Terveisiä päivystyksestä

Jouluyönä lähdettiin paikalliseen päivystykseen. Läheisellä ahdisti ja puristi, ja puhelimessa konsultoiva hoitaja katsoi paremmaksi kutsua hänet vastaanotolle. Lähdin kuskiksi ja saattajaksi.

Yhden keskipitkän elokuvan verran odotimme pääsyä hoitajalle, sitten odotimme lisää näytteenottopaikassa ja niin edelleen. Koko reissuun meni vajaat neljä tuntia, ja henkilökunnan mukaan yö oli rauhallinen.

Kaiken odottamisen jälkeen en voi olla pohtimatta,

a) että sote-uudistus saattaa tulla tarpeeseen monellakin tapaa

b) pitäisikö ottaa  sairauskuluvakuutus itselle

c) pitäisikö ottaa mikätahansakuluvakuutus lapselle.

Ne joululahjahelikopteteitaan puristavat, pihisevät ja reporankana toppavaatteissaan päivystyksen penkeillä makaavat pikkupotilaat olivat sielua riipivä näky. Huolestuneet, säikähtäneet vanhemmat ehkä vielä riipivämpi. Jos jollakin vakuutuksella voin väistää edes osan noista tuntien jonoista, on se aika monen euron väärti.

Vinkkejä ja kokemuksia aiheeseen liittyen otetaan todellakin vastaan.

 

 

 

”Teillä on tosi hyvät valmiudet”

Näin sanoo sosiaalityöntekijä, ja meitä hymyilyttää. Tuntuu hienommalta kuin ylioppilasjuhlissa. Samalla hetkellinen toiveikkuus hirvittää: nyt ei saa innostua, kaikki voi mennä vielä pieleen, ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa…

Edessä kun on niin monenlaista. Se raskauden ensimmäinen, kriittinen kolme kuukautta ei tunnu adoptioprosessissa loppuvan ikinä. Koko ajan ollaan keskenmenoriskin äärellä, vaikka elämässä ei tapahtuisi mitään yllättävää. Vaikka me emme muuttuisi, maailma takuulla muuttuu: politiikka, lait, säädökset, hakijoiden määrä, prioriteetit…

Ja silti: teillä on niin hyvät valmiudet. Meillä!

Suunnistusta verkostokartalla

Yhtä adoptioneuvontaa varten raapustelen paperille verkostokartan. Mies lupaa piirtää sen tietokoneella puhtaaksi.

Kartassa elävistä ihmisistä tulee ympyröitä. Keskellä me kaksi istumme superpallossa, pallomeressä. Pienempiin ympyröihin meidät liittävät viivat, suorat, katkonaiset tai salamoivat. Salamoivia on vähiten, onneksi. Montako salamaa voi piirtää yhteen verkostoon sen olematta huolestuttavaa? Jos pitää valita, ovatko välit johonkuhun ”etäiset” vai ”ristiriitaiset”, on helpompaa kallistua katkoviivan suuntaan. Salama on huono, salama vaatii toimenpiteitä. Siis: onneksi niitä on vähän.

Entä ystävät? Heitä on paljon. Osa heistä asuu lähellä, osa kaukana. Muutamien kaukana olevien kanssa suhde on ajatuksissani niin luja, että piirrän suoran viivan vaikka soittelemme ja tapaamme vain kerran-pari vuodessa. Onko se väärin? Hehän ovat huipputärkeitä! Haluan lisää vaihtoehtoja näille rakkaille ihmisille, sydämiä, tuplaviivoja, jotain. Ja miten voin piirtää samanlaisen viivan äitiini, kälyyni ja lapsuudenystävääni? Näissä suhteissa ei ole mitään samaa, paitsi että ne ovat ohjeistuksen mukaisia ”vahvoja suhteita”.

Sukulaiset ovat kinkkisiä. Pienessä suvussa ollaan ajatuksellisesti läheisiä, mutta ei silti tavata kovin usein. Suuremmassa suvussa ollaan mutkikkaampia, eikä toinen puolisoista vieläkään hahmota koko kuviota. Miten sosiaalityöntekijä voisi? Ja juuri hänen pitää, jos jonkun.

Koulut, päiväkodit, avoin varhaiskasvatus. Ne ovat lähellä, mutta mitään suhdetta niihin ei ole. Tietenkään, meillä lapsettomilla. Piirrämme palloja, mutta viivoja niiden ja meidän välille ei synny. Googlaamme päiväkotien painotukset, ne kuulostavat hyvältä. Kaukaiselta tämä kaikki tuntuu, niin kovin kaukaiselta.

Adoptiovanhempi: Nuori, rikas ja komea?

Jatkan edellistä ajatustani vielä hetken.

Adoptiovanhemman on siis oltava Aivan Sairaan Hyvä. Ei välttämättä vanhempana (millä sekin mitattaisiin? noh, ilmeisesti psykologin lausuntoakin joissain kohdemaissa vaaditaan), mutta monella yksittäisellä mittarilla, jotka liittyvät vanhemmuuteen enemmän tai vähemmän. Tähän mennessä tiedän, että meidän on oltava ainakin:

  • Heteroita (check!)
  • Avioliitossa, joka on kestänyt useamman vuoden (checkcheck!)
  • Riittävän, mutta ei liian, nuoria (ok, jos prosessi ei veny sietämättömäksi)
  • Kykeneviä säästämään (keskipalkkaisuus riittää useimpiin kohdemaihin, ainakin pk-seudun ulkopuolella ja kun auto on iältään 10+)
  • Terveitä (check, mutta voi apua: tämähän ei riipu ollenkaan itsestä ja vuosien prosessissa kaikki on mahdollista)
  • Riittävän väljästi asuvia (miniatyyrikolmiomme riittää, tästä yllätyin)
  • Tahrattomia (yksittäinen ylinopeussakko ei ole este, mutta esim. hoidetut mielenterveysongelmat ilmeisesti ovat)

Onneksi en taida vielä edes tietää kaikkea.

Isänpäivä

On isänpäivä. Emme vietä sitä.

Sen sijaan menemme kotikaupungin kylpylään. Viikonloppu hotellissa on lähes ilmainen, emmekä jaksa lähteä kauemmas. Teemme kaikkea sitä, mitä kaksi aikuista vapaana viikonloppuna voi tehdä: istumme porealtaassa, käymme teatterissa, nukumme, luemme kirjoja, syömme hyvin.

Ensi vuonnakaan isänpäivää ei vietetä, se on selvää. Kahden vuoden päästä teoriassa jo voisi. Sitä seuraavan isänpäivän ajatteleminen on realistisempaa. 2020? Kuulostaa kaukaiselta.

Jos puolisosta tulisi nyt isä, hän olisi ylihuolehtiva, sitoutunut, hauska. Hän aikoo lukea lapselle paljon kirjoja.