Ensimmäinen lapsiperhesyksy

Syksy on pitkällä. Olemme sairastaneet paljon. Jokainen flunssaton päivä tuntuu lahjalta, ja silloin yritämme tehdä kaikkea sitä, mitä sairaana ei voi tehdä. Käymme metsäretkillä, kerhoissa, ulkona leikkimässä ja pyöräilemässä. Tapaamme tuttuja, aikuisten ja lapsen. Tautiset päivät menevät sisällä, muumeja katsellen ja kirjoja lukien. Välillä leivotaan ja tehdään legoja, jos aikuiset kulloiseltakin taudiltaan jaksavat (lapsihan kyllä jaksaa). Toivottavasti seuraava syksy on tässä suhteessa kevyempi.

Saamme kuitenkin pidettyä lapselle ensimmäiset juhlat! Ristiäisiin tulee iso joukko lähimpiä ja kummeiksi suostuu kuusi kaikkein rakkainta ihmistä. Heissä on yksi prepperi, yksi reserviläinen, yksi lentäjä, yksi kokenut äiti, yksi supertärkeä perheenjäsen, yksi tanssija ja yksi kristillisen kasvatuksen ammattilainen. Valiojoukko, juuri heidän kanssaan toivon lapseni saavan kasvaa. Yksi kummeista kastaa lapsen, toinen leipoo juhlaan kaikkien kehuman kakun, kolmas antaa lahjaksi kummilusikan (tätä jostain syystä toivoin hiljaa mielessäni, ei aavistustakaan syystä) ja loput osallistuvat kuka mitenkin: kahta kehtaan pyytää muistamaan lasta joskus iltarukouksessa, miten vaikealta se pyyntö tuntuukin.

Lapsi itse riemuitsee juhlapäivästään jo etukäteen. Itse juhlassa on lämmin tunnelma, lapsivieraat saavat soittaa virren aikana shakereita, päivänsankari yrittää kastaa itse itsensä, hänelle lauletaan paljon onnea vaan ja kahvin aikana hän singahtelee tennareissaan pöytien välissä. Onneksi leikkihuone on ruokasalin vieressä, ja valokuvaaja on nopea otteissaan. Kaikkia naurattaa, ja juhlassa on (ainakin allekirjoittaneella) iloinen tunnelma alusta loppuun.

Ja niin: sairastamisen ja juhlimisen välissä käymme myös neuvolassa. Siellä lapsi touhuaa tyytyväisenä koko vastaanottoajan, eikä minullakaan ole murheita siellä jaettavaksi. Kaikki on juuri nyt niin hyvin kuin voi olla, eikä tätä kirjoittaessa kenelläkään ole (koputan puuta!) edes nuhaa.

Söpön lapsen äiti

Lapsi on kaunis kuin karkki. Sen lisäksi hän katselee ihmisiä mielellään ja hymyilee paljon ja (mielestäni) sangen hurmaavasti. Tällä yhdistelmällä saa huomiota välillä kiusaantumiseen asti.

”Kylläpä osaa olla suloinen lapsi!” ”Voi mitkä silmät, niin tummat ja kauniit!” ”Voi miten ihana ja mikä tukka hänellä onkaan!”

Tuttavilta tällainen tietysti vain ilahduttaa. Lapsihan on niin ihmeellinen, kaikin tavoin!

Tuntemattomilta kaupan kassalla, bussissa tai kadulla kuultuina nämä herttaiset ja hyvää tarkoittavat kommentit tuntuvat -noh- kiusallisilta. Taidan itse olla sen verran introvertti että vaivaannun näin suorasta huomiosta. Toisaalta koen, että joku on koettanut kauniilla sanoillaan saada minua kertomaan lapsen taustasta (eli onko hänen isänsä geeneiltään Tikkurilaa kauempaa vai onko lapsi adoptoitu -ja jos niin mistä ja miksi jajaja). Ja kolmanneksi nämä kommentit konkretisoivat sen mitä tiedän ja tunnen jo muutenkin, sen että lapsen ulkoinen erottuminen valtaväestöstä tulee olemaan mukana koko hänen ja meidän elämämme. Nyt hän on vielä pieni ja söpö ja herättää ihailua, mutta pelkääkö joku vastaantulija häntä hämärällä pyörätiellä teini-iässä siksi, että hän on muita tummempi? Todennäköisesti. Kuuleeko hän ihonväristään inhottavia sanoja kouluiässä? Epäilemättä.

Toisaalta: yhtenä päivänä lapsi leikkii leikkipuistossa uuden tuttavan, eilen vielä tuntemattoman tytön kanssa. Alamme tehdä lähtöä ja lapsi asettuu näkymättömiin pyöräkärryyn. Kuulen kuinka tyttö ryntää isänsä luokse ja huutaa: ”isi, mihin se keltapaitainen lapsi meni?” Niinpä niin. Me aikuiset olisimme varmaankin valinneet jonkin muun määreen, mutta toiselle lapselle minun lapseni oli se keltapaitainen kiva tyyppi. Hymyilemme miehen kanssa koko matkan kotiin. Sitä muuta ei voi ohittaa, mutta juuri nyt tämä on talletettava sydämeen (ja tänne).

Sama äiti

Takana on tähänastisen elämäni paras kesä. Ihana, lämmin, ulkona vietetty, hauska kesä.

Ostan lapselle välikausihaalarin kirpparilta, kun mies huomaa, etteivät verkkarit ehkä tosiaan enää riitä lämmittämään pientä ihmistä. Kaverilta saaduista, lenkkareita pykälän verran lämpimämmistä kengistä lapsi on hyvin ylpeä, samoin hän pitää erityisen tarkkaa huolta hanskoistaan. Elämänsä ensimmäisistä.

Kerran viikossa on kerho, ja se onkin viikon paras asia ainakin lapsen, usein minunkin mielestäni. Ensimmäiset flunssat tulevat ja menevät. Pihalla on etanoita, joita on käytävä katsomassa hyvin tarkasti, joka päivä. Suunnittelemme syksyyn lapselle ja rakkaillemme juhlia. Teemme perheenä ensimmäisen yön yli kestävän reissun, joka sujuu hyvin.

Yhtenä päivänä minä käyn valokuvauksessa ja ennen sitä kampaajalla ja meikissä, ja lapsi toteaa minut nähdessään ”äidillä on uusi tukka”. Sitten hän silmäilee minua tarkkaan ja hiukan huolestuneesti. Kerron, että äidillä on huulipunaa ja silmämeikkiä, mutta että äiti on kyllä ihan sama. Lapsi rentoutuu silminnähden ja huokaisee ”sama äiti”.

Ja sama vanhahan minä olen. Aikaa vain on käytettävissä aiempaa vähemmän, jonka vuoksi olen pudonnut maailman tapahtumien kelkasta ja kanssani on vaikea sopia menoja (lapsen unien ja syömisen turvaaminen muodostaa päiviin raudanlujan rungon, jota ei ilman ydinsodan uhkaa huojuteta). Myös ajatukseni harhailevat enemmän, ja kun näen vaihteeksi ystävää ilman lasta, huomaan mokoman harhailun jääneen päälle. Ärsyttävää! Silti rakkaiden ihmisten näkeminen näkeminen tuntuu lohdulliselta: he ovat olleet mukana tämänkin vaiheen läpi, he taitavat pitää minusta myös tällaisena.

Kohtaaminen

Kello on 20.53, makaan hotellihuoneen jättiläismäisessä parisängyssä ja vieressäni nukkuu kädet sivuille t-malliin levittänyt pieni ihminen.

Kohtasimme hänet, päiväuniltaan herätetyn lapsen, pelkistetyn toimistorakennuksen aulassa. Ennen tuota hetkeä olimme tavanneet lyhyesti lastenkodin aikuisia ja kuulleet lapsestamme hiukan lisää: saimme tietää biologisesta perheestä, vähän hänen ystävistään lastenkodissa, sen, että hän pitää suklaasta. Että hän pysähtyy usein ulkona tutkimaan kasveja ja muuta kiintoisaa, että hän pitää kaikesta sellaisesta puuhasta, jossa saa ajatella.

Ja siinä hän sitten seisoi, kasvot kyyneleistä märkinä ja nenä valuen. Häntä eivät kiinnostaneet lelut, ei kummallisten uusien ihmisten tuomat herkut eikä mikään muukaan: lapsen paha mieli oli kaikennielevää. Tunnin tutustumisen jälkeen sain jo silitellä hänen käsivarsiaan varovasti käsinukella.

Ja niin me sitten nousimme taksiin, siitä hotelliin ja vihdoin tähän pisteeseen, jossa lapsi on syönyt, leikkinyt, kylpenyt, kuunnellut ja katsellut kirjoja, kertonut, mikä hänen äidinkielellään on ankka ja nyt hän siis nukkuu jättimäisessä sängyssä ihan lähelläni. Voisin milloin tahansa koskettaa häntä, tuosta noin vain, ojentamalla käteni.

Miltä tuntuu, kysyy ystävä Whatsappissa. Vastaan olon olevan epätodellinen ja lapsen suloinen. En osaa muuta sanoa, mutta sen tiedän, että juuri nyt maljani on ylitsevuotavainen.

Elna, minä ja kadonnut lokakuu

Yhtenä päivänä saan idean. Idean, joka tulee viemään kaiken vapaa-aikani seuraavina viikkoina niin, etten ehdi edes kirjoittaa blogiin.

Idea on oikeastaan kysymys: Saisikohan iloisia ja omaa silmää miellyttäviä lastenvaatteita jos ompelisi ne itse?

Saahan niitä. Haen äidin vanhan, vaatehuoneen hyllyllä viimeiset kaksikymmentä pölyyntyneen saumurin (siihen meni aikanaan eli jonakin lamavuosien kesänä isän koko lomaraha, saan kuulla) ja kiikutan sen huoltoon. Sinne menee satanen. Saa sillä Elnaan ainakin led-lampun ruuvattuna paikalleen, ehkä jotain muutakin.

Lapsuudenystävä antaa pikakurssin saumurin käyttöön. Ensin pitää ommella olat, sitten hihat ja kyljet yhdellä saumalla. Kaavat leikataan usein taitteelta. Kovin liukkaalla kankaalla ei kannata aloittaa. Saan häneltä mukaani pari Ottobre-lehteä ja yhden tulostetun, erinomaisen (=tarpeeksi) helpoksi osoittautuvan lasten housukaavan.

Samalla kerralla, kun haen toimivaksi osoittautuvan saumurin huollosta, syöksyn lokakuisessa sateessa lähimpään kangaskauppaan. Siellä on somaa, vaaleansinistä jääkarhucollegea (”ilmastonmuutoskangasta!” kommentoi mies). Alelaarista mukaan lähtee vielä vähän paksumpaa, harjattua collegea ja vuosia sitten kirpparilta ostettuun ohueen retrokankaaseen sopivaa resoria. Sitten kotiin ja kone surisemaan!

Surisemaanpa hyvinkin. Kaksi päivää kone on hiljaa ja minä surisen (ja sihisen, ja kihisen, ja juon pari kuohuviinipiccoloa) yrittäessäni saada lankoja paikalleen. Sitten vihdoin, aika monen googletuksen ja ainakin neljän opaskirjan läpiluennan jälkeen kone alkaa yhtäkkiä suoltaa nättiä ja tasaista tikkiä. Tai siis saumaa, jihaa!

Lähden liikkeelle kirpparikankaasta, josta saan kohtuudella aikaan hihattoman paidan (piti tulla t-paita, mutta unohdin ne hihat) ja somat housut. Sitten koneesta putkahtavat pöydälle jääkarhuhousut. Sitten huppari, jonka pääntie jää niin pieneksi, ettei siitä mahtuisi läpi edes keskikokoinen marsu. Sitten college. Minun lapselleni, veljenpojalle – kenelle vielä? Ystävän lapset ovat isoja ja varmaan jo aika laatutietoisia (kahden viikon harrasteuralla vastaanottajan riman on syytä olla hyvin matalalla), mutta toisella ystävällä on kesällä syntynyt vauva. Hänelle? Vauvan vaatteet näyttävät vaativan neppareita ja muuta hankalaa, joten: kyllä, meidän lapsemme saa nyt vaatteita. Simppeleitä, somia, kehnosti pääteltyjä mutta valtavalla, lapsenomaisella riemulla ommeltuja.

Ja minä surffaan työmatkan iltana ensin netissä ja tilaan kiusallisen määrän kauniskuosisia eläinkankaita. Sitten sprinttaan täyden työpäivän päälle kangaskauppaan ja ostan yhtä mustavalkoista söpöyttä vielä repun täyteen. Ja kaavan, jolla aion tehdä joululahjapaidat lähipiirin miesväelle.

Onneksi innostumisen taitoa ei ole syönyt keski-ikä eikä koronakaan! Kolme viikkoa, melkein koko lokakuu, on vilahtanut ohi ihan huomaamatta, iloisten kankaiden keskellä ja kirkasvalolampun loisteessa.

Konkretia lisääntyy

Ilmoitamme Kelaan. Menee viikko, ja postissa tulee tieto myönnetystä äitiysavustuksesta. Äitiyspakkauksen rahallisesta versiosta, tässä tapauksessa.

Menee kaksi viikkoa, ja taas tulee kirje. Nyt saamme ilmoituksen meille myönnetystä adoptiotuesta. Summa on maakohtainen, aina kuitenkin monta tuhatlappusta. Me saamme sillä ehkä lentoliput. Ehkä vähän muutakin, hakumatkan asiakirjakuluja tai jotakin.

Meillä on nyt myös sänky. Vuosia sitten ostettu pinnasänky tulee makuuhuoneeseemme, Torista löytynyt juniorisänky saa odottaa valmiina lapsen huoneessa.

Sijaisen rekrytointia töissä valmistellaan.

Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa asiat etenevät.

Lahja lapselle ja kirje viranomaisille

Maavastaavalta saamamme ohjeen mukaisesti teetämme lapselle Welcome-kansion. Siellä on -jälleen kerran- kuvia meistä ja kodistamme. Kuvissa seikkailee pieni pehmoeläin, joka esittelee taloa ja ihmisiä. Kansion oheen pakkaamme kuvissa näkyvän lelun ja toisenkin, aivan pienen.

Paketti on kaunis, kirjan värit ovat kirkkaat ja ne liitetään kohdemaassa onnellisuuteen ja juhlaan. Lisäilen sivuille vielä loput vuosia sitten ostetuista tarroista ja myös muutaman uuden. Yllättävää kyllä, ne vuosia sitten ostetut tarttuvat yhä.

Viranomaisille osoitetussa kirjeessä lupaamme huolehtia lapsesta parhaan kykymme mukaan ja tarjota hänelle rakastavan kodin. Oma virallisen englannin taitoni huojahtelee, joten mies kirjoittaa tekstin ensin koneelle englanniksi ja minä tekstaan sen sitten saamamme ohjeen mukaan kauniille paperille käsin.

Paketista kirjeineen otetaan vielä kuva, ja sitten käärö lähtee matkaan.

Suoraan kohdemaahan ja lastenkotiin meitä on ehdottomasti kielletty ottamasta yhteyttä, joten myös lapsen lahja menee perille palvelunantajan kautta. Se ei haittaa. Lapsi ehtii kyllä nähdä kuvamme ja leikkiä lahjoillaan, sillä hakumatka siintää vielä kuukausien päässä.

On käsittämättömän ihana ajatus saada antaa omalle lapselle lahja.

Päivä numero kuusi – vastaus lapsiesitykseen

Muutaman -neljän!- päivän kuluttua näen vihdoin puolison. Jollakin hämmästyttävällä tavalla olemme molemmat ilmeisesti onnistuneet säilyttämään toimintakykymme ilman, että olemme voineet jakaa tätä ihmettä fyysisesti samassa paikassa. Kun sitten vihdoin istumme yhdessä tutulla olohuoneen sohvalla, alkaa todellisuus hahmottua. Monta päivää kestäneen ällistyksen tilalle tulee sanomaton riemu, kaiken peittävä onni. Viimein kaikesta viime päivinä mielessä olleesta voi puhua kasvokkain: enää ei tarvitse suoriutua mistään, vaan saa rauhassa olla kotona niine tunteineen, joita lapsiesitys on herättänyt, mutta joita ei oikein ole ollut mahdollista pysähtyä pohtimaan. Mies koettaa ensin avata television, kai tottumuksesta, mutta vihjaan, että nyt voisi olla muutakin tekemistä.

Ja niin me puhumme yöhön asti kaikenlaista, järkevää ja kummallista, kuten: ”mites ne nämä perhevapaat”, ”olen jo katsonut sille pyörää”, ”ehditään saada molemmat rokotukset” ja ”mitähän se sitten syö”.

Olemme onnellisempia kuin koskaan. Puoliso hymyilee vienosti tauotta, tuo sama mies joka on yleensä ilmeeltään niin vakava. Lapsen kuva hänen puhelimessaan on merkitty sydämellä.

Päivänä numero kuusi ilmoitamme virallisesti hyväksyvämme meille tarjotun lapsiesityksen. Ennen sitä ehdimme konsultoida lääkäriä puhelimitse. Keskustelu on hyvä, mutta alan lähes itkeä, kun lääkäri pohtii ääneen sitä, miten tärkeää on, että vauvaa ja pientä lasta silitellään ja hänelle jutellaan. Me emme tiedä kuinka paljon meidän lastamme on silitetty. Lääkärin pohdinnan venyessä tunnen silkkaa fyysistä kipua, ja huomaan miehenkin painavan päätä käsiinsä.

Se lapsi, jota ei ehkä ole silitetty, on meidän lapsemme, ei kuka tahansa.

Päivä numero kolme – käytäntöä ja unelmointia

Kolmantena päivänä surffaan päivän pakollisten jälkeen netissä. Syököhän meidän lapsemme ikäinen syöttötuolissa? Nukkuuko pinnasängyssä vai juniorsängyssä? Millainen turvaistuin tarvitaan? Olisiko potta parempi kuin wc-istuimen supistaja, vai käyttääköhän hän vielä vaippoja?

Käyn myös kylässä adoptioperheessä. Elämä näyttää tavalliselta, mutta nyt vanhempi kertoo siitä, mikä ei näy. Sitäkin on.

Oma olo on kolmannen päivän iltana kevyt. Katson ihmisiä, töitä, elämää. Miten erilaiselta kaikki yhä näyttää.

Ensi kesänä taidamme voida mennä uimarannalle.