Vielä kerran: Adoptiolapsen terveydestä

Nyt kirjoitan siitä, mistä ei oikeastaan kai pitäisi kirjoittaa. Siis adoptioon päätyvien lasten terveydestä ja siitä, voiko tervettä lasta näissä piireissä toivoa. Varsinkaan ääneen.

Taustaa 
Heti aluksi on todettava (skenen sisällä oleville ärsyttävän itsestäänselvästi), että adoption päätyvät lapset ovat päätyneet syystä tai toisesta kotimaansa lastensuojelun piiriin. Ehkä heidät on jätetty viranomaisten käsiin jo syntymässä, ehkä hiukan myöhemmin – tai ehkä he ovat päätyneet huostaan kotoa tai kadulta vasta usean vuoden kuluttua. Amerikkalaiset käyttävät tässä yhteydessä usein sanaparia ”children from hard places”, ja pidän termiä kuvaavana. Paikoissa ja tilanteissa, jotka ovat ”great places” tuskin monenkaan tarvitsee luopua lapsestaan.

Koska lapset ovat syystä tai toisesta siis päätyneet lastensuojelun piiriin, on elämän alussa saattanut olla aliravitsemusta, vaihtuvia hoitajia, biologisen äidin päihteiden käyttöä tai kovaa psyykkistä kuormitusta (esim. kodittomuus, prostituutio). Nämä vaikuttavat lapseen. Samoin se, että lapsi on saattanut ehtiä elämänsä aikana kokemaan jo paljon pahaa: väkivaltaa, hyväksikäyttöä, kuka mitäkin. Joskus näistä tiedetään, joskus ei. Mustelmia voi olla paitsi kehossa, myös sielussa.

Toiseksi: Lapsilla voi olla erilaisia sairauksia tai perinnöllisiä alttiuksia, kuten meistä useimmilla. Ehkä lotossa kohdalle on osunut jokin Suomessa hiukan vieraampi sairaus, kuten jokin hepatiitti tai thalassemia (veritauti, joka alentaa hemoglobiinia). Tai sitten lapsella on epilepsia, diabetes tai joku muu meille tuttu vaiva. Osa näistä tiedetään jo lähtömaasssa, osaa ei.

Kolmanneksi: On joukko terveysongelmia, jotka ulkopuolistenkin on helpompi (?) huomata ja joita useimmiten ajatellaan, kun puhutaan erityistarpeista. Näitä ovat niin alentunut kuulo, karsastus, cp-vamma kuin vaikka puheen viivästynyt kehityskin. Osaa voidaan korjata ja osaa voidaan kuntouttaa tai hoitaa, ihan kaikkia ei.

Eli: adoptiolapsi ei ole tabula rasa, tyhjä taulu, mutta eipä sitä ole Suomessa syntynyt lapsikaan. Meillä on historia jo ennen syntymämme päivää, meillä kaikilla.

Erityistarvelomake

Jokaisen wannabe-adoptiovanhemman käteen ilmestyy jossain vaiheessa erityistarvelomake, jossa kohta kohdalta on päätettävä, voiko tulevalla lapsella olla jokin edellä kuvatuista (tai kymmenistä muista) terveysongelmista. Ironista on, että lomakkeella on jokaisen vaivan kohdalla hyväksyn ja en hyväksy -vaihtoehtojen lisäksi myös vaihtoehto ”willing to discuss” (huom: valveutunut lukija kertoi tämän poistuneen juuri!), jota eri maiden omissa erityistarvelomakkeissa (niitäkin voi siis maasta riippuen päätyä täyttämään) ei aina ole. Siispä kovin montaa rastia ei ”willing to discuss”-kohtaan  kannata laittaa, sillä eri lomakkeiden valintojen tulee olla yhdenmukaisia.

Me täytimme lomaketta useaan kertaan, otimme välillä uusia kopioita ja täytimme taas. Osan kohdista rastimme intuitiivisesti (astma? tottakai käy!), osaan itsellemme vieraista vaivoista (mm. erilaiset halkiot) perehdyimme enemmänkin. Luimme uudelleen ja uudelleen myös Pelastakaa lapset ry:n lääkäriluennolta tekemiäni muistiinpanoja ja juttelimme muutamasta kohdasta tuttujen lääkäreiden kanssa. Päädyimme kai aika keskivertohakijoiksi, sillä sosiaalityöntekijän mukaan olimme varsin hyväksyviä ja itsestä taas tuntui, että rastimme pois ihan liikaa vaihtoehtoja. Kohdemaan erityistarvelista oli merkittävästi kotimaista listaa suppeampi, ja jostain syystä se ilahdutti. Mutta missä menee raja ”tavallisen lastenkohtilapsen” ja sn- eli erityistarpeisen lapsen välillä? Kotimaan erityistarvelistassa on varsin vaativiakin erityistarpeita, ja täytimme sen siitä huolimatta, että emme ole sn-jonossa.

(Jep jep, että jokainen adoptiolapsi on erityistarpeinen. Se tiedetään, kuten toivottavasti ensimmäisestä kappaleesta huomaa. Mutta kuka jakaa lapset regular- ja sn-kiintiöissä adoptoitaviin, ja millä perusteella? Hei Pela ja Interpedia, tiedottakaa meitä!)

Summa summarum, kokemuspohjalta: tämän  lomakkeen täyttämisen jälkeen et enää osaa pitää itseäsi kovin hyvänä ihmisenä, sillä niin konkreettisesti rastien laittaminen ”en hyväksy”-ruutuun oman pikkusieluisuuden ja ihanteiden karisemisen paljastaa.

Saako tervettä adoptiolasta toivoa?

Saa ja ei saa. On inhimillistä toivoa, että kaikilla maailman lapsilla olisi kaikki hyvin, samoin sillä pienellä, joka meille tulee. On inhimillistä toivoa, että oma elämä pysyisi jokseenkin raiteillaan eikä muuttuisi keskussairaalan käytävillä kulkemiseksi ja kuntoutusvuorojen suunnitteluksi. Sitä toivetta ei adoptiolautakuntaan voi kuitenkaan lupahakemuksen yhteydessä välittää, vaan on oltava valmis hyväksymään ainakin joitakin erityistarpeita. Lievempiä tai vaativampia – ja hei, yllätyksiäkin voi tulla! Elämä on riskibisnes.

Odotusvaiheessa terveestä lapsesta puhuminen on kokemukseni mukaan näissä piireissä lähes tabu, vaikka joskus joku saattaa jollakin palstalla hihkaistakin tyyliin ”SE puhelu tuli! Meitä odottaa 2,5 v terve poika!”. Uskon silti että me kaikki toivomme lasta, joka saisi viettää tavallista lapsen elämää. Se, miltä osin tämä liittyy terveydentilaan ja mahdolliseen kuntoutuksen/hoidon tarpeeseen, on subjektiivista.

Lopuksi tekee mieli kysyä: Onko 42-vuotias mies erityistarpeinen, jos hänellä on a) ajoittaisia iskiasvaivoja lapsuuden epäonnistuneen mäenlaskuyrityksen seurauksena ja b) alkoholisti-isä, ja sen vuoksi vaikeuksia luottaa uusiin ihmisiin? Entä on 37-vuotias nainen erityistarpeinen, jos hänellä on a) laktoosi-intoleranssi ja b) ajoittaisia rytmihäiriöitä?

Jos sinusta tai minusta täytettäisiin erityistarvelomake, montako rastia ruutuihin tulisi? Olisinko minä helposti adoptoitavissa, vai jäisinkö lastenkotiin vuosiksi odottamaan sitä, että joskus oikeat vanhemmat hakijapinosta löytyvät?

En uskalla edes ajatella.

 

Ajoittaisena container-funktiona

Mies on työmatkalla. Tapaan ystäviä kotona, kaupungilla ja konsertissa. Kaikkialla adoptio nousee esiin: joko ystävä kysyy prosessin etenemisestä, tai minä kerron siitä osana yleisempää kuulumisten vaihtoa, vaikkei oikein mitään juuri nyt kuulukaan.

Yksi ystävä tuskastuu säännöllisesti puolestamme: mikä siinä nyt voi niin kestää, maailmassahan on valtavasti kodittomia lapsia! Vastailen rauhallisesti kuin paraskin joogi, kerron että on hyvä että taustatyöt tehdään kunnolla, ja pitkässä prosessissa mielikin ehtii mukaan. Että kyllä me pärjäämme ja jaksamme tämän odotuksen kanssa. Emmehän me voi muutakaan.

Toinen ystävä kuulee ensimmäistä kertaa, ilahtuu aidosti ja onnittelee. Ihanaa! Joku sentään on myönteinen ja antaa energiaa, kun prosessin hitauden syiden toistuva avaaminen ja perusteleminen  tuntuu joskus kovin raskaalta. Innostun kertomaan, aurinko paistaa ja lasissa hikoileva valkoviini maistuu ihanalta.

Kolmas tutkii teemuki kädessään erityistarvelomaketta. Minä olen opettanut lukiolaisille mitä kaikkea huumeiden käyttö tekee sikiölle, hän sanoo. Paljon vähemmän kuin alkoholi, vastaan minä. Jää ristiriitainen olo. Katselen makuuhuoneen hyllylle asetettua, kaukaa ostettua pehmolelua ja lohduttaudun sillä, että lapsi on kuitenkin vain lapsi. Hänellä on pienet varpaat ja sotkuinen tukka, olipa taustalla huumeita tai sitten ei.

Toinen adoptiovalmennusviikonloppu

Jo tutuksi käynyt väki kokoontuu Pohjoiselle Hesperiankadulle. Kevät Helsingissä on edennyt, joidenkin prosessit samoin. Yksi odottaa jo lupaa lautakunnalta, toiselle sekin on vielä kaukaista tulevaisuutta. Olemme silti samaa porukkaa, vaihdamme kuulumisia. Ensimmäisen viikonlopun lauantain aamukahvilla oli hiljaista, nyt naurunremakka kantaa keittiön ulkopuolellekin.

Valmennuksen aiheet eivät muutu kevyemmiksi, käy päin vastoin. Tällä kertaa uimme todella syvissä vesissä: mietimme, miten kertoa lapselle mahdollisesta raiskaus- tai insestitaustasta, kuinka rasismin kanssa voi elää (voiko?), miten taustojen selvittäminen somen kautta on vaikuttanut lasten juurien etsintään. Sunnuntaina ryhmässä vierailee adoptiovanhempi, joka valaa uskoa prosessiin: kovaa on ollut, mutta asioilla on tapana järjestyä ja lapset ovat ihmeellisiä.

Todistuksen saanti tuntuu hauskalta. Se on yhteinen, kuten tähän prosessiin hyvin sopii. 32 valmennustuntia on paljon, ja koko ryhmä vaikuttaa tyytyväiseltä siihen, että osallistuimme. Tyytyväisiä olemme mekin. Kokemus, konkretia ja vertaistuki – siinä on adoptiovalmennus kolmella sanalla.

Kampurajalka, sydänvika, hyväksikäyttötausta

Erityistarvelomakkeen täyttämisen jälkeen puoliso vetäytyy tietokoneelle ja minä nakerran hiljaisena Digestive-keksejä keittiön pöydän ääressä. Kumpikaan ei halua palata aiheeseen, niin raskas se on.

Moraalinen voittaja sisälläni rähisee:
”Laita nyt vaan niitä hyväksymisrasteja, ne vaativimmin erityistarpeisethan just kotia tarvii! Millaista niiden elämä nyt siellä x:ssä voi olla? Ei minkäänlaista. Jäävät laitokseen eivätkä saa koulutusta eivätkä töitä. Kukaan ei ikinä halaa. Sitä paitsi ihan tuossa vieressä on hyvä, suuri sairaala, ei oo paha. Eri asia se on jostain Savitaipaleelta lähteä hoidattamaan lasta erikoislääkärille. Tehän ette edes ole himoliikkujia ja talossa on hissi, ei se cp-vamma voi olla teille ongelma! Sulla on sitä paitsi ihan oikeaa koulutusta noista erityishommista, jos sulle ei käy laaja-alainen kehitysviive niin kelle sitten? Ja miksi muka kuulolaite tuntuu ajatuksena pahemmalta kuin silmälasit, kamoon? Kasva aikuiseksi! Ei ole lapsen vika jos on syntynyt raiskauksen seurauksena, eikä muuten sekään että bioäiti käyttää päihteitä.”

Ja pahimpana kaikesta: ”Ei noihin teidän hyväksymiin kriteereihin mahdu yksikään lapsi. Ikinä.”

 

Häneltä ei kysytä

Yhtenä iltana tutkin jälkeen erityistarvelomaketta ja valaistun. Seuraa absurdi keskustelu:

”Rakas, oletko ajatellut, että kun meiltä kysytään että kelpaako meille sydänlapsi tai kehitysviive tai narkomaaniäiti… niin siltä lapselta ei kysytä mitään?”

”Hmmm, niin?”

”Siis että sille vaan näytetään kuva ja sanotaan että tämmöiset vanhemmat sulle tulee. Ei voi sanoa että ei kelpaa nuo äidin erityistarpeet tai onpa tylyn näköisiä tai kylmä maa, en ala.”

”Totta.”

”Meiltä kysytään, ja lapsiparka vain sopeutuu siihen mitä annetaan. Raukka! Ajattele jos me ei vastata sen odotuksia yhtään!”

”Mutta voihan se yllättyä positiivisestikin.”

Lääkäriluento

Jossakin vaiheessa osallistumme lääkäriluennolle. Tai minä osallistun, puoliso ei mahdu mukaan. Ahtaudumme kokoustilaan, moikkailemme muiden osallistujien kanssa. Olemme jo hiukan samaa heimoa, meillä on yhteinen toive.

Päivän jälkeen meillä on myös yhteinen taakka. Moni diagnoosi on saanut uuden merkityksen, laajemman ja raskaamman. Kaikkeen voi liittyä kaikkea, kaikki voivat olla viitteitä paljon vakavammista ongelmista. Yhtäkkiä tiedämme liikaa ja silti aivan liian vähän. Lääkäri puhuu paljon, mutta ei kuitenkaan voi sanoa juuri mitään. Lapsi on enemmän kuin diagnoosi. Sama vaiva on eri ihmisillä erilainen.

Ennen luentoa olemme puolison kanssa sitä mieltä, että ”ei juuri mitään”.

Luennon jälkeen emme ole yhtään viisaampia. Huiskin lyijykynällä rasteja ruutuun luennon jälkihöyryissä, fiilispohjalta. Suunnittelen pyytäväni miestä tekemään saman, sitten voisimme vertailla valintojamme. Ja ehkä kuitenkaan ei. Tässä neuvottelussa ei tehdä kompromisseja, jokaisen rastin on oltava yhteinen.

Onneksi luennoitsija vakuuttaa, että lasten taustatiedot tulevat ensin hänen tai jonkun muun lääkärin käsiin. He konsultoivat, katsovat mahdollisia videoita, miettivät liitännäissairauksia ja hoitomahdollisuuksia.

En voi olla miettimättä, että hyvä ihminen kelpuuttaisi paljon enemmän ja hankalampia erityistarpeita kuin mihin me tulemme päätymään. Pärjääväthän biologiset vanhemmatkin kaikenlaisten erityistarpeiden kanssa, ei heiltä kysytä valmiuksia ottaa vastaan sairas tai vammainen lapsi. Meiltä kysytään, meiltä etuoikeutetuilta.

Erityistarvelista

Ensimmäinen erityistarvelistaan tutustuminen sijoittuu jonnekin vuoteen 2008, jolloin tilasimme adoptiokansion selattavaksi. Lista oli monta vuotta pois mielestä, kuten koko kansio, mutta nyt sen olemassaolo on fakta, jota ei enää voi kiertää.

Joskus se lista on täytettävä. Päätettävä, sopiiko meille että lapsella on huulihalkio, vesipää, cp-vamma, astma, kehitysviiveitä, puuttuva raaja, näkyvä luomi tai arpi. Saako hän olla katulapsi, kuuro, sokea, kehitysvammainen, autismin kirjoon kuuluva? Voiko biologisilla vanhemmilla olla taustalla alkoholin tai muiden päihteiden käyttöä, rikoksia?

Listasta keskustellaan varovasti, pala kerrallaan. Onneksi vielä on aikaa hankkia tietoa ja tutkailla itseään.

Yhtäkkiä biologista lasta odottavien ”kunhan vain on terve”-puhe on alkanut kuulostaa lähes utopistiselta.

Saako haavetta terveestä tai edes mahdollisimman terveestä lapsesta edes päästää ajatuksiinsa, jos odottaa adoptiolasta?

Päästän silti, minä läpeensä inhimillinen ihminen, enkä tiedä pitäisikö syyllistyä vai ei.