Vaivihkaa on tullut kesä

Jotenkin tämän kevään vaihtuminen kesäksi on ollut aikaa, jolloin lähipiirissä on kyselty tavallista enemmän lapsiuutisista. Ehkä se johtuu koronan aiheuttamasta eristyksestä: kun taas näemme livenä, on adoptiokuvion päivitys toki osa kuulumisten vaihtoa. Toki.

Mutta kun mitään ei kuuluu.

Ja kun minäkin haluaisin kertoa että toki kuuluu. Ja että hyvää! Että olemme vihdoin ottaneet lakanan pois pinnasängyn päältä, että lentoja vertaillaan jo, että katsos, tässä on kuva meidän lapsestamme, eikö ole kaunis.

Mutta oikeasti siis ei kuulu, eikä palvelunantaja osaa kertoa juuri mitään. Kukaan ei tällä hetkellä tiedä, miten asiat missäkin etenevät, tehdäänkö lapsiesitystyöskentelyä, mitä tapahtuu matkustussuosituksille, lentoyhtiöille, karanteenimääräyksille, koko globaalille adoptiomaailmalle. Ei kai tästä vuosien katkosta sentään tule, eihän?

Jotta en unohtaisi tätäkin outoa välitilaa, haluan kirjata alkukesästä muistiin tämän:

1. Pieni kummilapsi aukoo suutaan kuin linnunpoika, kun näkee soseen (minkä tahansa makuinen) lähestyvän. Hän on ihana, vain ja ainoastaan ihana.
2. Uusi polkupyörä -oikeastaan niitä on kaksi, puolisollakin omansa- on osoittautunut kevyeksi ja ergonomialtaan ilahduttavan osuvaksi. Sujahtelemme puolison kanssa muutaman kerran viikossa pitkin metsiä (aika usein myös rämmimme ja talutamme pyöriämme, me aloittelijat) ja unohdamme kaiken muun.
3. Lähipiiriin tulee koiranpentu. Pieni pehmeä pallo, joka yrittää syödä voikukkia ja joka luottaa jokaiseen ihmiseen kuin emoonsa.
4. Puoliso viettää mökkilomaa poikaporukalla. Minä teen ylipitkää työpäivää ennen kuin maailma siirtyy kesälomalle, ja nautin että ehdin niin tehdä.
5. Farkut tuntuvat hiukan väljemmiltä kuin ennen. Pitkän trikookevään jälkeen luulisi olevan toisin, mutta muutama sentti on tainnut hävitä. Tuntuu mukavalta. Muutenkin kuin numeroiden valossa.
6. Jo nyt tuntuu, että tämä kesä on ollut hyvä. Ei vimmaisaa loman odotusta, vaan jo nyt illoista ja vapaapäivistä nauttimista, kevyttä pienten reissujen suunnittelua, eväät repussa ja aurinkorasvan kiilto kasvoilla. Ja sääskimyrkyn tuoksu, toissapäivänä ensimmäisen kerran tälle vuodelle.

Kirje lastenkotiin

On kulunut vuosi siitä, kun lähetimme ensimmäisen kerran postia lastenkotiin. Silloin askartelimme  hienolle kartongille kuvia itsestämme ja kodistamme. Kuvia oli napsittu puolison syntymäpäivillä ja lisäksi oli käyty valokuvaamossa ottamassa muutama edustus-odotuskuva.

Nyt on tehtävä samoin, vaikkei kuvaamoon tänä vuonna mennä: kuulumiskirjeen oheen on laitettava kuvia meistä ja lastenhuoneesta. Kuvat ovat tällä kertaa helpompia kuin kirjoittaminen, viimeksi oli päinvastoin.

Nyt kyseessä ei ole enää harjoituskirje kuten adoptiovalmennuksessa, vaan ihan oikea kirje. Kirje heille, jotka voivat vaikuttaa meidän perheemme tulevaisuuteen käsittämättömällä tavalla. Heille, jotka valitsevat ihmisiä jonosta meidän takaamme. Heille, joille me olemme yksi perhe kymmenistä, ei ihan huono muttei varmasti paraskaan. Tavallinen, kuvissa vaivaantuneesti hymyilevä ja kerrostalossa asuva. Millä ihmeen perusteella he, tuntemattomat, voivat valita meidät jollekin lapselle vanhemmiksi?

Esimerkiksi tällä: kirjeessä kerromme odotusajan tunnelmista ja kuulumisistamme vuoden varrelta. Kirjoitamme (tai oikeastaan minä kirjoitan, puoliso korjaa kieliopin) olevamme tyytyväisiä ja terveitä, mutta myös hyvin valmiita ottamaan perheeseemme uuden ihmisen vaikka heti. Kerromme puolison laihdutuksesta ja lähipiirin vauvauutisista. Kaikki on totta mutta tuntuu epätodelliselta. Niin tärkeä kirje, ja tuosta noin vain se kirjoitetaan ja laitetaan postiin!

Muutaman viikon ajan kirjeen postittamisen jälkeen olen poikkeuksellisen hereillä puhelimeni suhteen: vastaan jokaiselle sähkö- ja puhelinmyyjälle reippaasti koko nimelläni, sillä eihän voi tietää jos SE puhelu jo tulisikin.

Vielä ei ole tullut. Onkohan  kirje jo luettu siellä jossain?

Tänään minusta tuli lapseton

Vuosi sitten juhlin äitienpäivää kaukana kotoa. Viimeistä kertaa ilman lasta, ajattelin silloin. Olo oli kuplivan hilpeä, oli hyvää ruokaa, viiniä, hauskaa seuraa ja musiikkia.

Tänään on toisin, mutta ei niin kuin äitienpäivänä 2019 kuvittelin.

Tänään, äitienpäivänä 2020 klo 18.14 taidan tietää miltä tuntuu olla lapseton. Se identiteetti on ollut minulle kaukainen, sillä olo ei ole ollut millään tavalla ”-ton”. Nyt kuitenkin olen juuri sitä. Ton. Lasta vailla, ilman, tyhjä.

Luen äidin aiemmin päivällä antamaa Kodin kuvalehteä, jossa poliitikko kertoo lapsettomuudestaan, kun kyyneleet kihoavat yllättäen silmiin. Ensimmäistä kertaa koskaan myös sosiaalisen median äitienpäiväkuvat ja -päivitykset kirvelevät, ja kyllä: haluan kääntää katseeni niistä pois. Ja käännänkin, mitäpä toisten perheonni tänään minulle kuuluu, eihän se kuulu muutenkaan.

Halailen ja nauratan ilmeilemällä veljen lasta, niin pientä ja niin rakasta, mutta tämä uusi, sanoiksi vaikeasti taipuva tunne on siitä huolimatta selkeä: tämä lapsi ei ole minun. Enkä minä hänen. On ihmisiä, jolle hän on vielä rakkaampi ja ihmisiä, joita hän tietämättään rakastaa paljon minua enemmän. On maailman tärkeimpiä ihmisiä, äitejä ja isiä, mutta minä en ole yksi heistä.

Eilinen lapsettomien lauantai ei itkettänyt, mutta tänään alakulo ei päästä minusta irti.

Ehkä ensi vuonna on toisin. Voisiko olla?

Onneksi elämästä ei tiedä. Siksi voi toivoa. Jos tietäisi, odottaisi kärsimättömästi tai surisi etukäteen. Nyt talletan tämän tunteen tänne.

Jospa ensi vuonna?

Aikaa tuli lisää

Sinä päivänä, kun Suomi meni ainakin puoliksi kiinni, en vielä osannut ajatella mitään erityistä. Varsinkaan en osannut huolestua adoptioprosessistamme. Kävin jumpassa ja kaupassa. Työpaikalla oli kuhinaa: seurasimme viestintää ja viestimme itse, ja sitten työnantaja kehotti  meidät etätöihin pääsiäiseen saakka. Lähetin vanhemmilleni viestin, jossa pyysin heitä viemään mummolle ruokaa, jotta hänen ei tarvitse mennä kauppaan lähiaikoina. Varsinainen kotivara meille itsellemme oli hankittu jo pari viikkoa aiemmin koronavirusuutisoinnin muututtua jokapäiväiseksi.

Sitten, monien kyselyiden jälkeen, tuli palvelunantajalta viesti: koronavirus vaikuttaa adoptioihin monessa maassa, myös meillä. Viivettä tulee. (Toisessa ryhmässä iloittiin perheellistymisestä juuri ennen maan rajojen sulkeutumista.)

Olen hämmentynyt, en peloissani enkä varsinkaan osaa oikein surra: tämä prosessi on mikä on, ja minä olen kauan sitten luopunut siitä kuvitelmasta, että siihen voisi millään tavalla vaikuttaa. Sen sijaan Pelastakaa Lasten uusi mainos ”lapsista vailla perhettä” ”1-2 vuoden odotusajoilla” ärsyttää sekä minua että monia muita. Mainonta ja todellisuus eivät kohtaa, etenkään nyt.

Aikaa tuli siis lisää.  Meille ja muille. Paljonko, sitä emme tiedä. Lisää aikaa minulle tarkoittaa aikaa opetella vapaata säestystä, aikaa kohottaa aerobista kuntoa, aikaa täydennyskouluttautua, aikaa hoitaa parisuhdetta. Aikaa odottaa ja keksiä odotusajalle puuhaa, jonka jälkeen voi sanoa: tämä aika ei mennyt hukkaan.

Onneksi elämä on näinkin hyvää. Kunpa se olisi sitä myös niille, joita virus pelottaa, jotka surevat kronologisen kellon kulkua ja pelkäävät lainsäädäntöön kirjoitetun maksimi-iän tulemista vastaan tämän myllerryksen vuoksi. Ja ennen kaikkea niille, joiden ikävä lasta kohtaan vyöryy jo yli.

Kunpa kaikki vain menisi hyvin, kaikilla.

Hänessä on jotakin tuttua

Laajennettuun perheeseen syntyy vauva. Miten odotettu ja ihmeellinen asia! Kaikki aiemmin hymyilyttäneet kliseet käyvät toteen, kun esittelen rakastuneena hymyillen työpaikalla kuvia pikkuihmisestä: eikö olekin aivan erityisen suloinen ja täydellinen lapsi?

Eräänä lauantaina saan sylitellä vauvaa useamman tunnin. Kävelen ympäri kotiamme ja laulan hänelle läpi kaikki ulkoa muistamani laulut: vähän CMX:ää, jotakin nuoruusvuosien musiikkia ja aika monta virsikirjasta sivusilmällä napattua virttä. Virren 600 neljännen säkeistön kohdalla vauva nukahtaa syliin. Hänen syödessään puoliso asettuu pianon ääreen ja alkaa soittaa: syönti lakkaa välittömästi ja silmät laajenevat. Mitä tämä oikein on? Hetken kuuntelun jälkeen ruokailu jatkuu ja kaikkia meitä aikuisia naurattaa. Hän on jokaista varvastaan myöten niin ihana!

Se, mitä en sano ääneen, on tämä: voinko tosiaan rakastua yhtä palavasti vielä toiseenkin lapseen, omaamme? Häneen jonka kasvoilta en löydä mitään tuttua, häneen jolla on meille tullessaan jo omat ilonsa ja surunsa, innostuksensa ja inhonsa kohteet.

Hän, joka ei ole vauva, ei tyhjä taulu (tätähän kuulemma eivät vauvatkaan ole), ei kevyesti yhdellä kädellä kannettavissa eikä kummankaan suvun biologinen jatke, on meidän lapsemme.

Entä rakastuuko meidän lähipiirimme häneen samalla tavalla kuin tähän vaaleaan, hämmästyttävän tutunoloiseen pikkuihmiseen?

Pakko on uskoa että rakkaus minussa ja meissä lisääntyy, ei vähene. Että tämä rakkauteni juuri tähän vauvaan on kurkistus siihen mitä joskus tulee – ei ehkä heti kohdatessamme, mutta eihän niin käy kaikille biologisille vanhemmillekaan. Että rakkaus syntyy ja tulee tilaamatta kun aika on, mutta tulee kuitenkin, koska lapsi on lapsi ja minä haluan rakastaa häntä.

 

Minä täällä, kuka siellä?

Tämä blogi kerää tällä hetkellä noin 500 yksittäistä kävijää kuukaudessa. Klikkauksia on noin puolitoista kertaa enemmän. Tuntuu hassulta: 500 ei blogimaailmassa ole paljon, mutta blogin (aika spesifin) aihepiirin ja rauhallisen päivitystahdin huomioiden olen kovin iloinen jokaisesta kävijästä. Sehän on ihan valtava joukko ihmisiä!

Kuvittelen, että teistä lukijoista suurin osa on työssäkäynti-ikäisiä naisia. Kommenteista päätellen moni teistä odottaa omaa lastaan kotiin, osa on jo adoptio(iso)vanhempia. Ja sitten on heitä, jotka miettivät, kannattaako tähän prosessiin alkaakaan. Ja eiköhän teistä joku ole ihan muuten vain kiinnostunut adoptioteemasta, luulen. Teiltä saa aina hyviä vinkkejä ja ajateltavaa, ja tunnutte suhtautuvan armollisesti hölmöihinkin pohdintoihini.

Live-elämässäni juuri kukaan ei tiedä tästä blogista: vain puoliso ja yhteinen miespuolinen ystävämme. Heistä kumpikaan ei ehkä kuulu aktiivilukijoihin, joten tunnustan, että kiinnostaisi kovasti tietää, ketä siellä ruudun takana on.

Jos kerron vähän itsestäni, kerrotko sinäkin?

1. Olen 35 vuotta, ja isona minusta tulee ehkä konsultti.

2. Ilmoittauduin juuri syksyksi astangajoogaan. Toivon että vetäjä ei pakota meitä hymisemään mitään mantroja, koska sellainen on aina tuntunut kamalan kiusalliselta. Haluan vain hikoilla ja rentoutua.

3. Minulla on kaksi ammattia ja vakityö, merkillistä. Kiitän Luojaa tästä ihmeestä aika usein.

4. Olen akuutisti ihastunut mifuun. Palasin juuri työmatkalta, ja puoliso oli tehnyt mifupastaa, mikä onni!

5. Huumorini on usein mustaa, otan kaiken helposti turhan tosissani enkä jaksa minkäänlaista a) lusmuilua enkä b) selittelyä. Tätä kohtaa lapsiperhe-elämä varmaan tulee kehittämään.

Tässä minä, kuka sinä?

 

 

 

Naisten alakulttuuri ja adoptio

”Millainen olo on?”

Nuutuneelta vaikuttava läheinen piristyy hiukan ja alkaa kertoa, miten olo on muuttunut raskauden edettyä ensimmäisestä kolmanneksesta toiseen. Fyysisen olotilan tiedustelu kuuluu jollakin tavalla asiaan, kun kyseessä on silminnähden etenevä odotus, ja jopa minä -joka puhun sujuvasti röntgenkuvista ultrakuvien sijaan- tiedän että monien olo kohenee alkuraskauden jälkeen. Tiedän senkin, että synnytys voi pelottaa ja että imetyksen käynnistyminen ei ole itsestäänselvää. Jotain muutakin pientä raskaana olevan odottajan murheista saatan tietää, sillä siitä pitävät erilaiset naistenlehdet, palstat ja sosiaalisen median kanavat huolen. Biologisen raskauden ja vauvan odotuksen ympärille rakentuu kokonainen naisten alakulttuuri.

Adoptio-odotus on toisenlaista.

Minulta kukaan ei kysy oloani. Tuskin puolisoltakaan. Juuri kukaan ei myöskään osaa sanoa mitään sellaista, josta kävisi ilmi, että hän ymmärtäisi edes jotakin tällaisen odotuksen maailmasta. Minä ja puoliso emme liity ihmiskunnan suurta osaa yhdistävään kokemukseen, biologisen lapsen odotukseen ja saamiseen. 

Adoptio-odotukseen kuuluu kovin paljon asioita, jota kukaan ei asian vieraudesta johtuen huomaa edes kysyä/kommentoida/tsempata. Tämä prosessi vaiheineen vain on, ja se todella on vain meidän kahden. Toki ystävät, perheet ja sukulaisetkin odottavat, mutta eivät he tietenkään voi samaistua tämän odotuksen vaiheisiin tai kannustaa oikeissa kohdissa (onko niitä edes?). 

Kukaan lähipiiristä ei osaa eläytyä meidän odotusajanlaskuumme eikä tiedä niistä emotionaalisista mutkista, joita tällaiseen odotukseen liittyy (ruumiillisia kuulumisia on kieltämättä hiukan vähemmän kuin biologisessa odotuksessa). Kukaan ei tiedä, millaisia huolia liittyy hakumatkaan ja alkuaikojen kommunikointiin. Kiintymykseen, puolin ja toisin. Terveysmurheita, päiväkotipelkoja (aloitan näemmä ajoissa), sen pohtimista miten elämä muuttuu touhukkaan pikkulapsen myötä. Miten me jaksamme, miten lapsi jaksaa?

Tätä en melkein uskalla ajatella, saati kirjoittaa: Millainen taakka adoptio-odotuksen emotionaalinen yksinäisyys mahtaakaan olla hänelle, jonka taustalla on paljon pitempi odotus ja ehkä vuosien pettymysten ja lapsettomuussurun ketju?

Onneksi on yhteisö. Onneksi ovat vertaiset, blogit, Facebook-ryhmät, tämän blogin kommentoijat, hitaasti syntyvät uudet tuttavuudet. Heitä ei ole paljon, mutta heitä on, ja se on tärkeää. Onneksi ovat hassuja ja toistuvasti samoja asioita kyselevät, prosessia tuntemattomat läheiset. Kun ei liity biologisen suvunjatkamisen suureen kertomukseen, ilahtuu ihan jokaisesta kädenojennuksesta, joka kertoo: emme me ole unohtaneet, mekin odotamme ja ajattelemme häntä joka teille tulee.

Ja äiti odottaa. Hän odottaa toiveikkaan sitkeästi eikä kysele (hän jos joku tietää olevansa ensimmäinen jolle edistyksestä kerron), kutoo pieniä sukkia ja suunnittelee seuraavaksi siirtyvänsä myssyn harjoitteluun. Tulevan isoäidin odotus ja rakkaus on konkreettista eikä aseta lapselle ehtoja. Suuri kertomus sekin. Hänen mummonsa ajattelee häntä kutoessaan sukkia.

Röntgenkuvia työpaikan käytävällä

Työt alkavat. Ensimmäisellä viikolla kohtaan työkaverin hänen työhuoneensa ovella.

”Moii! Milloin se sun laskettu aika nyt onkaan? Tai mihin tuota teidän hommaa nyt voisi verrata?”

”Sitä laskettua aikaa ei tässä kyllä oikein oo.”

”No kai teillä jotain on? Ootteko te jo plussanneet?”

” No joo. Me ollaan varmaan plussattu kun on saatu adoptiolupa, ja sit me saadaan joskus lapsiesitys joka on niinku… ööö… ne röntgenkuvat?”

Että jos ei moni tiedä adoptiosta mitään niin eipä ole biologinen lisääntyminen allekirjoittaneellakaan hallussa.

 

Isofixistä ja tilantarpeesta

Tuttavapariskunta karauttaa pihaan palatessaan autokaupoilta. He ovat käyneet koeajamassa isompia autoja, koska lisääntyvät ihmiset vaativat lisää tilaa.

Jo samalla viikolla huomaan houkuttelevani puolisoa autokauppakierrokselle. Lisää tilaa, meillekin! Puolisoa huvittaa: hän palaa työmatkalta, ja vaimoon on sillä välin tarttunut autokuume.

Paitsi lapsiperheen muuttuvilla tarpeilla, perustelen asiaa myös pitkillä työmatkoillani. Onhan se mukavaa istua korkeammalla, näkee paremmin. Turvallisuus! Ja mahtuisi tavaraa takakonttiin, nyt ei oikein mahdu. Lisäksi olen oppinut uuden termin: isofix-valmius, sitäkään nykyisessä autossa ei ole.

Joitakin viikkoja sitten asunnossamme kävi myös kiinteistönvälittäjä, sillä pohdimme isompaan asuntoon siirtymistä. Asia jäi odottamaan, ja palaamme siihen kenties lomakauden jälkeen.

Meistä tuli klisee. Jos nyt, vaikkei lasta näy mailla halmeilla.

Ps. Tuttu pariskunta valmennuskurssilta saa lapsiesityksen. Ihmeellistä! Jossakin siellä, kaukana ja näkymättömissä, meistä tehdään perheitä.

Hyväksikäytöstä ja selviytymisestä

Kesäloman aluksi asetun tyynyjen kera sohvalle ja katson Stacey Dooleyn dokkarin lastaan myyvistä filippiiniläisäideistä (katsottavissa linkissä elokuun -19 loppuun asti). Dokumentti näyttää kaksi dramaattista kiinniottotilannetta, jossa äidit tuovat amerikkalaiselle asiakkaalleen -tässä tapauksessa peitepoliisille- eri-ikäisiä lapsiaan ja kertovat, mitä heille saa milläkin hinnalla tehdä. Tilanteet päättyvät poliisin ja sosiaaliviranomaisten väliintuloon, eivätkä lapset tämän jälkeen todennäköisesti enää palaa vanhemmilleen. Sukulaisille, ehkä? Vai onko hyväksikäytetty lapsi liian likainen, liian traumatisoitunut, sukulaiset liian köyhiä? Joutuvatko lapset laitokseen? Ja tätäkin mietin: päätyvätkö he tai jotkut heistä tulevaisuudessa adoptioon?

Käsittääkseni eri maat toimivat eri tavoin sen suhteen, tulevatko huostaanotetut lapset kansainväliseen adoptioon. Monessa maassa tulevat, ei ensi- vaan viimesijaisena vaihtoehtona, mutta kuitenkin. Ajatus tuntuu ristiriitaiselta. Tokihan ”rikas länsimaa” saattaa tarjota kuntouttavamman kasvuympäristön, terapiaa ja muuta tukea enemmän kuin syntymämaa.

Silti: adoptiovanhemmat saavat hämmästyttävän vähän valmennusta traumoista ja traumataustan vaikutuksesta. Me tiedämme mitä tarkoittaa kiintymyssuhdehäiriö, istumme kiltisti adoptioneuvonnan tapaamisissa ja käymme valmennuskurssin, osallistumme luennoille ja lainaamme kirjastosta kaiken aihetta sivuavan. Mutta silti, silti! Tuttu sijaisvanhempi kertoo, että heidän koulutuksessaan neuvottiin miten suhtautua, jos lapsi vaikkapa haluaa nukkua puukko tyynyn alla.

Meille ei ole kerrottu.

Siksi haluaisin tietää tämän: Kuinka vaikeilla elämänkokemuksilla varustettuja lapsia adoptoidaan ulkomaille?

Erityistarvelomakkeella me kehtasimme toivoa, että meille ei esitettäisi lasta, jolla on tiedossa oleva katulapsi- tai hyväksikäyttötausta. Mutta eivätkö juuri he tarvitse perheen? Vai ovatko jotkin asiat vain liian vaikeita, niin että elämästä uudessa(kaan) kotimaassa voisi tulla edes kohtuullista? Jos, niin mikä on vaihtoehto kotimaassa?

Ajatukseni ovat umpisolmussa. Kuinka vaikeista asioista adoptioperheet yrittävät parhaillaan selvitä tai ovat jo selvinneet? Entä mistä kaikesta selviävät kaltoinkohdellut pienet ihmiset, ja miten ihmeessa?