, miltä tämä tuntuu. Olen iloinen, mutta ennen muuta olen ällistynyt. Tämä tunne on jotakin ihan muuta kuin mikään aiemmin kokemani, eikä sanastossani ole sille nimeä.

”Näin tavallisina päivinä ja näennäisen pienillä jutuilla tapahtuu aivan valtavan isoja asioita. Eikö ole ihmeellistä?” sanon puolisolle.

”Niin kai se aina on”, puoliso vastaa, ”ihan tavallisina päivinä.”

Kesäviini ja päivitetty CV

On kirkastumaan päin.

Muutamien viikkojen, ehkä reilun kuukauden synkkyyden jälkeen alan olla taas jaloillani. Aurinkoko?

Alan uskoa, että seuraavan kerran lapsiesityksen mahdollisuutta kannattaa ajatella syksyllä, ja jotenkin onnistun päästämään odotuksesta irti. Vai irrottaako se vihdoin otteensa minusta?

Muitakin elämänmerkkejä on ilmoilla. Kyllästyn hetkellisesti sitku-elämään ja kirjoitan mielenvirkistykseksi pari työhakemusta. Vien pinnasängyn ja kantorepun ystävän tulevaa vauvaa odottamaan. Askartelen Yoshi-pehmolelun kummilapselle, joka näyttää kuvien perusteella rakastaneensa nykyisen, pastellinsävyisistä langanlopuista tehdyn dinosauruspehmonsa lyttyyn. Alan hahmotella reissua kesälomalle. Valokuvaan puhelimen muistiin erinomaisen valkoviinin, jotta osaan ostaa sitä juhannukseksi.

Hyvää keskikesää, lukijani! Olen ilahtuneena lukenut kommentteja, myös ja etenkin niitä, joihin en ole jaksanut vastata. Toivottavasti sinunkin kesässäsi on valoa.

Adoptioblogeja

Pitkästä aikaa päädyn googlailemaan adoptioblogeja. Uusia! Tuoretta lukemista! Kotiin tulleita lapsia! Samalla tarkistan vanhat suosikit: vieläkö päivittyvät, tapahtuuko mitään? Tulokset ovat nähtävillä lukemista-välilehdellä. Jos haluat oman lukuvinkkisi mukaan, kerro ihmeessä.

Maailmassa ei ole yhtään vertais- tai rohkaisutarinaa liikaa, eihän?

 

Menen ehkä vähän sekaisin

Käyn töiden jälkeen veljeni luona. Pikkuveljen, sen maailman parhaan tyypin. Tartun puolen litran kahvimukiin, ja hän tarjoaa silmieni eteen vaaleankeltaisen vihkosen. Sen kannessa lukee isoilla kirjaimilla VAUVA.

”Meille kuuluu tämmöistä.”

Sekoan ihan vähän. Viikon, kuukauden paras uutinen! Hypin tasajalkaa ensin veljen kaulaan, sitten hänen vaimonsa. Mahtavaa!

Isovanhemmat odottavat siis nyt kahta lapsenlasta, samaan aikaan. Minusta tulee äiti ja täti. Miten huikeaa on samaan aikaan odottaa häntä joka jo jossain on, ja häntä, joka on vasta muotoutumassa.

Serkukset.

Keräilysarja, osa 2

Päädymme alisuorittamaan joulun. Ei ruokia, ei siivousta, ei mitään. Koko syksy on ollut niin työläs, että olemme molemmat edelleen maitohapoilla. Paras joululahjakin on jo saatu: hakemuspaperimme pääsivät Helsinkiin ja ne todettiin moitteettomiksi. Nyt asia on pois omista käsistä, mikä toisaalta huolestuttaa ja mutta on myös keventänyt oloa huomattavasti. Toivottavasti maavastaava pitää meidät kartalla hakemuksen etenemisestä kääntäjän, suurlähetystön ja ulkoministeriön pöydillä ilman, että joudumme taas itse kyselemään asiamme etenemisestä. Olemme toiveikkaita, sillä jo vahvistus papereiden saapumisesta Helsinkiin tuli sähköpostiin ilman kyselyitä. Onko palvelunantajalla sittenkin hiukan proaktiivisuutta, jonka ei vain aiemmin päässyt näkyviin?

Myös adoptiotuen nouseminen on ilahduttanut molempia. Pari tonnia lisää tulee tarpeeseen, joskin palvelunantaja ilmoitti toki heti nostavansa omia maksujaan. Jospa siitä jokin satanen jäisi silti  käteenkin?

Koska ajatus pätkii, tyydyn toivottamaan kaikille blogissani vieraileville hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2019! Kiitos erityisesti kommenteista ja vertaistuesta, niistä on ollut valtavasti iloa kuluneena vuonna.

Ps. Vertaistuesta puheenollen: Uusi Facebook-ryhmä nimeltään Adoptio-odottajat ottaa mielellään vastaan uusia ihmisiä. Ryhmä on salainen, joten lähetä liittämispyyntö osoitteeseen adoptio.odottajat(a) gmail.com.

Tältäkö se tuntuu?

Olemme arkilounaalla juhlistamassa miehen uralla etenemistä, kun hän vilkaisee sattumalta sähköpostia. Sinne on tullut palvelunantajan sähköpostista lähetetty viesti, jonka otsikko ei jätä sijaa väärinymmärryksille: ONNEKSI OLKOON!

Viesti on lyhyt: Meille on myönnetty lupa adoptoida yksi lapsi. Liitteenä on yli 40 sivua pitkä ohjeistus siitä, mitä seuraavaksi tuleman pitää. Mitä papereita tarvitaan, mitkä niistä käännätetään ja notarisoidaan itse, kuka kelpaa minkäkin paperin allekirjoittamaan.   Luen illalla ohjeet uudestaan ajatuksella läpi, ja alan ymmärtää miksi papereiden keruussa voi mennä muutama viikko, enemmänkin. Ja vielä ennen keräämisen aloitusta meidän on odotettava selvyyttä siihen, saammeko toimittaa hakemuksemme tänä vuonna, sillä kontaktin kiintiöpaikat on jo käytetty.

Faktoista viis: puoliso lähtee hammaslääkäriin, minä pyöräilen lastentarvikekirpparille. Haluan tästä päivästä jonkin muiston, konkretiaa! Kirpputori tarjoaa parastaan: löydän puisen helmilelun, suuren Nooan arkin ja muutaman kirjan. Ne kassissa istun kahvilan pöytään viestimään uutisesta ystäville ja perheelle. Vastaukset lämmittävät. Osa kysyy tietenkin heti, milloin lapsen voi saada -sitä emme vielä tiedä, joten nyt on iloittava siitä mitä on. Lupa!

Illalla mies googlaa arkin valmistajan nettisivut ja selvittää, onko eläinten maalaamiseen käytetty maali myrkytöntä. On se, ja hän päätyy järjestelemään eläimiä parijonoon sohvalle. Minä luen Kani joks tahtoi nukahtaa -nimistä iltasatukirjaa ja äiti kuulostaa taas puhelimessa liikuttuneelta. Lähetän hänelle kuvan arkista ja hän vastaa kuvalla virkatusta mustekalasta, ”sitten hakumatkalle voitte ottaa mukaan”.

Selvitetty koti

Sähköposti kilahtaa. Lähettäjän kohdalla lukee sosiaalityöntekijämme nimi.

Luettavaksi on tullut kotiselvitys, joss hän käy läpi kohta kohdalta elämämme, parisuhteemme, arvomme ja kasvatusnäkemyksemme. Kotimme on tekstin mukaan kaunis, mielemme ja taloutemme balanssissa. Muutama vuosiluku heittää, työsuhteen muodossa on viilattavaa ja yksi harrastus on pudonnut joukosta, mutta selvitys on kaikkiaan sympaattinen. Hän on selvästi tehnyt työnsä mahdollisimman hyvin: hänkään ei halua tehdä lisäselvitystä.

Viimeisellä sivulla lukee se tärkein: hän suosittelee meitä lämpimästi adoptiovanhemmiksi.

 

Kehtaamassa

Vuosia sitten tutuksi tullut ihminen joi pyynnöstä kanssani kahvit. Hän on adoptioprosessinsa läpikäynyt ja kohdemaakin kaukana omastamme, mutta olipa silti mainiota istahtaa saman pöydän ääreen. Kysyin (lähes) kaiken mitä kehtasin:

Millaista teidän elämä nyt on? Mitä erityistarpeita olitte silloin aikanaan valmiit hyväksymään? Mitä taustatietoja saitte lapsesta? Kauanko kesti? Onko sitä jälkipalvelua olemassakaan? Tuntuuko rasisimi? Mitä palvelua saitte viiden tonnin palvelumaksullanne (vastaus: ei juuri mitään, lähinnä tietojen päivitystä)? Missä asioissa lapsen adoptiotausta teillä näkyy? Mitä ajattelet päivähoitovaihtoehdoista adoptiolapsen kannalta?

Varastoon jäivät kysymykset kuten onko tässä mitään järkeä, lähtisitkö uudelleen prosessiin kun nyt tiedät sen keston, vaiheet, kulut ja lopputuloksen sekä onko ne kaikki lapset jotenkin kamalan traumatisoituneita.

Ihan koko pajatsoa ei kannattane tyhjentää kerralla.

Vakavasti puhuen: Parasta oli tavata ihminen, jolla on ihan todellinen, nukkuva, syövä ja hiihtämään kinuava adoptiolapsi. Kun omassa arjessa mennään vielä pitkään mielikuvatasolla, oli rohkaisevaa tavata ihminen jonka lapsi on ilmielävä ja jo kotona.