Aatoksella on arvioitu saapumisaika

Ystävä on raskaana.

Tulevat vanhemmat puhuvat lapsesta hänen tulevalla nimellään. Niin minäkin, kyselen tavatessamme mutkitta Aatoksen kuulumiset ja tuoreimmat vinkeet. Aatos on todellinen, hän potkii ja aiheuttaa äidilleen monenlaisia vaivoja. Hänellä on arvioitu syntymäaika ja sukupuoli. Hänestä tulee todennäköisesti vaalea, vanhempiensa tavoin.

Meidän lapsemme ei ole lainkaan niin konkreettinen, vaikka lapsiprosessi käynnistettiin ystäväpariskunnan kanssa peräkkäisinä kuukausina.

Meidän lapsellemme (jos Luoja hänet joskus meille suo) ei totisesti ole laskettua aikaa. Ei edes vuotta. Hänellä ei myöskään ole kutsumanimeä. Hän on vain hypoteettinen lapsi. Joka ehkä joskus muuttaa asumaan meille, josta silloin tulee osa meitä. Ainoa asia, jota tiedämme hänestä, on se fakta, että hän on tummempi kuin meistä kumpikaan. Koetan googlata kauniita tummahipiäisiä lapsia, enkä edes tiedä miksi. Se syntymämaakin kun on edelleen valitsematta.

Kunpa tähän prosessiin saisi edes hivenen konkretiaa!

Nyt kun vielä voin

Tulevaan suuntautumista sävyttää juuri nyt omituinen tunnelma. Monia asioita tehdessään huomaa ajattelevansa, että nyt kun vielä voin. Silloinkin, kun kyseessä ovat asiat, joista luovun mielelläni.

Kun nyt vielä on mahdollista, minä:

  • Sanon kyllä työmatkoille. Miksipä en? Salilla voi käydä ja rakkaiden (aikuisten) kanssa jutella muuallakin kuin kotona.
  • Edelliseen liittyen: Sen sijaan, että ajaisin myöhäisillan tunteina hirviä peläten kotiin, varaan majoituksen ja jään työpaikkakunnalle nukkumaan.
  • Suunnittelen kesäksi matkan, jota ei voi suositella pikkulapsiperheelle. Autoilua, kuumaa säätä, paljon historiaa ja elintasoltaan ja palveluiltaan vaihtelevia kohteita.
  • Luen. Lisäksi käytän liikaa sosiaalista mediaa, ja vannon tietenkin, että puhelimen näprääminen vähenee kun lapsi tulee.
  • Katson televisiota: synkkiä dokumentteja ja turhaa tositeeveeroskaa.
  • Kiroilen: toki vain vapaalla ja valikoidussa seurassa, mutta silti.
  • Sanon kyllä ja lähden ex-tempore kahville, lenkille, milloin minnekin. Silloinkin kun ei niin huvittaisi, mutta koska voin.

Nyt kun vielä voin.

Lause tuntuu melkein velvollisuudelta.

Ihan kuin tämä prosessi olisi opettanut  elämään hetkessä ja nauttimaan pienistä asioista enemmän kuin ennen. Kummallista. Jotkut sanovat samaa koettuaan suuren elämänmuutoksen, minulle tuo muutos on vasta kuvitelmaa.

Pidän tästä uudesta itsestäni. Sen tekeminen, mikä itseä kulloinkin olevien mahdollisuuksien puitteissa huvittaa ja kiinnostaa, on ollut hyvästä. Jos ei rajoitteita kerran ole, miksi rakentaa niitä oman pään sisällä? Elämä tuo niitä kyllä, tavalla toisella, ihan jokaiselle.

 

Yli läikkyy

Ajoittain, muutaman kuukauden välein, kaikki adoptiotieto ja -ajatukset tulvivat yli ja palavat pohjaan. Tässä vaiheessa tunnistan jo prosessin vaiheet. Kas näin se menee:

  1. Tuuppaus: yleensä tiedotustilaisuus tai muu pohdintaa herättänyt adoptioaiheinen kohtaaminen. Etukäteen tilaisuuden olemassaolo ilahduttaa, ja osallistun hyvillä mielin. Tilaisuudessa esiin nousee jokin uusi asia, johon haluan perehtyä tarkemmin kotona, mikä käytännössä tarkoittaa siirtymistä vaiheeseen 2.
  2. Vajoaminen:  uppoan kirjojen ja netin syövereihin. Tunneiksi ja illoiksi. Kahlaan läpi kaiken mahdollisen materiaalin, joka käsittelee erityistarpeita, terapeuttista vanhemmuutta, uni- ja syömishäiriöitä – kaikkea sitä, joka syö lapsiperhe-elämän täyttämistä tulevaisuudenkuvista kaiken myönteisen. Tulevaisuus alkaa näyttää vaellukselta loputtomalla Vatnajökullilla ilman jääpiikkejä tai mahdollisuutta soittaa pelastushelikopteria.
  3. Hypotermia: surffaan edelleen liikaa netissä,  uusia ajatuksia ei enää synny, alan voida huonosti. Adoptio on mielessä aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä. Putkinäköisyys lisääntyy, palaan tuttujen kauhukertomusten ääreen ja esitelmöin uusvanhoista löydöistäni puolisolle,  kunnes parin päivän kuluttua kiintiö täyttyy (oikeasti: tulvii yli). Veto loppuu.
  4. Katkaisu: Kyllästyn, väsyn, päätän unohtaa edes hetkeksi, sukellan adoptiosälän sijaan töihin ja harrastuksiin, houkuttelen ystävän lenkille, mitä ikinä. Normaali elämä valtaa ajatukset, adoptio palaa sille kuuluvaan rooliin: yhdeksi asiaksi muiden elämän tärkeiden asioiden joukossa.

Ja taas menee muutama kuukausi, tulee uusi kontakti palvelunantajaan, adoptoineeseen tuttavaan, tiedotustilaisuus – ja pyörä pyörähtää alkuasentoon.

Lohduttavaa on, että puoliso, joka meistä kahdesta on taipuvaisempi murehtimaan, murehtii paljon vähemmän. Hän ei harrasta syväsukelluksia, vaan halutessaan tietoa hankkii sen eikä jää tuntikausiksi uiskentelemaan jääpalojen sekaan kuten minä. Miksi juuri adoptio saa minusta esiin synkistelijän, joka en normaalisti ole ollenkaan?

Viisi vuotta

Samalla kun adoptioprosessi etenee omaa, verkkaista tahtiaan, otetaan myös muussa elämässä askeleita. Tämä ei kuulu niihin isoimpiin, korkeintaan keskikokoisiin, mutta kerrottakoon se silti: minulle laitettiin hormonikierukka, vaikutusaika viisi vuotta. Kun kierukka poistetaan, meillä pitäisi kaiken järjen mukaan olla lapsi.

Nyt viimeistään on ilmeistä että  adoptiotiellä ollaan ja tiukasti. Selvää se on toki ollut jo pitkään, mutta olo on silti sama kuin naimisiin mennessä. Mikään ei näennäisesti muuttunut, mutta sitoutuminen -silloin puolisoon, nyt adoptioon- vakavoitui entisestään.

Kierukan asennus oli omituinen toimenpide. Lääkäri tiedusteli kipukynnystäni ja päätyi puudutukseen, mutta olo oli silti kauniisti sanottuna epämukava. Kiitos Luojan ja lääketieteen hyvien haltijoiden, puuha ei kestänyt pitkään.

Asennuksen jälkeen makoilin vielä melkein tunnin toipilaana, kun maailma keikkui silmissä. Kuulemma normaalia. En ole kovin kiinnostunut tietämään, mitä kaikkea ”normaalia” raskauteen kuuluu, mutta kokemukseni jälkeen olen naiivin iloinen siitä, että adoptioraskaus ei ole fyysistä lajia. Meillä tehdään lasta puhumalla ja kirjoittamalla, ja juuri tänään olen siitä aivan nolostuttavan tyytyväinen. Tänne vain, kotitehtävät, laskut, sukupuut ja palkkalaskelmat!

Terveisiä päivystyksestä

Jouluyönä lähdettiin paikalliseen päivystykseen. Läheisellä ahdisti ja puristi, ja puhelimessa konsultoiva hoitaja katsoi paremmaksi kutsua hänet vastaanotolle. Lähdin kuskiksi ja saattajaksi.

Yhden keskipitkän elokuvan verran odotimme pääsyä hoitajalle, sitten odotimme lisää näytteenottopaikassa ja niin edelleen. Koko reissuun meni vajaat neljä tuntia, ja henkilökunnan mukaan yö oli rauhallinen.

Kaiken odottamisen jälkeen en voi olla pohtimatta,

a) että sote-uudistus saattaa tulla tarpeeseen monellakin tapaa

b) pitäisikö ottaa  sairauskuluvakuutus itselle

c) pitäisikö ottaa mikätahansakuluvakuutus lapselle.

Ne joululahjahelikopteteitaan puristavat, pihisevät ja reporankana toppavaatteissaan päivystyksen penkeillä makaavat pikkupotilaat olivat sielua riipivä näky. Huolestuneet, säikähtäneet vanhemmat ehkä vielä riipivämpi. Jos jollakin vakuutuksella voin väistää edes osan noista tuntien jonoista, on se aika monen euron väärti.

Vinkkejä ja kokemuksia aiheeseen liittyen otetaan todellakin vastaan.

 

 

 

Suunnistusta verkostokartalla

Yhtä adoptioneuvontaa varten raapustelen paperille verkostokartan. Mies lupaa piirtää sen tietokoneella puhtaaksi.

Kartassa elävistä ihmisistä tulee ympyröitä. Keskellä me kaksi istumme superpallossa, pallomeressä. Pienempiin ympyröihin meidät liittävät viivat, suorat, katkonaiset tai salamoivat. Salamoivia on vähiten, onneksi. Montako salamaa voi piirtää yhteen verkostoon sen olematta huolestuttavaa? Jos pitää valita, ovatko välit johonkuhun ”etäiset” vai ”ristiriitaiset”, on helpompaa kallistua katkoviivan suuntaan. Salama on huono, salama vaatii toimenpiteitä. Siis: onneksi niitä on vähän.

Entä ystävät? Heitä on paljon. Osa heistä asuu lähellä, osa kaukana. Muutamien kaukana olevien kanssa suhde on ajatuksissani niin luja, että piirrän suoran viivan vaikka soittelemme ja tapaamme vain kerran-pari vuodessa. Onko se väärin? Hehän ovat huipputärkeitä! Haluan lisää vaihtoehtoja näille rakkaille ihmisille, sydämiä, tuplaviivoja, jotain. Ja miten voin piirtää samanlaisen viivan äitiini, kälyyni ja lapsuudenystävääni? Näissä suhteissa ei ole mitään samaa, paitsi että ne ovat ohjeistuksen mukaisia ”vahvoja suhteita”.

Sukulaiset ovat kinkkisiä. Pienessä suvussa ollaan ajatuksellisesti läheisiä, mutta ei silti tavata kovin usein. Suuremmassa suvussa ollaan mutkikkaampia, eikä toinen puolisoista vieläkään hahmota koko kuviota. Miten sosiaalityöntekijä voisi? Ja juuri hänen pitää, jos jonkun.

Koulut, päiväkodit, avoin varhaiskasvatus. Ne ovat lähellä, mutta mitään suhdetta niihin ei ole. Tietenkään, meillä lapsettomilla. Piirrämme palloja, mutta viivoja niiden ja meidän välille ei synny. Googlaamme päiväkotien painotukset, ne kuulostavat hyvältä. Kaukaiselta tämä kaikki tuntuu, niin kovin kaukaiselta.

Suuri suru

Ehkä ennakoin jotakin, kun pyhäinpäivänä mietiskelin onnekasta kulunutta vuotta ja sitä, etten ole sen aikana joutunut luopumaan kenestäkään läheisestäni. Silmänräpäys, ja olin saattamassa hautaan rakasta mummoani. Yllättäen kuollutta.

Siksi en ole kirjoittanut. On ollut liikaa tekemistä, liikaa asioita hoidettavaksi, vaatteita läpikäytäväksi ja puheluita soitettavaksi. Ajatukset ovat olleet paljon raskaammat kuin se mielentila, jonka kirjoittaminen vaatii.

Olen myös peilannut edesmennyttä mummoani viime päivinä itseeni. Haluaisin olla kuin hän -ihmisenä ja joskus myös äitinä-, mutta en ole. Mummo oli suurisydäminen, minä paljon itsekkäämpi. Mummo ymmärsi, minä tuomitsen. Mummo ei tuonut itseään esiin, minä hermostun jos joudun pysyttelemään hiljaa ja syrjässä.

Riittääköhän yksi elämä tekemään minusta edes hitusen enemmän hänen kaltaistaan? Toivon niin.