Menen ehkä vähän sekaisin

Käyn töiden jälkeen veljeni luona. Pikkuveljen, sen maailman parhaan tyypin. Tartun puolen litran kahvimukiin, ja hän tarjoaa silmieni eteen vaaleankeltaisen vihkosen. Sen kannessa lukee isoilla kirjaimilla VAUVA.

”Meille kuuluu tämmöistä.”

Sekoan ihan vähän. Viikon, kuukauden paras uutinen! Hypin tasajalkaa ensin veljen kaulaan, sitten hänen vaimonsa. Mahtavaa!

Isovanhemmat odottavat siis nyt kahta lapsenlasta, samaan aikaan. Minusta tulee äiti ja täti. Miten huikeaa on samaan aikaan odottaa häntä joka jo jossain on, ja häntä, joka on vasta muotoutumassa.

Serkukset.

Keräilysarja, osa 2

Päädymme alisuorittamaan joulun. Ei ruokia, ei siivousta, ei mitään. Koko syksy on ollut niin työläs, että olemme molemmat edelleen maitohapoilla. Paras joululahjakin on jo saatu: hakemuspaperimme pääsivät Helsinkiin ja ne todettiin moitteettomiksi. Nyt asia on pois omista käsistä, mikä toisaalta huolestuttaa ja mutta on myös keventänyt oloa huomattavasti. Toivottavasti maavastaava pitää meidät kartalla hakemuksen etenemisestä kääntäjän, suurlähetystön ja ulkoministeriön pöydillä ilman, että joudumme taas itse kyselemään asiamme etenemisestä. Olemme toiveikkaita, sillä jo vahvistus papereiden saapumisesta Helsinkiin tuli sähköpostiin ilman kyselyitä. Onko palvelunantajalla sittenkin hiukan proaktiivisuutta, jonka ei vain aiemmin päässyt näkyviin?

Myös adoptiotuen nouseminen on ilahduttanut molempia. Pari tonnia lisää tulee tarpeeseen, joskin palvelunantaja ilmoitti toki heti nostavansa omia maksujaan. Jospa siitä jokin satanen jäisi silti  käteenkin?

Koska ajatus pätkii, tyydyn toivottamaan kaikille blogissani vieraileville hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2019! Kiitos erityisesti kommenteista ja vertaistuesta, niistä on ollut valtavasti iloa kuluneena vuonna.

Ps. Vertaistuesta puheenollen: Uusi Facebook-ryhmä nimeltään Adoptio-odottajat ottaa mielellään vastaan uusia ihmisiä. Ryhmä on salainen, joten lähetä liittämispyyntö osoitteeseen adoptio.odottajat(a) gmail.com.

Tältäkö se tuntuu?

Olemme arkilounaalla juhlistamassa miehen uralla etenemistä, kun hän vilkaisee sattumalta sähköpostia. Sinne on tullut palvelunantajan sähköpostista lähetetty viesti, jonka otsikko ei jätä sijaa väärinymmärryksille: ONNEKSI OLKOON!

Viesti on lyhyt: Meille on myönnetty lupa adoptoida yksi lapsi. Liitteenä on yli 40 sivua pitkä ohjeistus siitä, mitä seuraavaksi tuleman pitää. Mitä papereita tarvitaan, mitkä niistä käännätetään ja notarisoidaan itse, kuka kelpaa minkäkin paperin allekirjoittamaan.   Luen illalla ohjeet uudestaan ajatuksella läpi, ja alan ymmärtää miksi papereiden keruussa voi mennä muutama viikko, enemmänkin. Ja vielä ennen keräämisen aloitusta meidän on odotettava selvyyttä siihen, saammeko toimittaa hakemuksemme tänä vuonna, sillä kontaktin kiintiöpaikat on jo käytetty.

Faktoista viis: puoliso lähtee hammaslääkäriin, minä pyöräilen lastentarvikekirpparille. Haluan tästä päivästä jonkin muiston, konkretiaa! Kirpputori tarjoaa parastaan: löydän puisen helmilelun, suuren Nooan arkin ja muutaman kirjan. Ne kassissa istun kahvilan pöytään viestimään uutisesta ystäville ja perheelle. Vastaukset lämmittävät. Osa kysyy tietenkin heti, milloin lapsen voi saada -sitä emme vielä tiedä, joten nyt on iloittava siitä mitä on. Lupa!

Illalla mies googlaa arkin valmistajan nettisivut ja selvittää, onko eläinten maalaamiseen käytetty maali myrkytöntä. On se, ja hän päätyy järjestelemään eläimiä parijonoon sohvalle. Minä luen Kani joks tahtoi nukahtaa -nimistä iltasatukirjaa ja äiti kuulostaa taas puhelimessa liikuttuneelta. Lähetän hänelle kuvan arkista ja hän vastaa kuvalla virkatusta mustekalasta, ”sitten hakumatkalle voitte ottaa mukaan”.

Selvitetty koti

Sähköposti kilahtaa. Lähettäjän kohdalla lukee sosiaalityöntekijämme nimi.

Luettavaksi on tullut kotiselvitys, joss hän käy läpi kohta kohdalta elämämme, parisuhteemme, arvomme ja kasvatusnäkemyksemme. Kotimme on tekstin mukaan kaunis, mielemme ja taloutemme balanssissa. Muutama vuosiluku heittää, työsuhteen muodossa on viilattavaa ja yksi harrastus on pudonnut joukosta, mutta selvitys on kaikkiaan sympaattinen. Hän on selvästi tehnyt työnsä mahdollisimman hyvin: hänkään ei halua tehdä lisäselvitystä.

Viimeisellä sivulla lukee se tärkein: hän suosittelee meitä lämpimästi adoptiovanhemmiksi.

 

Kehtaamassa

Vuosia sitten tutuksi tullut ihminen joi pyynnöstä kanssani kahvit. Hän on adoptioprosessinsa läpikäynyt ja kohdemaakin kaukana omastamme, mutta olipa silti mainiota istahtaa saman pöydän ääreen. Kysyin (lähes) kaiken mitä kehtasin:

Millaista teidän elämä nyt on? Mitä erityistarpeita olitte silloin aikanaan valmiit hyväksymään? Mitä taustatietoja saitte lapsesta? Kauanko kesti? Onko sitä jälkipalvelua olemassakaan? Tuntuuko rasisimi? Mitä palvelua saitte viiden tonnin palvelumaksullanne (vastaus: ei juuri mitään, lähinnä tietojen päivitystä)? Missä asioissa lapsen adoptiotausta teillä näkyy? Mitä ajattelet päivähoitovaihtoehdoista adoptiolapsen kannalta?

Varastoon jäivät kysymykset kuten onko tässä mitään järkeä, lähtisitkö uudelleen prosessiin kun nyt tiedät sen keston, vaiheet, kulut ja lopputuloksen sekä onko ne kaikki lapset jotenkin kamalan traumatisoituneita.

Ihan koko pajatsoa ei kannattane tyhjentää kerralla.

Vakavasti puhuen: Parasta oli tavata ihminen, jolla on ihan todellinen, nukkuva, syövä ja hiihtämään kinuava adoptiolapsi. Kun omassa arjessa mennään vielä pitkään mielikuvatasolla, oli rohkaisevaa tavata ihminen jonka lapsi on ilmielävä ja jo kotona.

”Teillä on tosi hyvät valmiudet”

Näin sanoo sosiaalityöntekijä, ja meitä hymyilyttää. Tuntuu hienommalta kuin ylioppilasjuhlissa. Samalla hetkellinen toiveikkuus hirvittää: nyt ei saa innostua, kaikki voi mennä vielä pieleen, ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa…

Edessä kun on niin monenlaista. Se raskauden ensimmäinen, kriittinen kolme kuukautta ei tunnu adoptioprosessissa loppuvan ikinä. Koko ajan ollaan keskenmenoriskin äärellä, vaikka elämässä ei tapahtuisi mitään yllättävää. Vaikka me emme muuttuisi, maailma takuulla muuttuu: politiikka, lait, säädökset, hakijoiden määrä, prioriteetit…

Ja silti: teillä on niin hyvät valmiudet. Meillä!