Suku ja nimi

Minulla ja puolisollani on eri sukunimet. Syyt ovat osin periaatteellisia ja osin sattumaa: Naimisiin mennessä nimen vaihtaminen ei tuntunut tarpeelliselta eikä ajankohtaiselta. Nyt asia on kuitenkin noussut keskusteluihin. Me molemmat haluaisimme että lapsi -sitten joskus- saisi juuri sen oman sukunimen. Sen näppärämmän, erikoisemman, sen josta ei ainakaan kiusata, sen oman.

Miksi juuri lapsen sukunimi tuntuukin näin merkitykselliseltä? Ehkä yksi syy on se, että emme tule olemaan ulkoisesti samannäköisiä. Olisimme sitten edes samannimisiä. Molempien suvut ovat pienehköjä, joten hatara ”sitten nimi jatkuu” -ajatuskin on ilmoilla. Tuntuu myös hassusti siltä, että lapsi kuuluu enemmän siihen sukuun, jonka nimi hänellä on, vaikka järki sanoo ettei tunne perustu mihinkään todelliseen.

Entä jos me aikuiset alkaisimme samansukunimisiksi, nyt vihdoin? Kumpikaan meistä ei tosin innostu toisen sukunimestä ollenkaan. Nimi on myös iso osa identiteettiä. Omasta sukunimestä irrottautuminen tuntuu ajatuksena suunnilleen samalta kuin yhdestä raajasta luopuminen. Siis pahalta. Miten meistä kumpikaan osaisi olla jonkin muun niminen?

Entä sitten yhdistelmänimi toiselle aikuiselle? Sekin tökkii. Virtanen-Mattila. Jokiniemi-Susi.  Meidän tapauksessamme yhdistelmänimen ottanut käyttäisi varmaan edelleen vanhaa nimeään, ja kaksoissukunimi jäisi virallisiin tilanteisiin. Mitä ideaa siinä nyt olisi? Sitä paitsi sittenhän siirtyisimme koko sakki enemmän toiseen sukuun, ei kyllä käy!

Emme riitele asiasta, mutta vaihdamme ajatuksia pikkuhiljaa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että saatamme päätyä arpomaan sukunimen. Tai jos löydämme juuri sen etunimen, joka sopii valokuvan lapselle, saatamme ehkä yksinkertaisesti valita siihen sointuvamman sukunimen. Kuka tietää. Joskus on päätettävä, mutta toistaiseksi neuvottelut jatkuvat.

Wanted: Adoptiovertaiset

Kävin eilen kahvilla lapsuudenystävän kanssa. Asumme samassa kaupungissa, mutta näemme harvakseltaan: hänellä on pieniä lapsia, meillä molemmilla työmme ja minulla omat vapaa-ajan kuvioni.  Kun oli ensin puitu arkisemmat asiat kuluneiden kahden kuukauden ajalta, hän kysyi hiukan varoen adoptiokuulumisia.

Kerroin, että neuvonta etenee hiljakseen. Naureskelin, että että keskustelut sosiaalityöntekijän ovat olleet kuin parisuhdeterapiassa käymistä, mukavaa ja hyödyllistä. Mainitsin lukeneeni kasoittain englanninkielisiä adoptioblogeja. Keksin puhetta tulevista ja menneistä, koska juuri nyt yhtään mitään ei tunnu tapahtuvan.

Erityistarpeiden pohdiskelu ja kohdemaan kuulumisten jakaminen rakkaankaan ystävän kanssa ei tunnu mielekkäältä, siihen kaipaan muita odottajia. Odotuksen pitkäveteisyys ja siihen liittyvät ajatukset ja tunteet tuskin aukeavat ulkopuoliselle.

Siispä: kaipaan vertaisiani, mutta matkassa on mutkia. Vaikka olemme liittyneet Adoptioperheet ry:n, en halua liittyä Adoptioperheiden Fb-ryhmään. Ryhmän jäsenyys näkyy, enkä halua esimerkiksi työkontaktien prosessistamme vielä tietävän. Kohdemaan adoptioyhdistykseen liittyminenkin tuntuu hiukan kaukaiselta ajatukselta – epäilen, että niissä kuvioissa on vähemmän odottajia ja pääasiassa jo perheellistyneitä. Ehkä harkitsen maayhdistykseen liittymistä uudelleen, kun adoptiolupa on todellisuutta.

Siksi kysyn teiltä muilta, vertaisiltani: Mistä löydän teidät? Missä te jaatte odotuksen taakkaa ja iloa?

Seinäleijona ja amaryllis

Yhtenä vapaana iltapäivänä mies lähtee kuntosalille, ja jään yksin kotiin. Ruokaa on, siistiä on, kirjoja olen lukenut koko aamun, mitä muuta vielä voisi tehdä? Räntäsade ei houkuta ulkoilemaan, joten istahdan sohvalle surffaamaan puolison tabletilla, kun se kerrankin on vapaana ja suorastaan huutaa seurustelemaan kanssaan.

Ulkomaiset adoptiosivut tarjoavat uutta lukemista, kotimaisilla ei tunnu tapahtuvan mitään. Voi kuinka kaipaan tarinoita, kokemuksia, jotain! Vaikka olen luvannut itselleni olla ruokkimatta toiveita ja iloisia tulevaisuudenkuvia, ne saavat yllätettyä ja päädyn Googlen kuvahakuun hakusanoilla ”children room ideas” ja ” wall paintings for children”.

Mikä aarrearkku! Yritän saman tien asentaa tablettiin pinterestin, mutta se vaatisi puolison sormenjäljen. Ehkä hyvä niin. Suostuisikohan hän maalaaman lapsen huoneeseen seinän? Joko voin alkaa surffata nettikirppareilla sopivia huonekaluja etsimässä? Entä lastenkirjat, onko oman lapsuuteni suosikkeja vielä saatavissa? Tuleeko pinnasängystä lapselle ikäviä muistoja vai tuoko tuttuus turvaa? Kuinka leveä sänky omamme viereen mahtuu, vai onko lasten sängyissä standardikoot?

Haluaisin tehdä tälle kodille nyt heti jotain. Mitätahansa, joka tekisi tulevaisuudesta vähän konkreettisemman, antaisi luvan hyvälle mielelle kun sen näkisi. Ja siltikään en taida uskaltaa, odotuksen sietämätön epävarmuus ei unohdu. Ehkä sitten kun hakemuksemme on hyväksytty kohdemaassa? Tai edes adoptiolautakunnassa?

Päädyn ostamaan kaksi keltalappuista joulukukkaa lähikaupasta. Toistaiseksi niiden ja kuvien on pakko riittää.

Terveisiä päivystyksestä

Jouluyönä lähdettiin paikalliseen päivystykseen. Läheisellä ahdisti ja puristi, ja puhelimessa konsultoiva hoitaja katsoi paremmaksi kutsua hänet vastaanotolle. Lähdin kuskiksi ja saattajaksi.

Yhden keskipitkän elokuvan verran odotimme pääsyä hoitajalle, sitten odotimme lisää näytteenottopaikassa ja niin edelleen. Koko reissuun meni vajaat neljä tuntia, ja henkilökunnan mukaan yö oli rauhallinen.

Kaiken odottamisen jälkeen en voi olla pohtimatta,

a) että sote-uudistus saattaa tulla tarpeeseen monellakin tapaa

b) pitäisikö ottaa  sairauskuluvakuutus itselle

c) pitäisikö ottaa mikätahansakuluvakuutus lapselle.

Ne joululahjahelikopteteitaan puristavat, pihisevät ja reporankana toppavaatteissaan päivystyksen penkeillä makaavat pikkupotilaat olivat sielua riipivä näky. Huolestuneet, säikähtäneet vanhemmat ehkä vielä riipivämpi. Jos jollakin vakuutuksella voin väistää edes osan noista tuntien jonoista, on se aika monen euron väärti.

Vinkkejä ja kokemuksia aiheeseen liittyen otetaan todellakin vastaan.

 

 

 

”Teillä on tosi hyvät valmiudet”

Näin sanoo sosiaalityöntekijä, ja meitä hymyilyttää. Tuntuu hienommalta kuin ylioppilasjuhlissa. Samalla hetkellinen toiveikkuus hirvittää: nyt ei saa innostua, kaikki voi mennä vielä pieleen, ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa…

Edessä kun on niin monenlaista. Se raskauden ensimmäinen, kriittinen kolme kuukautta ei tunnu adoptioprosessissa loppuvan ikinä. Koko ajan ollaan keskenmenoriskin äärellä, vaikka elämässä ei tapahtuisi mitään yllättävää. Vaikka me emme muuttuisi, maailma takuulla muuttuu: politiikka, lait, säädökset, hakijoiden määrä, prioriteetit…

Ja silti: teillä on niin hyvät valmiudet. Meillä!

Suunnistusta verkostokartalla

Yhtä adoptioneuvontaa varten raapustelen paperille verkostokartan. Mies lupaa piirtää sen tietokoneella puhtaaksi.

Kartassa elävistä ihmisistä tulee ympyröitä. Keskellä me kaksi istumme superpallossa, pallomeressä. Pienempiin ympyröihin meidät liittävät viivat, suorat, katkonaiset tai salamoivat. Salamoivia on vähiten, onneksi. Montako salamaa voi piirtää yhteen verkostoon sen olematta huolestuttavaa? Jos pitää valita, ovatko välit johonkuhun ”etäiset” vai ”ristiriitaiset”, on helpompaa kallistua katkoviivan suuntaan. Salama on huono, salama vaatii toimenpiteitä. Siis: onneksi niitä on vähän.

Entä ystävät? Heitä on paljon. Osa heistä asuu lähellä, osa kaukana. Muutamien kaukana olevien kanssa suhde on ajatuksissani niin luja, että piirrän suoran viivan vaikka soittelemme ja tapaamme vain kerran-pari vuodessa. Onko se väärin? Hehän ovat huipputärkeitä! Haluan lisää vaihtoehtoja näille rakkaille ihmisille, sydämiä, tuplaviivoja, jotain. Ja miten voin piirtää samanlaisen viivan äitiini, kälyyni ja lapsuudenystävääni? Näissä suhteissa ei ole mitään samaa, paitsi että ne ovat ohjeistuksen mukaisia ”vahvoja suhteita”.

Sukulaiset ovat kinkkisiä. Pienessä suvussa ollaan ajatuksellisesti läheisiä, mutta ei silti tavata kovin usein. Suuremmassa suvussa ollaan mutkikkaampia, eikä toinen puolisoista vieläkään hahmota koko kuviota. Miten sosiaalityöntekijä voisi? Ja juuri hänen pitää, jos jonkun.

Koulut, päiväkodit, avoin varhaiskasvatus. Ne ovat lähellä, mutta mitään suhdetta niihin ei ole. Tietenkään, meillä lapsettomilla. Piirrämme palloja, mutta viivoja niiden ja meidän välille ei synny. Googlaamme päiväkotien painotukset, ne kuulostavat hyvältä. Kaukaiselta tämä kaikki tuntuu, niin kovin kaukaiselta.

Adoptiovanhempi: Nuori, rikas ja komea?

Jatkan edellistä ajatustani vielä hetken.

Adoptiovanhemman on siis oltava Aivan Sairaan Hyvä. Ei välttämättä vanhempana (millä sekin mitattaisiin? noh, ilmeisesti psykologin lausuntoakin joissain kohdemaissa vaaditaan), mutta monella yksittäisellä mittarilla, jotka liittyvät vanhemmuuteen enemmän tai vähemmän. Tähän mennessä tiedän, että meidän on oltava ainakin:

  • Heteroita (check!)
  • Avioliitossa, joka on kestänyt useamman vuoden (checkcheck!)
  • Riittävän, mutta ei liian, nuoria (ok, jos prosessi ei veny sietämättömäksi)
  • Kykeneviä säästämään (keskipalkkaisuus riittää useimpiin kohdemaihin, ainakin pk-seudun ulkopuolella ja kun auto on iältään 10+)
  • Terveitä (check, mutta voi apua: tämähän ei riipu ollenkaan itsestä ja vuosien prosessissa kaikki on mahdollista)
  • Riittävän väljästi asuvia (miniatyyrikolmiomme riittää, tästä yllätyin)
  • Tahrattomia (yksittäinen ylinopeussakko ei ole este, mutta esim. hoidetut mielenterveysongelmat ilmeisesti ovat)

Onneksi en taida vielä edes tietää kaikkea.