Mää hoidan! Ehkä.

Laskettua aikaa (tai mitään sinne päinkään) ei adoptio-odottajalle meidän kontaktissamme anneta. Lapsen ja vanhempien yhdistäminen on sisältölähtöistä työtä, mikä tarkoittaa ettei vuoronumeroita ole. Lapsi tulee kun tulee, jos tulee.

Siitä huolimatta huomaan laskevani, jotain. Työkokouksessa suunnittelen vuoden 2020 syksyä ja lupaudun kaikkeen tietäen, etten ehkä ole silloin töissä. Vihjaan kollegoille, että kenties vuosittainen, valtakunnallinen projektini on seuraavaksi jonkun työtoverin hartioilla, sillä uunituoreen sijaisen vastuulle sitä ei voi laittaa.

Ystävä kysyy, miten sijaisuuteni järjestetään kun jään kotiin. Hän tietää, että teen työtä, jonka oppimisessa yksi vanhempainvapaa menee hujauksessa. Ilman lisäkoulutusta hommaan pystyviä sijaisia ei ole todennäköisesti ole olemassakaan. ”Not my business”, vastaan rakentavasti. Kyllä tekijä aina löytyy, olenhan minäkin tämän oppinut. Siperia opettaa, huku tai ui, mitä näitä nyt on. Intressini on seuraavaksi saada yhdelle lapselle hyvä lapsuus, siihen verrattuna kiinnostavatkin työt tuntuvat kovin toissijaisilta. Ennen en tätä ymmärtänyt (työ on aina ollut elämäni suurimpia intohimoja), mutta nyt kaikki on toisin. Jo nyt, vaikkei lasta vielä ole. Pitkä odotus tekee tehtävänsä.

Jos lapsi ei tule vuonna 2020, pettymys on selviö. Odotan lasta, odotan vanhempainvapaata, odotan kotonaoloa.

(Huomaako muuten tekstistä, että kirjoitan tätä junassa kahden intensiivisen kokouspäivän jälkeen, nälkäisenä ja väsyneenä?)

Painajainen

Pari viikkoa sitten kirjoitin koosteen adoptio-odottajan peloista. Yksi olennainen jäi kuitenkin kirjoittamatta listaan – ehkä pahin kaikista, niin paha ettei sitä oikein edes kestä ajatella. Jos sen päästääkin epähuomiossa mieleensä, haluaa sen siirtää sivuun mahdollisimman äkkiä.

Jos adoptio menee kesken. Jos toinen meistä kahdesta vaikka sairastuu.

Tätä olen viime päivät pohtinut, sillä viikkokausia jatkunut flunssa sai viimein hankkiutumaan lääkärille, joka puolestaan antoi lähetteen verikokeisiin. Terveyden, lapsen ja jokin yleinen toivon menettämisen pelko sai ristimään kädet muutamaankin otteeseen ennen tulosten saamista. Taisin jopa harrastaa lapsuudesta tuttua kaupankäyntiä: jos nyt hoidat tämän, minä kyllä…

Tulokset olivat ok, enkä enää muista mitä yläkerran suuntaan hädissäni lupasin. Ehkä lahjoitan rahaa ilmastonmuutoksen torjuntaan tai Yhteisvastuukeräykseen, sillä kiitollisuus puhtaista papereista on suuri. Sitkeä flunssa siis vain. Kuulemma.

Kiitos tuntuu nyt aivan liian pliisulta sanalta.

Tässä prosessissa on paljon pelissä. Koko ajan. Liikun tavallista enemmän junalla (turvallisuus), syön monipuolisesti (terveys), halailen puolisoa (parisuhde), sijoitan varovasti ja vain etf-rahastoihin (talous). Näistä minkään ei kestä notkahtaa, sillä yhden myötä vaakalaudalla on niin paljon. Ja tämä koskee meitä molempia: puoliso on tässä prosessi ihan yhtä raskaana kuin minäkin.

Käsien ristimisen jatkunee vastaisuudessakin.

Adoptiolapsi matkustaa mukana

Yritämme etsiä lelua. Uimalelua, pehmolelua, jotain persoonallista ja tämän loman kohdemaahan (hah, kohdemaa onkin luultua monipuolisempi sana!) liittyvää. Että olisi sitten jotain, jota näyttää sanojensa tueksi, kun lapsi sanoo että ennen minua teillä oli aina hauskaa. Lomailitte kaukomailla ja kaikkea. Niin sitten me voimme etsiä lelun ja muistuttaa että sielläkin sinä olit ajatuksissa mukana, että ei se nyt niin ihmeellistä ollut, sekään. Että sielläkin sinä olit tärkeämpi.

Lomailu aikuisseurassa on helppoa ja aika hauskaa: vuokrataan auto, syödään kun sopiva paikka tulee vastaan, huonon sään yllättäessä vanutaan majoituksessa ja käydään kyllästymisen iskiessä kuntosalilla. Luetaan maan yhteiskunnallisesta järjestelmästä ja kolutaan jännittäviä paikkoja fiilispohjalta. Ja silti kaikkea leimaa väliaikaisuuden maku: tästäkin voisin jo luopua, mielelläni!

Tällä hetkellä se Oikeasti Kiinnostava ja Tärkeä tilanne on tämä: Emme tiedä, ovatko paperimme lähteneet lapsen kotimaata kohti. Emme millään haluaisi taas kysyä asiasta maavastaavalta, koska normaalissa maailmassa asiakas pidetään tietoisena prosessin kulusta ihan kyselemättä. Kohta on tosin taivuttava ja kysyttävä, sillä paperimme ovat olleet Helsingissä pian kuukauden ja vuosi on vaihtunut. Kai jotain kerrottavaa voisi alkaa jo olla?

Sinusta tulee hyvä

Istumme iltaa ystäväperheen luona. Perheen lapset ovat jo koululaisia, ja vanhemmat kertovat että päivällä on väännetty kättä toisen lapsen kasvojen näyttämisestä Youtubessa. Lapsi on taiteellinen ja julkaisee kanavallaan omia animaatioitaan. Nyt pitäisi saada tehdä niin omilla kasvoilla, mitä vanhemmat vastustavat.

Puoliso käy ensin ihailemassa toisen lapsen saamia joululegoja ja istuu sitten sohvalle heidän seurakseen. Me muut aikuiset parannamme maailmaa keittiön pöydän ääressä (”ennen tieto oli valtaa, mutta mikä on valtaa nyt?”) puolison tehdessä päivän hyvän työn keskustelemalla somen käytöstä lasten kanssa. Läpi käydään tärkeät tykkäämiset, meemit, kiusaamisvideot, koko paletti. Peukutan salaa, mutta puoliso ei huomaa. Hän katsoo lapsiin niin kuin aikuisiin, keskittyen. Menee yli tunti, ennen kuin hän palaa aikuisten seuraan.

Sinusta tulee hyvä isä, totean myöhemmin peiton alta. Puoliso vaikuttaa ilahtuvan.

Adoptiolapsettomalla on hiljaista

Uudenvuoden aattona katson Youtubesta vanhoja piirrettyjä. Tohtori Sykerö ilahduttaa aamukahvin rinnalla huomattavasti uutisia enemmän. Tahti on hidas ja alkuperäisen audioraidan päälle puhuttu tarina kantaa edelleen. Ihan loppuun en silti jaksa, keskittyminen herpaantuu.

Tulisi jo se lapsi. Yksin kotona puhelimesta piirrettyjä katsova aikuinen on haikea näky, ja haikeaa (joskus tosin myös itseironisella tavalla hauskaa) on olla itse tuo aikuinen.

Lomalla on aivan liikaa aikaa ajatella lasta. Olen lukenut uudestaan hyllystä löytyvät adoptiokirjat, etsinyt netistä löytyviä adoptiodokumentteja, selannut tuloksetta palvelunantajien sivuja uuden tiedon toivossa. Lisäksi olen tehnyt loppuun iänvanhaa ristipistotyötä, googlannut lähestyvän matkan kohdetta,  puhunut pitkiä puheluita ystävien kanssa ja suunnitellut varaston siivousta. Kuntosalillakin olen käynyt. Siellä soi metallinen musiikki (teinivuosien suosikkeja, muuten) mutta kotona on kovin hiljaista. Puolison ollessa työmatkalla niin hiljaista, että etsin Areenasta kuunneltavaa taustalle.

Jos lapsi joskus kysyy, millaista oli aika ennen häntä, voin tarkistaa sen tästä. Sitten, kun hiljaisuus katoaa, voin ehkä muistaa, miten kovalta uuden mikron piippaus keittiössä kuulosti.

(Sitäkin mietin, miten tästä hiljaisuudesta voi luopua. Helppoa tuskin on sekään, vaikka nyt tekee mieli tarjoutua tutulle lapsiperheelle lastenvahdiksi: tulkaa te iltapäiväksi tänne rauhan tyyssijaan, me tulemme nauttimaan toiminnasta!)

Rokkaava lammas saa paikan

Tämä osa odotusta on ollut toistaiseksi kaikkein pitkäveteisin. Lapsesta puhutaan joka päivä, ja luvan myöntämisen jälkeen hän on aika lailla lähempänä kuin ennen, käytönnössä näin: ääneen lausuttu ”jos” muuttuu yhä useammin muotoon ”kun”.  Silti kukaan kohdemaassa ei taida vielä edes tietää olemassaolostamme, ja se turhauttaa. Emme ole saaneet lupaa alkaa kerätä papereita.

”Se ihana lelukauppa lopettaa, kaikki on miinusseitkytprossaa”, vinkkaa mitään tietämätön työkaveri aamukahvipöydässä. Luvan saannista on vasta viikko, ja satun olemaan autolla töissä. Siispä kauppaan! Hyllyt ovat melkein tyhjät, mutta onnistun sentään löytämään jotain pientä lahjaksi sopivaa. Lisäksi mukaan tarttuu puinen, käsinmaalattu Pinokkio (vaihtonenällä). Kassalla kysyn, paljonko ikkunassa olevalle aitovillaiselle keinulampaalle jää hintaa, ja päädyn ostamaan senkin. Autosta lähetän miehelle selfien, jonka taustalla lymyilee rokkitukkainen lammas. Vien lampaan kotiin ja palaan töihin.

Illalla kotiin palatessani mies istuu lampaan vieressä lattialla ja rapsuttaa sitä.

Kun toinenkin viikko kuluu, nostan lupapäivänä hankitun arkin vaatekaapin takimmaiseen nurkkaan. On vielä pitkä aika siihen että arkki pääsee käyttöön. Lammas saa jäädä lattialle ja Pinokkio valvomaan soittoharjoituksiani pianon päälle, niiden näkeminen ei samalla tavalla muistuta siitä, mitä joka päivä odotetaan ja toivotaan.

Aatoksella on arvioitu saapumisaika

Ystävä on raskaana.

Tulevat vanhemmat puhuvat lapsesta hänen tulevalla nimellään. Niin minäkin, kyselen tavatessamme mutkitta Aatoksen kuulumiset ja tuoreimmat vinkeet. Aatos on todellinen, hän potkii ja aiheuttaa äidilleen monenlaisia vaivoja. Hänellä on arvioitu syntymäaika ja sukupuoli. Hänestä tulee todennäköisesti vaalea, vanhempiensa tavoin.

Meidän lapsemme ei ole lainkaan niin konkreettinen, vaikka lapsiprosessi käynnistettiin ystäväpariskunnan kanssa peräkkäisinä kuukausina.

Meidän lapsellemme (jos Luoja hänet joskus meille suo) ei totisesti ole laskettua aikaa. Ei edes vuotta. Hänellä ei myöskään ole kutsumanimeä. Hän on vain hypoteettinen lapsi. Joka ehkä joskus muuttaa asumaan meille, josta silloin tulee osa meitä. Ainoa asia, jota tiedämme hänestä, on se fakta, että hän on tummempi kuin meistä kumpikaan. Koetan googlata kauniita tummahipiäisiä lapsia, enkä edes tiedä miksi. Se syntymämaakin kun on edelleen valitsematta.

Kunpa tähän prosessiin saisi edes hivenen konkretiaa!