Minä täällä, kuka siellä?

Tämä blogi kerää tällä hetkellä noin 500 yksittäistä kävijää kuukaudessa. Klikkauksia on noin puolitoista kertaa enemmän. Tuntuu hassulta: 500 ei blogimaailmassa ole paljon, mutta blogin (aika spesifin) aihepiirin ja rauhallisen päivitystahdin huomioiden olen kovin iloinen jokaisesta kävijästä. Sehän on ihan valtava joukko ihmisiä!

Kuvittelen, että teistä lukijoista suurin osa on työssäkäynti-ikäisiä naisia. Kommenteista päätellen moni teistä odottaa omaa lastaan kotiin, osa on jo adoptio(iso)vanhempia. Ja sitten on heitä, jotka miettivät, kannattaako tähän prosessiin alkaakaan. Ja eiköhän teistä joku ole ihan muuten vain kiinnostunut adoptioteemasta, luulen. Teiltä saa aina hyviä vinkkejä ja ajateltavaa, ja tunnutte suhtautuvan armollisesti hölmöihinkin pohdintoihini.

Live-elämässäni juuri kukaan ei tiedä tästä blogista: vain puoliso ja yhteinen miespuolinen ystävämme. Heistä kumpikaan ei ehkä kuulu aktiivilukijoihin, joten tunnustan, että kiinnostaisi kovasti tietää, ketä siellä ruudun takana on.

Jos kerron vähän itsestäni, kerrotko sinäkin?

1. Olen 35 vuotta, ja isona minusta tulee ehkä konsultti.

2. Ilmoittauduin juuri syksyksi astangajoogaan. Toivon että vetäjä ei pakota meitä hymisemään mitään mantroja, koska sellainen on aina tuntunut kamalan kiusalliselta. Haluan vain hikoilla ja rentoutua.

3. Minulla on kaksi ammattia ja vakityö, merkillistä. Kiitän Luojaa tästä ihmeestä aika usein.

4. Olen akuutisti ihastunut mifuun. Palasin juuri työmatkalta, ja puoliso oli tehnyt mifupastaa, mikä onni!

5. Huumorini on usein mustaa, otan kaiken helposti turhan tosissani enkä jaksa minkäänlaista a) lusmuilua enkä b) selittelyä. Tätä kohtaa lapsiperhe-elämä varmaan tulee kehittämään.

Tässä minä, kuka sinä?

 

 

 

Naisten alakulttuuri ja adoptio

”Millainen olo on?”

Nuutuneelta vaikuttava läheinen piristyy hiukan ja alkaa kertoa, miten olo on muuttunut raskauden edettyä ensimmäisestä kolmanneksesta toiseen. Fyysisen olotilan tiedustelu kuuluu jollakin tavalla asiaan, kun kyseessä on silminnähden etenevä odotus, ja jopa minä -joka puhun sujuvasti röntgenkuvista ultrakuvien sijaan- tiedän että monien olo kohenee alkuraskauden jälkeen. Tiedän senkin, että synnytys voi pelottaa ja että imetyksen käynnistyminen ei ole itsestäänselvää. Jotain muutakin pientä raskaana olevan odottajan murheista saatan tietää, sillä siitä pitävät erilaiset naistenlehdet, palstat ja sosiaalisen median kanavat huolen. Biologisen raskauden ja vauvan odotuksen ympärille rakentuu kokonainen naisten alakulttuuri.

Adoptio-odotus on toisenlaista.

Minulta kukaan ei kysy oloani. Tuskin puolisoltakaan. Juuri kukaan ei myöskään osaa sanoa mitään sellaista, josta kävisi ilmi, että hän ymmärtäisi edes jotakin tällaisen odotuksen maailmasta. Minä ja puoliso emme liity ihmiskunnan suurta osaa yhdistävään kokemukseen, biologisen lapsen odotukseen ja saamiseen. 

Adoptio-odotukseen kuuluu kovin paljon asioita, jota kukaan ei asian vieraudesta johtuen huomaa edes kysyä/kommentoida/tsempata. Tämä prosessi vaiheineen vain on, ja se todella on vain meidän kahden. Toki ystävät, perheet ja sukulaisetkin odottavat, mutta eivät he tietenkään voi samaistua tämän odotuksen vaiheisiin tai kannustaa oikeissa kohdissa (onko niitä edes?). 

Kukaan lähipiiristä ei osaa eläytyä meidän odotusajanlaskuumme eikä tiedä niistä emotionaalisista mutkista, joita tällaiseen odotukseen liittyy (ruumiillisia kuulumisia on kieltämättä hiukan vähemmän kuin biologisessa odotuksessa). Kukaan ei tiedä, millaisia huolia liittyy hakumatkaan ja alkuaikojen kommunikointiin. Kiintymykseen, puolin ja toisin. Terveysmurheita, päiväkotipelkoja (aloitan näemmä ajoissa), sen pohtimista miten elämä muuttuu touhukkaan pikkulapsen myötä. Miten me jaksamme, miten lapsi jaksaa?

Tätä en melkein uskalla ajatella, saati kirjoittaa: Millainen taakka adoptio-odotuksen emotionaalinen yksinäisyys mahtaakaan olla hänelle, jonka taustalla on paljon pitempi odotus ja ehkä vuosien pettymysten ja lapsettomuussurun ketju?

Onneksi on yhteisö. Onneksi ovat vertaiset, blogit, Facebook-ryhmät, tämän blogin kommentoijat, hitaasti syntyvät uudet tuttavuudet. Heitä ei ole paljon, mutta heitä on, ja se on tärkeää. Onneksi ovat hassuja ja toistuvasti samoja asioita kyselevät, prosessia tuntemattomat läheiset. Kun ei liity biologisen suvunjatkamisen suureen kertomukseen, ilahtuu ihan jokaisesta kädenojennuksesta, joka kertoo: emme me ole unohtaneet, mekin odotamme ja ajattelemme häntä joka teille tulee.

Ja äiti odottaa. Hän odottaa toiveikkaan sitkeästi eikä kysele (hän jos joku tietää olevansa ensimmäinen jolle edistyksestä kerron), kutoo pieniä sukkia ja suunnittelee seuraavaksi siirtyvänsä myssyn harjoitteluun. Tulevan isoäidin odotus ja rakkaus on konkreettista eikä aseta lapselle ehtoja. Suuri kertomus sekin. Hänen mummonsa ajattelee häntä kutoessaan sukkia.

Röntgenkuvia työpaikan käytävällä

Työt alkavat. Ensimmäisellä viikolla kohtaan työkaverin hänen työhuoneensa ovella.

”Moii! Milloin se sun laskettu aika nyt onkaan? Tai mihin tuota teidän hommaa nyt voisi verrata?”

”Sitä laskettua aikaa ei tässä kyllä oikein oo.”

”No kai teillä jotain on? Ootteko te jo plussanneet?”

” No joo. Me ollaan varmaan plussattu kun on saatu adoptiolupa, ja sit me saadaan joskus lapsiesitys joka on niinku… ööö… ne röntgenkuvat?”

Että jos ei moni tiedä adoptiosta mitään niin eipä ole biologinen lisääntyminen allekirjoittaneellakaan hallussa.

 

Isofixistä ja tilantarpeesta

Tuttavapariskunta karauttaa pihaan palatessaan autokaupoilta. He ovat käyneet koeajamassa isompia autoja, koska lisääntyvät ihmiset vaativat lisää tilaa.

Jo samalla viikolla huomaan houkuttelevani puolisoa autokauppakierrokselle. Lisää tilaa, meillekin! Puolisoa huvittaa: hän palaa työmatkalta, ja vaimoon on sillä välin tarttunut autokuume.

Paitsi lapsiperheen muuttuvilla tarpeilla, perustelen asiaa myös pitkillä työmatkoillani. Onhan se mukavaa istua korkeammalla, näkee paremmin. Turvallisuus! Ja mahtuisi tavaraa takakonttiin, nyt ei oikein mahdu. Lisäksi olen oppinut uuden termin: isofix-valmius, sitäkään nykyisessä autossa ei ole.

Joitakin viikkoja sitten asunnossamme kävi myös kiinteistönvälittäjä, sillä pohdimme isompaan asuntoon siirtymistä. Asia jäi odottamaan, ja palaamme siihen kenties lomakauden jälkeen.

Meistä tuli klisee. Jos nyt, vaikkei lasta näy mailla halmeilla.

Ps. Tuttu pariskunta valmennuskurssilta saa lapsiesityksen. Ihmeellistä! Jossakin siellä, kaukana ja näkymättömissä, meistä tehdään perheitä.

Hyväksikäytöstä ja selviytymisestä

Kesäloman aluksi asetun tyynyjen kera sohvalle ja katson Stacey Dooleyn dokkarin lastaan myyvistä filippiiniläisäideistä (katsottavissa linkissä elokuun -19 loppuun asti). Dokumentti näyttää kaksi dramaattista kiinniottotilannetta, jossa äidit tuovat amerikkalaiselle asiakkaalleen -tässä tapauksessa peitepoliisille- eri-ikäisiä lapsiaan ja kertovat, mitä heille saa milläkin hinnalla tehdä. Tilanteet päättyvät poliisin ja sosiaaliviranomaisten väliintuloon, eivätkä lapset tämän jälkeen todennäköisesti enää palaa vanhemmilleen. Sukulaisille, ehkä? Vai onko hyväksikäytetty lapsi liian likainen, liian traumatisoitunut, sukulaiset liian köyhiä? Joutuvatko lapset laitokseen? Ja tätäkin mietin: päätyvätkö he tai jotkut heistä tulevaisuudessa adoptioon?

Käsittääkseni eri maat toimivat eri tavoin sen suhteen, tulevatko huostaanotetut lapset kansainväliseen adoptioon. Monessa maassa tulevat, ei ensi- vaan viimesijaisena vaihtoehtona, mutta kuitenkin. Ajatus tuntuu ristiriitaiselta. Tokihan ”rikas länsimaa” saattaa tarjota kuntouttavamman kasvuympäristön, terapiaa ja muuta tukea enemmän kuin syntymämaa.

Silti: adoptiovanhemmat saavat hämmästyttävän vähän valmennusta traumoista ja traumataustan vaikutuksesta. Me tiedämme mitä tarkoittaa kiintymyssuhdehäiriö, istumme kiltisti adoptioneuvonnan tapaamisissa ja käymme valmennuskurssin, osallistumme luennoille ja lainaamme kirjastosta kaiken aihetta sivuavan. Mutta silti, silti! Tuttu sijaisvanhempi kertoo, että heidän koulutuksessaan neuvottiin miten suhtautua, jos lapsi vaikkapa haluaa nukkua puukko tyynyn alla.

Meille ei ole kerrottu.

Siksi haluaisin tietää tämän: Kuinka vaikeilla elämänkokemuksilla varustettuja lapsia adoptoidaan ulkomaille?

Erityistarvelomakkeella me kehtasimme toivoa, että meille ei esitettäisi lasta, jolla on tiedossa oleva katulapsi- tai hyväksikäyttötausta. Mutta eivätkö juuri he tarvitse perheen? Vai ovatko jotkin asiat vain liian vaikeita, niin että elämästä uudessa(kaan) kotimaassa voisi tulla edes kohtuullista? Jos, niin mikä on vaihtoehto kotimaassa?

Ajatukseni ovat umpisolmussa. Kuinka vaikeista asioista adoptioperheet yrittävät parhaillaan selvitä tai ovat jo selvinneet? Entä mistä kaikesta selviävät kaltoinkohdellut pienet ihmiset, ja miten ihmeessa?

 

Mitä hyvää lapsi tuo?

On kummallista tietää (adoptiotietäminen = uskoa vahvasti, toivoa vielä enemmän) että ensi kesänä meitä on kolme. Koko ajan jotakin on meneillään viimeistä kertaa: juhannus aikuisten kesken, fatbiken vuokraus extempore-maastopyöräilyä varten, päivälliseksi rieskaa ja raejuustoa hotellin sängyssä. Loputon vanuminen kylpylän porealtaassakin tuntuu jäähyväisiltä. Hyvällä tavalla.

Pitkään lapsen saaminen näytti mielestäni vain sarjalta luopumisia. Nyt uskon ja toivon, että lapsen mukana tulee myös jotakin uutta, positiivista. Mutta mitä?

En tiedä. Kuka kertoisi jotain hyvää, kun tavallinen perhepuhe sisältää lähinnä väsymystä, kiirettä ja oman ajan kaipuuta?

Tämä uusi tyyppi

Olen aina pitänyt itseäni perusreippaana ihmisenä. Sellaisena, joka juttelee tuntemattomille perhejuhlissa, tarjoutuu ajamaan kapeilla vuoristoteillä, haluaa suurkaupungissa poistua pääkaduilta ja maistaa  niitä kummallisia ruokia. Joka katsoo matkustaessaan kohteen kiinnostavuuden ennen matkustustiedotetta, laulaa (pakon edessä) julkisesti ilman erityistä laulutaitoa ja niin edelleen.

Olen koko aikuisikäni pyrkinyt siihen, että ainakaan rohkeuden puute ei estä asioita tapahtumasta, järki ja harkinta toki ovat toki sitten toinen juttu. Mutta ei nössöily.

Nyt jokin on muuttunut.

Minusta on tullut varovainen. Ei asioissa, joiden riskit ovat henkisiä (häpeän ja harmituksen kanssa voin kyllä jotenkin elää edelleen), mutta marginaalisetkin fyysiset riskit tuntuvat yhtäkkiä kamalilta.

Siispä: ei enää kipeänä töiden tekemistä, ei matkoja epämääräisillä lentoyhtiöillä, ei kaupunkipyöräilyä ilman kypärää.

Kuka tämä uusi tyyppi oikein on? Mistä hän tuli elämääni, ja pääsenkö hänestä enää koskaan eroon?

Tämä vastasyntynyt ja kutsumatta seuraani liittynyt riskianalyytikko ärsyttää itseäni, ja  muutama kaverikin on jo saanut hänestä osansa.

Minä, joka en koskaan ole suostunut sanomaan, että pelottaa, olen joutunut tunnustamaan sen jo muutamaankin otteeseen. Pelko on estänyt asioita tapahtumasta, saanut näkemään huolia, joita en ennen tuntenut.

Jos pelkkä odotus tekee minusta tällaisen, millaista elämä lapsen kanssa mahtaa olla?