Neuvolakortti ja vieras pinnasängyssä

Koti laitetaan laatikoihin.
Kesken pakkaamisen puoliso tulee keittiöön ja näyttää vaaleansinistä vihkoa: tällainen löytyi. Neuvolakortti. ”Sehän kannattaa säästää”, sanon minä automaattisesti, ja melkein jatkan lauseen loppuun. Loppu olisi kuulunut näin: ”on sitten hyvä vertailla kehittyykö lapsi samaan tapaan kuin isänsä”.

Huvittavaa. Meille adoptio-odotus on niin tavallista, että välillä unohtuu ettei tuleva lapsi peri meiltä geenejään. Että hän on jonkun muun lapsi kunnes tulee meille, ja myös sen jälkeen. Meidän ja sen toisen, jolla on nimi, elämä, omat haaveensa ja surunsa.

***

Pieni kummilapsi käy lomaviikolla vanhempineen kylässä. Vauva nukkuu kotikuvauksesta kokoon jätetyssä pinnasängyssä ja leikkii kirpputorilta ostamillani leluilla. Mukavaa, että joku nukkuu ja leikkii, ja että se joku on vielä niin ihmeellinen pieni tyyppi. Ikään kuin tuo pieni ihminen Brion pinnasängyssä olisi lupaus siitä, että joskus tässä sängyssä nukkuu myös hänen tummempi serkkunsa. Ei niin pitkä ja hoikka kuin nyt tuhiseva pieni ihminen, mutta lapsi, jolla on täällä serkku, eno, isovanhemmat ja joukko kummeja. Jonka vanhempia olemme me ja jolle juuri tuo sänky on oma.

Lahjoista ja perinnöllisyydestä

Juomme aamukahvia lapsuudenkodissani, kun äiti kysyy yllättäen, eikö minua harmita kun Puoliso on niin monipuolisesti lahjakas (hän on!) ja nyt se kaikki lahjakkuus jää periytymättä.

Huvittaa ja ällistyttää, haikeutta yritän tunnistaa mutta tuloksetta. Harmittaako?

Ei oikeastaan. Puoliso on poikkeuksellisen lahjakas monessa asiassa, mutta se ei vielä takaa elämässä mitään. Hänen kaltaisillaan on omat haasteensa. Omien geenieni katkeaminenkin harmittaa vain sen verran, että kuvittelisin tulevani itseni kaltaisen lapsen kanssa toimeen sujuvammin kuin ihan erilaisia luonteenpiirteitä omaavan lapsen kanssa. Mutta eihän biologinen sukulaisuus samankaltaisuutta takaa, tiedän sen. Samoista aineksista tulee aivan erilaisia lapsia.

Siksi en osaa harmitella: meille tulee (toivottavasti!) ihan vain lapsi, ei kummankaan suvun tai ominaisuuksien jatke tai toiveiden täyttäjä. Oma persoonansa, ihminen vain. Ihan sellainen kuin on.

Isänpäivä

On isänpäivä. Emme vietä sitä.

Sen sijaan menemme kotikaupungin kylpylään. Viikonloppu hotellissa on lähes ilmainen, emmekä jaksa lähteä kauemmas. Teemme kaikkea sitä, mitä kaksi aikuista vapaana viikonloppuna voi tehdä: istumme porealtaassa, käymme teatterissa, nukumme, luemme kirjoja, syömme hyvin.

Ensi vuonnakaan isänpäivää ei vietetä, se on selvää. Kahden vuoden päästä teoriassa jo voisi. Sitä seuraavan isänpäivän ajatteleminen on realistisempaa. 2020? Kuulostaa kaukaiselta.

Jos puolisosta tulisi nyt isä, hän olisi ylihuolehtiva, sitoutunut, hauska. Hän aikoo lukea lapselle paljon kirjoja.