aikuiset – Sivu 2

Sitku-pääsiäinen

Jälleen vietämme pääsiäistä aikuisten kesken. Ei tipuja, rairuohoa, lensimaahanenkeliä eikä pikkuruisia leluaarteita. Suklaata kyllä, mutta arkisesti levynä ja ihan liikaa. Ei keltaista, ei virpojia.

Jos ja kun vietämme joskus lapsiperheen pääsiäistä, aion ottaa tämän kaiken takaisin. Nyt en vielä osaa tätäkään pyhää juhlia, mutta aion opetella.

Pääsin kuitenkin silittämään reilun vuoden ikään ehtineen kummilapsen hentoa selkää ja heittelemään hänen kanssaan palloa. Suuri ilo sekin. Ja viikon päässä häämöttää kahden aikuisen kevätloma.

Keskipiste

Uusi kollega tulee käymään työpaikalla. Hänellä on mukanaan lapsi. Hiukan alle kolmevuotias tyttö tutkailee paikkaa ja meitä aikuisia ujosti aikansa, sitten asettuu tiiviisti äitinsä syliin ja lopulta jo tanssahtelee ympäriinsä ja kokeilee lattian töminää. Aina välillä hän vilkaisee äitiään. Kyllä, äiti on vielä siinä. Kaikki on hyvin.

Hänen äitiinsä kohdistamansa katse uppoaa minun sieluuni. Hän katsoo äitiään niin kuin maailman keskipistettä. Niinkuin tähti hän liikkuu tilassa, koko ajan tiedostaen äidin, kuun, olemassaolon ja sijainnin. He ovat selvästi hyvin läheisiä, heijastavat toistensa rakkautta.

Kukaan ei katso minua niin kuin vaaleanpunamekkoinen tyttö äitiään. Minä en ole kenellekään maailman keskipiste, en niin kuin vanhempi lapselleen. Puolisolle kyllä, mutta eri tavalla. Me olemme toisillemme rakkaat, rakkaimmat, mutta tuon nyt näkemäni rakkauden haluaisin kokea.

Pyydänkö liikaa, minä, niin paljon jo elämältä saanut?

On jatkettava

Maailma näyttää taas lähtevän luisuun. Rokotteet viipyvät, uusia ohjeita suolletaan ja arvelen mielessäni Kohdemaan sulkevan taas rajansa. Ja niin käykin.

Kaikki ympärilläni tuntuvat jakavan saman henkisen autiuden, joka on laskeutunut myös tänne. Adoptiomaailma vaikenee vuodenvaihteen kuplivan toiveikkuuden jälkeen. Ei sittenkään heti, ei pian, ehkei koskaan?

Me emme enää säästä uuden kodin vierashuoneen seiniä lapsen tauluille. Kuka tietää, montako vuotta seinät saisivat olla tyhjillään? Minä hiihdän, etsin hyvää muikkureseptiä ja syön lähikaupan alennusjoulusuklaata. Puoliso tekee vaatehuoneesta studion.

Elämä on juhla.

Ajan kesyttämisestä

Syyskuu vaihtuu lokakuuksi ihan yllättäen. Siirtelemme isoja palikoita, teemme paljon töitä, minä ostan sähköpyörän kakkosauton korvikkeeksi. Kaksi viikkoa saamme käytettyä uuden sohvan ja nojatuolin valintaan.

Kuluisi nyt tämä aika, tämä syksy.

Ja kuuluuhan se: mummo kuulostaa puhelimessa joka kerran soittaessani hiukan vanhemmalta ja hauraammalta. Pieni kummilapsi kasvaa silmissä ja hänen hennon kehonsa painoa sylissäni on päivittäin ikävä. Isompi kummilapsi on yhtä ihana kuin aina: hän yrittää saada minut pelaamaan Minecraftia kanssaan ja on yllättäen kasvattanut kakkosluokkalaisen, jo ison ihmisen, tukkamallin. Suurin kummilapsi muuttaa ulkomaille. Puolison tukka kasvaa, lehdet kellastuvat, lähellä tapahtuva korona-altistus säikäyttää, ensimmäiset joulusuklaat ilmestyvät kauppoihin, unohdan palauttaa traumakirjan kirjastoon ja saan siitä sakkoja.

Kyllä, aika siis todistettavasti tosiaan kuluu. Se oikea, luotettava, tavallinen aika.

Adoption aika sen sijaan ei kulu, se venyy. Se lisääntyy, sitkistyy ja minä tiedän että aikaa ei oikeastaan edes ole. Ihmisen luoma illuusio, taipuva kaari, jotakin johon peilata omaa olemista, yön ja päivän vuorottelua. Jotakin, joka piti keksiä, jotta ihmiskunta selviäisi.

Kuka saisi adoptio-odottajan ajanlaskun lopettamaan venkoilunsa ja asettumaan ennustettavissa tunneiksi, viikoiksi ja vuosiksi?

(Tällä viikolla ostin kirkasvalolampun. Tämä syksy on hiljaisempi kuin toivoin, mutta pimeyden aion pitää loitolla.)

Istuttaisinko omenapuun?

Elokuun puolivälissä istuin opiskeluaikaisten ystävien kodissa kahvilla. Nostelin sormin palosta herneitä, kuuntelin leikin ääniä trampoliinilta eikä lapsiperheen elämä isossa kaksikerroksisessa talossa yhtäkkiä näyttänytkään niin pahalta kuin olin aina kuvitellut. Päin vastoin: kukaan ei juossut päin kirjahyllyä, ei kompastunut portaissa eikä huutanut pyyhkimään sieltä väärästä kerroksesta. Kaikki oli niin… mukavaa. Ja ennen kaikkea väljää. Rentoa ja kaunista.

Pitkät tunnit kotimatkalla puhuimme autossa elämästä, siitä mitä olimme ystäväkierroksellamme nähneet ja siitä mikä meitä odotti kotona. Siitä, että koska lapsen tuloa ei voi ennakoida, voisi elämässä tehdä juuri nyt jonkin muun, iloa tuottavan muutoksen. Koska elämä vain on nyt, eikä tulevaisuutta tunne kukaan.

Voisi muuttaa isompaan asuntoon, noin esimerkiksi. Pihalliseen, sellaiseen jossa kotitreeneille on kunnolla tilaa eikä työläppärin ainoa paikka ole ruokapöydällä. Ja jonka pihassa kasvaa viinimarjapensas.

Huomenna menemme tekemään pintakosteusmittauksen. Sen ja mahdollisesti loppuviikkoon sijoittuvan tiiveysmittauksen jälkeen taidamme tehdä tarjouksen uudesta kodista. Liian isosta, mutta niin ihanasta. Tarpeettoman uudesta, mutta sellaisesta, jossa voisimme läheistemme kanssa viihtyä: kummilapsille olisi vierashuone, ja yhden huoneen kattoon pultattaisiin videotykki. Ihan vain huvin vuoksi.

Olen aina ajatellut että vain jotkut muut (paremmin tienaavat ja aikuisemmat) muuttavat uusiin isoihin koteihin. Aivan kuten pitkään ajattelin yliopiston olevan joillekin toisille (lue: fiksummille ja ylemmistä sosiaaliluokista tuleville). Tuntuu suorastaan luvattoman ilahduttavalta miettiä aivan tarpeettoman ihanaa uutta kotia.

Tulkoot lisäselvitykset ja sosiaalityöntekijän kotikäynti! En yleensä ole kovin intuitioon nojaavaa tyyppiä, mutta juuri nyt ja tässä asiassa voisin olla. Marjapensasta ei tämän talon pihassa kasva, mutta omenapuu kyllä.

”Vaikka tietäisin, että maailmanloppu tulee huomenna, istuttaisin tänään omenapuun”. (ML)

Tänään minusta tuli lapseton

Vuosi sitten juhlin äitienpäivää kaukana kotoa. Viimeistä kertaa ilman lasta, ajattelin silloin. Olo oli kuplivan hilpeä, oli hyvää ruokaa, viiniä, hauskaa seuraa ja musiikkia.

Tänään on toisin, mutta ei niin kuin äitienpäivänä 2019 kuvittelin.

Tänään, äitienpäivänä 2020 klo 18.14 taidan tietää miltä tuntuu olla lapseton. Se identiteetti on ollut minulle kaukainen, sillä olo ei ole ollut millään tavalla ”-ton”. Nyt kuitenkin olen juuri sitä. Ton. Lasta vailla, ilman, tyhjä.

Luen äidin aiemmin päivällä antamaa Kodin kuvalehteä, jossa poliitikko kertoo lapsettomuudestaan, kun kyyneleet kihoavat yllättäen silmiin. Ensimmäistä kertaa koskaan myös sosiaalisen median äitienpäiväkuvat ja -päivitykset kirvelevät, ja kyllä: haluan kääntää katseeni niistä pois. Ja käännänkin, mitäpä toisten perheonni tänään minulle kuuluu, eihän se kuulu muutenkaan.

Halailen ja nauratan ilmeilemällä veljen lasta, niin pientä ja niin rakasta, mutta tämä uusi, sanoiksi vaikeasti taipuva tunne on siitä huolimatta selkeä: tämä lapsi ei ole minun. Enkä minä hänen. On ihmisiä, jolle hän on vielä rakkaampi ja ihmisiä, joita hän tietämättään rakastaa paljon minua enemmän. On maailman tärkeimpiä ihmisiä, äitejä ja isiä, mutta minä en ole yksi heistä.

Eilinen lapsettomien lauantai ei itkettänyt, mutta tänään alakulo ei päästä minusta irti.

Ehkä ensi vuonna on toisin. Voisiko olla?

Onneksi elämästä ei tiedä. Siksi voi toivoa. Jos tietäisi, odottaisi kärsimättömästi tai surisi etukäteen. Nyt talletan tämän tunteen tänne.

Jospa ensi vuonna?

Pinnasänky ja pullataikina

Viikkoja kestäneen epäodotuksen jälkeen huomaan siirtyväni jälleen ihan oikeaan odotukseen. Itse asiassa tänään odotus pursuilee esiin kuin nousemaan jätetty pullataikina, jota päälle asetettu leivinliina ei mitenkään saa pidettyä poissa näkyviltä. Suunnittelen lapsen huoneen sisustusta ja löydän netistä juuri sen oikean sängyn hänelle. Sen jonka olen päättänyt tilata heti kun lapsiesitys tulee. Ei nyt. Taikauskoako?

Harmittaa, että olen koskaan antanut kenellekään aika-arviota lapsen tulosta. Varovainen, hiljaa lausuttu ajankohta ei tule pitämään paikkansa. Ilo kertomisesta sulaa ajan hidastumisen jalkoihin: ei vielä, ei vieläkään.

Varaan itselleni ja puolisolle pikkujouluretken naapurikaupunkiin. Jotakin pientä ja hauskaa me tarvitsemme. Teatteria, viiniä (minä) ja kuplavettä (mies). Kevyttä puhelua lapsesta hotellihuoneen hämyssä. Joulumarkkinat ja -kirkon.

Muutakin odotettavaa.

Palat jotka pysyvät tallessa

Kun aikaa ja jaksamista alkaa taas olla -lue: kiire töissä hellittää hiukan-, otan ilon irti keittiössä. Testaan uusia ruokia ja kirjoitan muistivihkoon ylös ne reseptit, jotka ovat riittävän hyviä (ja nopeita, aikaraja on 30 minuuttia) toistettavaksi sitten joskus, kun ei ehdi googlata kokkausideoita. Ostan Citymarketista kallista tuorepuristettua appelsiinimehua, jonka juomme puolison kanssa puoliksi. Kukaan ei kitise mehusta, ei kukaan. Ruokapöydälle levittäytyvät työläppärit ja kesken oleva palapeli, eikä niiden päälle kaadu maitoa. Itse asiassa: maitoa ei koskaan nosteta pöytään asti, vaan se kaadetaan kahviin jääkaapin avoimesta ovesta.

Tänä syksynä koti-illat ovat käyneet kovin hiljaisiksi. Vai olivatko ne sitä jo vuosi sitten? Mies löhöilee sohvalla tai lentää simulaattorilla, minä surffaan netissä, askartelen lelua lähipiiriin odotettavalle vauvalle ja sateettomina iltoina käyn kävelemässä. Välillä kaiuttimissa soivat miehen löytämät uudet helmet, välillä katsotaan jokin dokumentti rauhassa alusta loppuun. Kun dokumentit on nähty, siirrymme kuluttamaan aikaa tositeeveen pariin.

Tällaista on elämä lokakuussa 2019. Mitähän se on vuoden päästä?

Minä täällä, kuka siellä?

Tämä blogi kerää tällä hetkellä noin 500 yksittäistä kävijää kuukaudessa. Klikkauksia on noin puolitoista kertaa enemmän. Tuntuu hassulta: 500 ei blogimaailmassa ole paljon, mutta blogin (aika spesifin) aihepiirin ja rauhallisen päivitystahdin huomioiden olen kovin iloinen jokaisesta kävijästä. Sehän on ihan valtava joukko ihmisiä!

Kuvittelen, että teistä lukijoista suurin osa on työssäkäynti-ikäisiä naisia. Kommenteista päätellen moni teistä odottaa omaa lastaan kotiin, osa on jo adoptio(iso)vanhempia. Ja sitten on heitä, jotka miettivät, kannattaako tähän prosessiin alkaakaan. Ja eiköhän teistä joku ole ihan muuten vain kiinnostunut adoptioteemasta, luulen. Teiltä saa aina hyviä vinkkejä ja ajateltavaa, ja tunnutte suhtautuvan armollisesti hölmöihinkin pohdintoihini.

Live-elämässäni juuri kukaan ei tiedä tästä blogista: vain puoliso ja yhteinen miespuolinen ystävämme. Heistä kumpikaan ei ehkä kuulu aktiivilukijoihin, joten tunnustan, että kiinnostaisi kovasti tietää, ketä siellä ruudun takana on.

Jos kerron vähän itsestäni, kerrotko sinäkin?

1. Olen 35 vuotta, ja isona minusta tulee ehkä konsultti.

2. Ilmoittauduin juuri syksyksi astangajoogaan. Toivon että vetäjä ei pakota meitä hymisemään mitään mantroja, koska sellainen on aina tuntunut kamalan kiusalliselta. Haluan vain hikoilla ja rentoutua.

3. Minulla on kaksi ammattia ja vakityö, merkillistä. Kiitän Luojaa tästä ihmeestä aika usein.

4. Olen akuutisti ihastunut mifuun. Palasin juuri työmatkalta, ja puoliso oli tehnyt mifupastaa, mikä onni!

5. Huumorini on usein mustaa, otan kaiken helposti turhan tosissani enkä jaksa minkäänlaista a) lusmuilua enkä b) selittelyä. Tätä kohtaa lapsiperhe-elämä varmaan tulee kehittämään.

Tässä minä, kuka sinä?

Turhautunut muumi

Joskus menee hermo. Se tapahtuu, kun palvelunantaja ei tiedota, kun mitään ei kuulu, kun kuviteltu lapsisitysaika (miksi edes kuvittelin) tulee kohdalle ja aika vain jatkaa kulkuaan kahden aikuisen kesken. Kun tilastot päivittyvät, mutta kohdemaan numerot eivät kuukausiin muutu.

Mitä tehdä, kun kärsivällisyys loppuu? Ensimmäiseksi tekee mieli laittaa sähäkkää ”voisitte tiedottaa paremmin, teidät palveluistanne maksetaan kalliisti!” -henkinen viestin maavastaavalle. Vielä en ole laittanut, epäilen siitä koituvan enemmän hyötyä kuin haittaa.

Sitten huokaillaan: netissä, puolisolle, vertaisille. Tapahtuisi nyt jotain! Tapahtuisi. Pliis.

Lopuksi alistutaan: mitään ei vain voi tehdä. Ei yhtään mitään. Ei kirjallisuuden lukeminen tuo lasta nopeammin kotiin, ei se että vaatteita on kaapissa riittämiin, ei meditointi, ei mikään.

Ailahtelevaista on, tämä elämä jossa ollaan aivan lähellä ja kaikana yhtä aikaa. Tänään on yksi niistä päivistä, jolloin vain turhauttaa. Edellisen kirjoituksen hiljainen sees on haihtunut, toivottavasti se palaa pian. Siihen asti pitänee syödä kynsien sijaan neulasia, että selviää talven yli.