Mää hoidan! Ehkä.

Laskettua aikaa (tai mitään sinne päinkään) ei adoptio-odottajalle meidän kontaktissamme anneta. Lapsen ja vanhempien yhdistäminen on sisältölähtöistä työtä, mikä tarkoittaa ettei vuoronumeroita ole. Lapsi tulee kun tulee, jos tulee.

Siitä huolimatta huomaan laskevani, jotain. Työkokouksessa suunnittelen vuoden 2020 syksyä ja lupaudun kaikkeen tietäen, etten ehkä ole silloin töissä. Vihjaan kollegoille, että kenties vuosittainen, valtakunnallinen projektini on seuraavaksi jonkun työtoverin hartioilla, sillä uunituoreen sijaisen vastuulle sitä ei voi laittaa.

Ystävä kysyy, miten sijaisuuteni järjestetään kun jään kotiin. Hän tietää, että teen työtä, jonka oppimisessa yksi vanhempainvapaa menee hujauksessa. Ilman lisäkoulutusta hommaan pystyviä sijaisia ei ole todennäköisesti ole olemassakaan. ”Not my business”, vastaan rakentavasti. Kyllä tekijä aina löytyy, olenhan minäkin tämän oppinut. Siperia opettaa, huku tai ui, mitä näitä nyt on. Intressini on seuraavaksi saada yhdelle lapselle hyvä lapsuus, siihen verrattuna kiinnostavatkin työt tuntuvat kovin toissijaisilta. Ennen en tätä ymmärtänyt (työ on aina ollut elämäni suurimpia intohimoja), mutta nyt kaikki on toisin. Jo nyt, vaikkei lasta vielä ole. Pitkä odotus tekee tehtävänsä.

Jos lapsi ei tule vuonna 2020, pettymys on selviö. Odotan lasta, odotan vanhempainvapaata, odotan kotonaoloa.

(Huomaako muuten tekstistä, että kirjoitan tätä junassa kahden intensiivisen kokouspäivän jälkeen, nälkäisenä ja väsyneenä?)

Painajainen

Pari viikkoa sitten kirjoitin koosteen adoptio-odottajan peloista. Yksi olennainen jäi kuitenkin kirjoittamatta listaan – ehkä pahin kaikista, niin paha ettei sitä oikein edes kestä ajatella. Jos sen päästääkin epähuomiossa mieleensä, haluaa sen siirtää sivuun mahdollisimman äkkiä.

Jos adoptio menee kesken. Jos toinen meistä kahdesta vaikka sairastuu.

Tätä olen viime päivät pohtinut, sillä viikkokausia jatkunut flunssa sai viimein hankkiutumaan lääkärille, joka puolestaan antoi lähetteen verikokeisiin. Terveyden, lapsen ja jokin yleinen toivon menettämisen pelko sai ristimään kädet muutamaankin otteeseen ennen tulosten saamista. Taisin jopa harrastaa lapsuudesta tuttua kaupankäyntiä: jos nyt hoidat tämän, minä kyllä…

Tulokset olivat ok, enkä enää muista mitä yläkerran suuntaan hädissäni lupasin. Ehkä lahjoitan rahaa ilmastonmuutoksen torjuntaan tai Yhteisvastuukeräykseen, sillä kiitollisuus puhtaista papereista on suuri. Sitkeä flunssa siis vain. Kuulemma.

Kiitos tuntuu nyt aivan liian pliisulta sanalta.

Tässä prosessissa on paljon pelissä. Koko ajan. Liikun tavallista enemmän junalla (turvallisuus), syön monipuolisesti (terveys), halailen puolisoa (parisuhde), sijoitan varovasti ja vain etf-rahastoihin (talous). Näistä minkään ei kestä notkahtaa, sillä yhden myötä vaakalaudalla on niin paljon. Ja tämä koskee meitä molempia: puoliso on tässä prosessi ihan yhtä raskaana kuin minäkin.

Käsien ristimisen jatkunee vastaisuudessakin.

Adoptio-odottajan pelot

Yksi seuraamistani blogeista on Valeäiti. Hanne kertoi vastikään heille tulossa olevasta Kolmosesta, ja uusimmassa postauksessaan hän listasi alkuraskauden pelkoja.

Oi Hanne! Ei tämä varmasti sinua lohduta, mutta kyllä täälläkin pelottaa. Raskausarvet eivät sentään ole käyneet mielessä, mutta suunnilleen kaikki muu mahdollinen kyllä.

Pelottaa ainakin:

Parisuhteen puolesta. Mitä jos maailman tärkein ihmissuhde joutuu lapsen tultua sellaiseen mankeliin, ettei siitä selvitä? Jos kotityöt menevät huonoon uusjakoon ja alamme riidellä arkisista asioista. Jos emme enää jaksa tai edes halua nähdä toisiamme myönteisessä valossa, samalla puolella. Jos eroamme.

Lapsen puolesta. Jos aiheutamme vain lisää taakkaa lapselle tuomalla hänet maailman toiselle puolelle, jos (kun) hän kohtaa rasismia. Jos hänen elämästään tulee kohtuuttoman vaikeaa. Jos hän ei koskaan tunne kuuluvansa Suomeen eikä perheeseemme. Jos hänen elämäänsä värittää ikävä, masennus, epävarmuus, epämääräinen viha.

Omasta puolesta. Jos pää ei kestä, jos selkä ei kestä (ne treenivinkit isomman lapsen odottajalle ovat edelleen kirjoittamatta), jos en enää nauti elämästäni, jos kadun. Tuo viimeinen on niin paha ajatus, ettei sitä melkein halua edes kirjoittaa tänne. Jos kaikki vain menee huonosti?

Adoptiolapsi matkustaa mukana

Yritämme etsiä lelua. Uimalelua, pehmolelua, jotain persoonallista ja tämän loman kohdemaahan (hah, kohdemaa onkin luultua monipuolisempi sana!) liittyvää. Että olisi sitten jotain, jota näyttää sanojensa tueksi, kun lapsi sanoo että ennen minua teillä oli aina hauskaa. Lomailitte kaukomailla ja kaikkea. Niin sitten me voimme etsiä lelun ja muistuttaa että sielläkin sinä olit ajatuksissa mukana, että ei se nyt niin ihmeellistä ollut, sekään. Että sielläkin sinä olit tärkeämpi.

Lomailu aikuisseurassa on helppoa ja aika hauskaa: vuokrataan auto, syödään kun sopiva paikka tulee vastaan, huonon sään yllättäessä vanutaan majoituksessa ja käydään kyllästymisen iskiessä kuntosalilla. Luetaan maan yhteiskunnallisesta järjestelmästä ja kolutaan jännittäviä paikkoja fiilispohjalta. Ja silti kaikkea leimaa väliaikaisuuden maku: tästäkin voisin jo luopua, mielelläni!

Tällä hetkellä se Oikeasti Kiinnostava ja Tärkeä tilanne on tämä: Emme tiedä, ovatko paperimme lähteneet lapsen kotimaata kohti. Emme millään haluaisi taas kysyä asiasta maavastaavalta, koska normaalissa maailmassa asiakas pidetään tietoisena prosessin kulusta ihan kyselemättä. Kohta on tosin taivuttava ja kysyttävä, sillä paperimme ovat olleet Helsingissä pian kuukauden ja vuosi on vaihtunut. Kai jotain kerrottavaa voisi alkaa jo olla?

Sinusta tulee hyvä

Istumme iltaa ystäväperheen luona. Perheen lapset ovat jo koululaisia, ja vanhemmat kertovat että päivällä on väännetty kättä toisen lapsen kasvojen näyttämisestä Youtubessa. Lapsi on taiteellinen ja julkaisee kanavallaan omia animaatioitaan. Nyt pitäisi saada tehdä niin omilla kasvoilla, mitä vanhemmat vastustavat.

Puoliso käy ensin ihailemassa toisen lapsen saamia joululegoja ja istuu sitten sohvalle heidän seurakseen. Me muut aikuiset parannamme maailmaa keittiön pöydän ääressä (”ennen tieto oli valtaa, mutta mikä on valtaa nyt?”) puolison tehdessä päivän hyvän työn keskustelemalla somen käytöstä lasten kanssa. Läpi käydään tärkeät tykkäämiset, meemit, kiusaamisvideot, koko paletti. Peukutan salaa, mutta puoliso ei huomaa. Hän katsoo lapsiin niin kuin aikuisiin, keskittyen. Menee yli tunti, ennen kuin hän palaa aikuisten seuraan.

Sinusta tulee hyvä isä, totean myöhemmin peiton alta. Puoliso vaikuttaa ilahtuvan.

Adoptiolapsettomalla on hiljaista

Uudenvuoden aattona katson Youtubesta vanhoja piirrettyjä. Tohtori Sykerö ilahduttaa aamukahvin rinnalla huomattavasti uutisia enemmän. Tahti on hidas ja alkuperäisen audioraidan päälle puhuttu tarina kantaa edelleen. Ihan loppuun en silti jaksa, keskittyminen herpaantuu.

Tulisi jo se lapsi. Yksin kotona puhelimesta piirrettyjä katsova aikuinen on haikea näky, ja haikeaa (joskus tosin myös itseironisella tavalla hauskaa) on olla itse tuo aikuinen.

Lomalla on aivan liikaa aikaa ajatella lasta. Olen lukenut uudestaan hyllystä löytyvät adoptiokirjat, etsinyt netistä löytyviä adoptiodokumentteja, selannut tuloksetta palvelunantajien sivuja uuden tiedon toivossa. Lisäksi olen tehnyt loppuun iänvanhaa ristipistotyötä, googlannut lähestyvän matkan kohdetta,  puhunut pitkiä puheluita ystävien kanssa ja suunnitellut varaston siivousta. Kuntosalillakin olen käynyt. Siellä soi metallinen musiikki (teinivuosien suosikkeja, muuten) mutta kotona on kovin hiljaista. Puolison ollessa työmatkalla niin hiljaista, että etsin Areenasta kuunneltavaa taustalle.

Jos lapsi joskus kysyy, millaista oli aika ennen häntä, voin tarkistaa sen tästä. Sitten, kun hiljaisuus katoaa, voin ehkä muistaa, miten kovalta uuden mikron piippaus keittiössä kuulosti.

(Sitäkin mietin, miten tästä hiljaisuudesta voi luopua. Helppoa tuskin on sekään, vaikka nyt tekee mieli tarjoutua tutulle lapsiperheelle lastenvahdiksi: tulkaa te iltapäiväksi tänne rauhan tyyssijaan, me tulemme nauttimaan toiminnasta!)

Sielujen toiviotie

Viimeiset lausunnot antavat odottaa itseään, ja alamme ymmärtää, etteivät paperit liikahda ennen joulua minnekään. Ainakaan Suomen ulkopuolelle. Palvelunantaja ei ole ilmoittanut, olisiko se edes teoriassa mahdollista: kohdemaa on tehnyt päätöksensä viime viikolla, mutta joko palvelunantaja ei ole saanut sitä tietoonsa tai sitten ilmoittaminen meille on jäänyt muiden asioiden alle. Puoliso soittaa maavastaavalle, mutta hän ei vastaa. Eipä sillä, eihän sitä yhtä lausuntoakaan vielä ole. Senkin piti tulla jo.

Adoptioprosessi kasvattaa kärsivällisyyttä ja nöyryyttä enemmän kuin mikään aiemmin kokemani. Askel kerrallaan -ajattelu imeytyy selkärankaan, kun peruskokemus kaikesta on se, että omat vaikutusmahdollisuudet ovat minimissä. Toki tilanne olisi sama lapsettomuushoidoissa -joista meillä on kokemusperäistä tietoa vain ystävien kautta- joten tilanne ei ole ainutlaatuinen. Uusi lääke, uusi kierto – uusi neuvontatapaaminen, uusi todistus… vaiheet, odottaminen, vallan luovuttaminen itseltä pois (tässä asiassa se ei kyllä ole itsellä koskaan ollutkaan, toisin kuin joku joskus ehkä on luullut), prosessin tietoinen unohtaminen kun mitään ei tapahdu, mielenrauhan etsiminen sieltä mistä sen löytää.

Nyt mielenrauha asuu työnteossa, kuntosalilla ja tammikuussa  siintävässä lomassa etelän lämmössä. Kohde on jälleen yksi niistä, joihin ei lasten kanssa tulisi lähdettyä. Kunpa saisikin suunnitella jo Kanarian reissua ja Bamse-hotellia!

Hymyä, ei riitä vielä!

”Ootko ikinä hankkinut lasta kuvaamalla? Meidän pitäisi näyttää nyt hoikilta ja rikkailta. Niin ja hampaiden ja kenkien pitää näkyä!”

Varaamme edullisesta mutta hyvänä pitämästämme kuvaamosta lyhyen kuvausajan. Kuvaaja on nuori nainen, joka innostuu asiasta ja tuomastamme rekvisiitasta: lippusukista ja lainakengistä. Esittelen puhelimesta vielä referenssikuvia, ja sen jälkeen kamera käy. Puoliso virittelee välillä rusettiaan suoraan, minä heiluttelen kimallekengistä vapautettuja varpaitani.

Nyt on kuvia: waiting for you -taululla ja ilman, istuen tuolilla ja lattialla, seisten, halaten ja nojaten. Hymyillen riittävän leveästi, toivottavasti. Keväältä on kuvia perheistä ja ystävistä, mutta tämä on eri asia. Me. Vanhemmat. Miehellä puku ja minulla hopeinen paita ja musta hame.

Tämä tavallinen torstai klo 15 on melkein pyhä päivä, käsillä kenties elämän tärkeimmät kuvat. Arki leikkaa vilahduksia väliin:  kuvaajan säätäessä valoja mies pohtii ehtiikö ajoissa työtapaamiseen (kuvaaja käyttää aiotun 20 minuutin sijaan meihin melkein tunnin) ja minä haaveilen nälkäisenä kanakeitosta iltapalaksi. Ulkona sataa vettä, ja autossa keskustelemme siitä, onko renkaissa keväällä jäljellä yhtään nastaa. Metafysiikkaakin käsitellään, BBC:n uutisia tunnistamattomista lentävistä esineistä.

Muistaisinpa tämän päivän.

Lapsi leikkii vain matolla

Hairahduin jälleen ostamaan Pelastusarmeijan kirpputorilta lelun. Se on puinen pieni laatikko, ”the catepillar”, jonka sisältä löytyy naru ja puisia helmiä. Niistä tehdään söpö ötökkä, joka kurkistelee laatikostaan.

Leluostokseni ovat hämmästyttävän samanlaisia. Kaikki on puuta ja niin somaa, että tavarat voisi jättää näkösälle odottamaan lapsen tuloa, eikä kenenkään silmiä särkisi. Todellisuudessa niitä ei tietenkään jätetä, koska niiden katselu hiljaisessa kodissa särkee silmien sijaan sydäntä.

Lelujen kautta huomaan luovani yltiöihanteellista kuvaa siitä, millaista meillä on, kun lapsi tulee. Jotta voin tökkiä itseäni sitten aikanaan haarukalla selkään ja naureskella lapsettoman epärealistisilla kuvitelmille, tässä visio muistiin merkittäväksi tännekin:

Lapsi leikkii olohuoneen matolla seinänvieruskorista ottamillaan leluilla, joista yksikään ei kilise, pärise eikä vilku. Kaikki lelut ovat luonnomateriaaleja (tälle hymyilen vienosti jo nyt).  Hän ei pelaa puhelimen eikä tabletin pelejä, vaan joskus isänsä kanssa vanhaa 8-bittistä Nintendoa. Nukumme laajennetussa perhepedissä ja joka päivä mennään ulos. Töitä tehdään minimimäärä ja elämää helpotetaan syömällä lounas silloin tällöin keskustassa. Silloin kun syödään kotona, pöydässä on tavallista ruokaa. Napero voi sormiruokailla, mutta soseosastoa ei ehkä tarvitse läpikäydä ollenkaan. Molemmat vanhemmat saavat saliaikaa sen verran, että selkä ja pää kestävät elämää. Sadepäivinä leivotaan.

(Seuraavaksi taidan kirjoittaa auki taaperon odottajan selkätreenin, koska konkreettisia edistysaskeleita odotellaan edelleen.)

 

Rokkaava lammas saa paikan

Tämä osa odotusta on ollut toistaiseksi kaikkein pitkäveteisin. Lapsesta puhutaan joka päivä, ja luvan myöntämisen jälkeen hän on aika lailla lähempänä kuin ennen, käytönnössä näin: ääneen lausuttu ”jos” muuttuu yhä useammin muotoon ”kun”.  Silti kukaan kohdemaassa ei taida vielä edes tietää olemassaolostamme, ja se turhauttaa. Emme ole saaneet lupaa alkaa kerätä papereita.

”Se ihana lelukauppa lopettaa, kaikki on miinusseitkytprossaa”, vinkkaa mitään tietämätön työkaveri aamukahvipöydässä. Luvan saannista on vasta viikko, ja satun olemaan autolla töissä. Siispä kauppaan! Hyllyt ovat melkein tyhjät, mutta onnistun sentään löytämään jotain pientä lahjaksi sopivaa. Lisäksi mukaan tarttuu puinen, käsinmaalattu Pinokkio (vaihtonenällä). Kassalla kysyn, paljonko ikkunassa olevalle aitovillaiselle keinulampaalle jää hintaa, ja päädyn ostamaan senkin. Autosta lähetän miehelle selfien, jonka taustalla lymyilee rokkitukkainen lammas. Vien lampaan kotiin ja palaan töihin.

Illalla kotiin palatessani mies istuu lampaan vieressä lattialla ja rapsuttaa sitä.

Kun toinenkin viikko kuluu, nostan lupapäivänä hankitun arkin vaatekaapin takimmaiseen nurkkaan. On vielä pitkä aika siihen että arkki pääsee käyttöön. Lammas saa jäädä lattialle ja Pinokkio valvomaan soittoharjoituksiani pianon päälle, niiden näkeminen ei samalla tavalla muistuta siitä, mitä joka päivä odotetaan ja toivotaan.