Lahjoista ja perinnöllisyydestä

Juomme aamukahvia lapsuudenkodissani, kun äiti kysyy yllättäen, eikö minua harmita kun Puoliso on niin monipuolisesti lahjakas (hän on!) ja nyt se kaikki lahjakkuus jää periytymättä.

Huvittaa ja ällistyttää, haikeutta yritän tunnistaa mutta tuloksetta. Harmittaako?

Ei oikeastaan. Puoliso on poikkeuksellisen lahjakas monessa asiassa, mutta se ei vielä takaa elämässä mitään. Hänen kaltaisillaan on omat haasteensa. Omien geenieni katkeaminenkin harmittaa vain sen verran, että kuvittelisin tulevani itseni kaltaisen lapsen kanssa toimeen sujuvammin kuin ihan erilaisia luonteenpiirteitä omaavan lapsen kanssa. Mutta eihän biologinen sukulaisuus samankaltaisuutta takaa, tiedän sen. Samoista aineksista tulee aivan erilaisia lapsia.

Siksi en osaa harmitella: meille tulee (toivottavasti!) ihan vain lapsi, ei kummankaan suvun tai ominaisuuksien jatke tai toiveiden täyttäjä. Oma persoonansa, ihminen vain. Ihan sellainen kuin on.

Isänpäivä

On isänpäivä. Emme vietä sitä.

Sen sijaan menemme kotikaupungin kylpylään. Viikonloppu hotellissa on lähes ilmainen, emmekä jaksa lähteä kauemmas. Teemme kaikkea sitä, mitä kaksi aikuista vapaana viikonloppuna voi tehdä: istumme porealtaassa, käymme teatterissa, nukumme, luemme kirjoja, syömme hyvin.

Ensi vuonnakaan isänpäivää ei vietetä, se on selvää. Kahden vuoden päästä teoriassa jo voisi. Sitä seuraavan isänpäivän ajatteleminen on realistisempaa. 2020? Kuulostaa kaukaiselta.

Jos puolisosta tulisi nyt isä, hän olisi ylihuolehtiva, sitoutunut, hauska. Hän aikoo lukea lapselle paljon kirjoja.