Sitku-pääsiäinen

Jälleen vietämme pääsiäistä aikuisten kesken. Ei tipuja, rairuohoa, lensimaahanenkeliä eikä pikkuruisia leluaarteita. Suklaata kyllä, mutta arkisesti levynä ja ihan liikaa. Ei keltaista, ei virpojia.

Jos ja kun vietämme joskus lapsiperheen pääsiäistä, aion ottaa tämän kaiken takaisin. Nyt en vielä osaa tätäkään pyhää juhlia, mutta aion opetella.

Pääsin kuitenkin silittämään reilun vuoden ikään ehtineen kummilapsen hentoa selkää ja heittelemään hänen kanssaan palloa. Suuri ilo sekin. Ja viikon päässä häämöttää kahden aikuisen kevätloma.

Kirpputorimittari painui pakkaselle

Vuosilomapäivä. Ajelen naapurikaupunkiin, näen perhettä, halailen vauvasta lapseksi muuttunutta kummilasta. Paluumatkalla ajan tutun kirpputorin kautta. Jos jotain kivaa osuisi silmiin?

Ei osu. Lasten vaatteita, joita ennen pengoin hyvillä mielin, ei tee mieli edes katsoa. Lelujen suhteen käy samoin. Se, mikä ennen tuotti hykerryttävän hyvää mieltä, kuvottaa.

Myyntipöytien välejä kierrellessäni ymmärrän, että koronan vuoksi venynyt prosessi on syönyt minulta sen kuplivan toivon, jonka kanssa kuljin prosessin ensimmäiset vuodet. Juuri nyt mielenmaisemassa jäljellä on vielä se mahdollisuus, että jonakin päivänä meistä tulee lapsiperhe, mutta toivosta en tiedä.

Onko se toivoa, jos ei kuitenkaan hävitä hyvinä odotusvuosina hankittuja lapsen vaatteita ja muita tarvikkeita?

Keskipiste

Uusi kollega tulee käymään työpaikalla. Hänellä on mukanaan lapsi. Hiukan alle kolmevuotias tyttö tutkailee paikkaa ja meitä aikuisia ujosti aikansa, sitten asettuu tiiviisti äitinsä syliin ja lopulta jo tanssahtelee ympäriinsä ja kokeilee lattian töminää. Aina välillä hän vilkaisee äitiään. Kyllä, äiti on vielä siinä. Kaikki on hyvin.

Hänen äitiinsä kohdistamansa katse uppoaa minun sieluuni. Hän katsoo äitiään niin kuin maailman keskipistettä. Niinkuin tähti hän liikkuu tilassa, koko ajan tiedostaen äidin, kuun, olemassaolon ja sijainnin. He ovat selvästi hyvin läheisiä, heijastavat toistensa rakkautta.

Kukaan ei katso minua niin kuin vaaleanpunamekkoinen tyttö äitiään. Minä en ole kenellekään maailman keskipiste, en niin kuin vanhempi lapselleen. Puolisolle kyllä, mutta eri tavalla. Me olemme toisillemme rakkaat, rakkaimmat, mutta tuon nyt näkemäni rakkauden haluaisin kokea.

Pyydänkö liikaa, minä, niin paljon jo elämältä saanut?

On jatkettava

Maailma näyttää taas lähtevän luisuun. Rokotteet viipyvät, uusia ohjeita suolletaan ja arvelen mielessäni Kohdemaan sulkevan taas rajansa. Ja niin käykin.

Kaikki ympärilläni tuntuvat jakavan saman henkisen autiuden, joka on laskeutunut myös tänne. Adoptiomaailma vaikenee vuodenvaihteen kuplivan toiveikkuuden jälkeen. Ei sittenkään heti, ei pian, ehkei koskaan?

Me emme enää säästä uuden kodin vierashuoneen seiniä lapsen tauluille. Kuka tietää, montako vuotta seinät saisivat olla tyhjillään? Minä hiihdän, etsin hyvää muikkureseptiä ja syön lähikaupan alennusjoulusuklaata. Puoliso tekee vaatehuoneesta studion.

Elämä on juhla.

Pinnasängyn lakanat

Moni vertainen on päässyt vuodenvaihteessa hakumatkalle. Syväjäädytetty ajatus siitä, että lapsiesitys voisi joskus tulla meillekin, alkaa taas orastaa.

Elämän merkki: haluaisin pitkästä aikaa päästä penkomaan kirpputorien lapsitavaroita! Omat lelumme alkavat olla tuttujen lasten puhkileikkimiä, olisi kiva löytää uutta.

Kirpputorille en uskaltaudu koronan pelossa, mutta onneksi ovat verkkokaupat. Tilaan vuodevaatteet pinnasänkyyn (se on taas purettu kaappiin) ja ostan kauppareissulla söpön lasten juomapullon. Dinosauruksia pastellisävyissä.

Molemmista ostoksista tulee hyvä mieli. Sitä onkin syytä vaalia myös alkaneena vuonna.

Yhtenä yönä meitä on neljä

Unessa saamme lapsiesityksen.

Aiemmin kodissamme käynyt sosiaalityöntekijä oli kannustava, äärimmäisen kannustava. ”Eiköhän se sieltä nyt tule”, sanoi hän useamman kerran ja tarkoitti tietenkin lapsiesitystä. Jos en tietäisi palvelunantomme keskeytetyn, voisi keskustelun perusteella luulla hänen tietävän enemmän kuin voi ääneen lausua. Siksi on uskottava, että hän vain halusi rohkaista meitä, jo usean vuoden tällä tiellä kulkeneita.

Mutta alitajunta, se toivoo. Unen lapsiesitys koskee kahta lasta: tyttöjä, iältään 4 ja 1,5 vuotiaita. Muistan sen lämpimän riemun ja liikutuksen edelleen, miten onnellinen uni.

”Palvelunantoonne tulee tauko”

Olemme muuttaneet. Uusi koti on paljon edellistä suurempi, siinä on piha ja naapurustossa paljon lapsia.

Sosiaalityöntekijä tulee käymään. Hänen on nähtävä uusi koti omin silmin, jotta hän voi kirjoittaa lisäselvityksen. Selvitys menee yhdessä olosuhdemuutosilmoituksen kanssa adoptiolautakuntaan, joka käsittelee muutoksen oman aikataulunsa puitteissa. Ja mikä huvittavinta, ”palvelunantomme keskeytetään” väliajaksi.

Mikä palvelu? Emme ole tähänkään saakka saaneet juuri mitään, mikä sopisi tuon lavean palvelu -termin alle. Tokihan arkinen ymmärrys sanoo, että tänä aikana emme voi saada lapsitystä, mutta niitähän nyt ei ole muutenkaan koronan vuoksi juuri tullut. Mikä sitten muuttuu ja kuinkahan iso lasku tästäkin tulee?

(Veikkaan: ei mikään ja 300 €. Jälkimmäisen voisi tarkistaa, mutten viitsi vaan keskityn olemaan onnellinen uudesta kodista.)

Neuvolakortti ja vieras pinnasängyssä

Koti laitetaan laatikoihin.
Kesken pakkaamisen puoliso tulee keittiöön ja näyttää vaaleansinistä vihkoa: tällainen löytyi. Neuvolakortti. ”Sehän kannattaa säästää”, sanon minä automaattisesti, ja melkein jatkan lauseen loppuun. Loppu olisi kuulunut näin: ”on sitten hyvä vertailla kehittyykö lapsi samaan tapaan kuin isänsä”.

Huvittavaa. Meille adoptio-odotus on niin tavallista, että välillä unohtuu ettei tuleva lapsi peri meiltä geenejään. Että hän on jonkun muun lapsi kunnes tulee meille, ja myös sen jälkeen. Meidän ja sen toisen, jolla on nimi, elämä, omat haaveensa ja surunsa.

***

Pieni kummilapsi käy lomaviikolla vanhempineen kylässä. Vauva nukkuu kotikuvauksesta kokoon jätetyssä pinnasängyssä ja leikkii kirpputorilta ostamillani leluilla. Mukavaa, että joku nukkuu ja leikkii, ja että se joku on vielä niin ihmeellinen pieni tyyppi. Ikään kuin tuo pieni ihminen Brion pinnasängyssä olisi lupaus siitä, että joskus tässä sängyssä nukkuu myös hänen tummempi serkkunsa. Ei niin pitkä ja hoikka kuin nyt tuhiseva pieni ihminen, mutta lapsi, jolla on täällä serkku, eno, isovanhemmat ja joukko kummeja. Jonka vanhempia olemme me ja jolle juuri tuo sänky on oma.

Ajan kesyttämisestä

Syyskuu vaihtuu lokakuuksi ihan yllättäen. Siirtelemme isoja palikoita, teemme paljon töitä, minä ostan sähköpyörän kakkosauton korvikkeeksi. Kaksi viikkoa saamme käytettyä uuden sohvan ja nojatuolin valintaan.

Kuluisi nyt tämä aika, tämä syksy.

Ja kuuluuhan se: mummo kuulostaa puhelimessa joka kerran soittaessani hiukan vanhemmalta ja hauraammalta. Pieni kummilapsi kasvaa silmissä ja hänen hennon kehonsa painoa sylissäni on päivittäin ikävä. Isompi kummilapsi on yhtä ihana kuin aina: hän yrittää saada minut pelaamaan Minecraftia kanssaan ja on yllättäen kasvattanut kakkosluokkalaisen, jo ison ihmisen, tukkamallin. Suurin kummilapsi muuttaa ulkomaille. Puolison tukka kasvaa, lehdet kellastuvat, lähellä tapahtuva korona-altistus säikäyttää, ensimmäiset joulusuklaat ilmestyvät kauppoihin, unohdan palauttaa traumakirjan kirjastoon ja saan siitä sakkoja.

Kyllä, aika siis todistettavasti tosiaan kuluu. Se oikea, luotettava, tavallinen aika.

Adoption aika sen sijaan ei kulu, se venyy. Se lisääntyy, sitkistyy ja minä tiedän että aikaa ei oikeastaan edes ole. Ihmisen luoma illuusio, taipuva kaari, jotakin johon peilata omaa olemista, yön ja päivän vuorottelua. Jotakin, joka piti keksiä, jotta ihmiskunta selviäisi.

Kuka saisi adoptio-odottajan ajanlaskun lopettamaan venkoilunsa ja asettumaan ennustettavissa tunneiksi, viikoiksi ja vuosiksi?

(Tällä viikolla ostin kirkasvalolampun. Tämä syksy on hiljaisempi kuin toivoin, mutta pimeyden aion pitää loitolla.)

Istuttaisinko omenapuun?

Elokuun puolivälissä istuin opiskeluaikaisten ystävien kodissa kahvilla. Nostelin sormin palosta herneitä, kuuntelin leikin ääniä trampoliinilta eikä lapsiperheen elämä isossa kaksikerroksisessa talossa yhtäkkiä näyttänytkään niin pahalta kuin olin aina kuvitellut. Päin vastoin: kukaan ei juossut päin kirjahyllyä, ei kompastunut portaissa eikä huutanut pyyhkimään sieltä väärästä kerroksesta. Kaikki oli niin… mukavaa. Ja ennen kaikkea väljää. Rentoa ja kaunista.

Pitkät tunnit kotimatkalla puhuimme autossa elämästä, siitä mitä olimme ystäväkierroksellamme nähneet ja siitä mikä meitä odotti kotona. Siitä, että koska lapsen tuloa ei voi ennakoida, voisi elämässä tehdä juuri nyt jonkin muun, iloa tuottavan muutoksen. Koska elämä vain on nyt, eikä tulevaisuutta tunne kukaan.

Voisi muuttaa isompaan asuntoon, noin esimerkiksi. Pihalliseen, sellaiseen jossa kotitreeneille on kunnolla tilaa eikä työläppärin ainoa paikka ole ruokapöydällä. Ja jonka pihassa kasvaa viinimarjapensas.

Huomenna menemme tekemään pintakosteusmittauksen. Sen ja mahdollisesti loppuviikkoon sijoittuvan tiiveysmittauksen jälkeen taidamme tehdä tarjouksen uudesta kodista. Liian isosta, mutta niin ihanasta. Tarpeettoman uudesta, mutta sellaisesta, jossa voisimme läheistemme kanssa viihtyä: kummilapsille olisi vierashuone, ja yhden huoneen kattoon pultattaisiin videotykki. Ihan vain huvin vuoksi.

Olen aina ajatellut että vain jotkut muut (paremmin tienaavat ja aikuisemmat) muuttavat uusiin isoihin koteihin. Aivan kuten pitkään ajattelin yliopiston olevan joillekin toisille (lue: fiksummille ja ylemmistä sosiaaliluokista tuleville). Tuntuu suorastaan luvattoman ilahduttavalta miettiä aivan tarpeettoman ihanaa uutta kotia.

Tulkoot lisäselvitykset ja sosiaalityöntekijän kotikäynti! En yleensä ole kovin intuitioon nojaavaa tyyppiä, mutta juuri nyt ja tässä asiassa voisin olla. Marjapensasta ei tämän talon pihassa kasva, mutta omenapuu kyllä.

”Vaikka tietäisin, että maailmanloppu tulee huomenna, istuttaisin tänään omenapuun”. (ML)