Tässä mitään odoteta

Kun syyskuu alkoi, odotus jäi taka-alalle. Jos asiat menevät kuten mahdollista ja toivottavaa on, voisimme saada lapsiesityksen tämän syksyn aikana. Koska tuo hetki on niin lähellä ja silti niin saavuttamaton, lakkasin siis lähes huomaamatta odottamasta. Nyt odotus on kai jo niin suuri asia, ettei sitä enää rohkene ottaa esille tutkailtavaksi kovin tiheään. Pullahtaa vielä pöydälle koko hoito, valtaa kaiken tilan ja tuo mukanaan malttamattomuuden, jota ei viikkokausia saati kuukausia jaksa kantaa.

Siispä epäodotamme. Hästäg norsu keittokomerossa, tai ainakin rattaat olohuoneessa (ostimme, kun halvat ja hyvät tulivat vastaan, ja siinä ne nyt muistuttavat siitä, jota aktiivisesti painetaan pois mielestä).

Martti ja Anneli ne yhteen soppii: adoptiolapsen nimi

Kerroin joskus aiemmin, että ystäväni lapsella oli nimi jo silloin, kun hän majaili äitinsä kohdussa. Kadehdittavaa. Vauva oli Villekalleeemeli, ei lapsi tai joku vaan Hän.

Meillä nimen paikalla on sivulause: josselapsijoskustuleeniin. Tai nykyään jo varoen: sittenkunselapsituleeniin.

Muuta ei vielä uskalla. Koska minkäänlaisen kutsumanimen käyttäminen tuntuu tässä vaiheessa aivan liian oudolta, keskustelemme harvakseltaan nimestä. Pääkriteereitä on muutama:

1. Nimen on oltava suomalainen tai vähintään länsimainen, sillä erottuvassa ihonvärissä on yhdelle pienelle ihmiselle riittävästi kannettavaa. Ettei ainakaan luokan oppilaslistasta tai aikuisena ansioluettelosta heti huomaa, että tuo ihminen ei ehkä olekaan elovena-mallia. Haluamme, että lapsi saa mahdollisimman pitkään olla vain yksi muista lapsista.

2. Ne muut nimet. Juuri sen oikean nimen on oltava sellainen, että se sopii molempien sukunimien kanssa yhteen (näillä näkymin aiomme arpoa sukunimen). Nimilaki ehti onneksi muuttua jo ennen jos/kun-lapsi tulee taloon, mutta toistaiseksi emme lämpene yhdistelmänimille. Emmekä toistemme sukunimille. Miten ihmeessä ihmiset saavat koskaan päätettyä yhteisestä sukunimestä jo avioituessaan, kun me emme osaa edes ajatella vaihtamista yli kymmenen yhteisen vuoden jälkeenkään?

3. Edelliset sukupolvet. Puolison suvun nimiperinteet ovat mysteeri. Oma äitini on toivonut, että meillä molemmilla oleva toinen nimi saisi jatkumoa, ja muutenkin toisen nimen valitseminen perinneosastolta tuntuu hyvältä. Että jos nyt geenit eivät olekaan samat, niin jatkumoa on nimien(kin) kautta.

(4. Sukupuolineutraaleista nimistä en nyt jaksa välittää, muut tekijät painavat tällä erää enemmän. Ei toki olisi hullumpaa, jos jokin neutraali ja sukunimisujuva versio tulisi vastaan, mutta varsinaiseen kriteeristöön tämä kohta ei yllä. Onhan noissa kolmessakin seulomista.)

Olen keksinyt yhden riittävän kauniin ja soljuvan tytön nimen. Sille puolisokin nyökytteli. Nimi sulaa suussa kuin karkki ja toimii monessa maassa. Kaikki tapaamani sen nimiset ovat olleet mukavia ihmisiä.

Pojan nimiä pallottelin kerran olohuoneen sohvalla puolihuumorilla ääneen, kun puoliso sanoi varoen ”jos se olisi Kai” (siis ei hän oikeasti sanonut Kai, mutta riittävän lähelle jotta voin kääntää ehdotuksen Kaiksi). Miksei, miehen ehdotus oli helppo, iloinen nimi, jossa on kiinnostava sivumerkitys. Siitä nimestä voi kertoa tarinan, sillä on syy tulla valituksi.

Miten te valitsitte/valitsette adoptilastenne nimet?

 

Rattaat adoptiolapselle -huijarisyndrooma vaunuosastolla

Paikkakunnalle avautuu lastentarvikeliike, ja vastoin parempaa tietoamme poikkeamme avajaispäivänä sisään. Hulina on hurja: naisia, lapsia, myyjiä, ilmapalloja ja kaatuvia pyöräilykypäräpinoja. Suuntaamme rauhallisimpaan nurkkaan tutkimaan esittelyssä olevia rattaita. Tai kärryjä, kuten me toistuvasti niitä kutsumme – nämäkään termit eivät ole vielä hallussa.

Karkeasti ottaen tarjolla näyttää olevan
– järeitä ja kalliita yhdistelmävaunuja (mihin nämä mahtuvat?)
– kasvot menosuuntaan liikkuvia matkarattaita (kiintymyssuhdehälytys!)

Toteamme molemmat, että auton ostaminen on paitsi helpompaa, myös hauskempaa. Autokaupassa olo ei ole ollenkaan kiusallinen ja osaamme molemmat selvittää ja fiilistellä olennaisia asioita, mutta lastentarvikeliikkeissä on toisin.

Samana iltana alan kahlata läpi netin tieto- ja markkinointitulvaa. Selviää, että me tarvitsemme käänettävän kulkusuunnan lisäksi helposti kasattavat, työntöaisaltaan (?) säädettävät rattaat. Käsimatkatavarakokoa tai tyylikästä ulkonäköä emme kaipaa, mutta selkäkorkeutta sen verran, että ostettavat rattaat menisivät useamman vuoden. Rengaskokoakin saisi olla enemmän kuin kahvikupin halkaisijan verran. Kauniina pitämäni Yoyot karsiutuvat, samoin trendikkäät Bugaboot, käytännölliset Baby joggerit ja monet muut.

Seuraavalla viikolla työntelemme läpi toisen liikkeen valikoimassa olevat rattaat. Myyjä tiedustelee lapsemme ikää ”-emme vielä tiedä, meille tulee adoptiolapsi”, ja kuultuaan vastauksen alkaa myydä meille keskimääräistä kalliimpia ja laadukkaampia yhdistelmävaunuja. Pieniä kyllä (Emmaljunga Viking, ehkä?), mutta ei kovin pieneen tilaan meneviä. Kerromme, että tarvitsemme ehdottomasti matkakelpoiset rattaat ensimmäiseksi kulkupeliksemme, sillä lapsi haetaan suuresta, helteisestä kaupungista ja matkalle on tarkoitus lähteä rattaat mukana, ettei kaikessa touhussa tule tehtyä vikahankintaa paikan päältä.

Myyjä ymmärtää eikä kuitenkaan ymmärrä. ”Ei matkarattaita voi ainoiksi rattaiksi oikein ostaa.  Ne ovat poikkeustilanteita varten, kun menette autolla mummolaan. Ja kun ei ihan vauva kerran ole kyseessä, niin kyllähän lasta kuljetetaan kasvot menosuuntaan.” Kaivan jostakin kuluneen ”niin, adoptiolapsillahan tilanteet voivat olla vähän erilaisia”-fraasin, ja poistumme liikkeestä turvaistuinhyllyköiden kautta. Niidenkään merkit ja mallit eivät meille noviiseille kerro mitään, mutta myyjä suhtautuu meihin selvästi jo pedagogisena haasteena ja poistumme paikalta huomattavasti viisaampina. 360 asteen kääntyvyys! i-size! Autoliiton testit! (Niihin perehtyminen muuten auttaa, sillä hyviksi havaittuja istuimia ei olekaan liiaksi).

Samana päivänä palaamme takaisin juuri avattuun liikkeeseen. Avajaispäivän ruuhka on hellittänyt, ja tällä kertaa myyjä tulee esittelemään meille ratasvalikoimaansa. Hänen avullaan löydämme hakemamme: käännettävällä kulkusuunnalla olevat semimatkarattaat, tukevilla ilmakumirenkailla, yhden käden kasausmekanismilla ja isolla tavarakorilla. Mies innostuu rumana pitämästäni armeijanvihreästä sävystä ja alkaa välittömästi suunnitella rattaiden personointimahdollisuuksia.

Nämä me siis ostamme, kun lapsiesitys joskus tulee. Mitäänsanomattomat, vakaat, käytännölliset, minihissiimme mahtuvat Britax Smile 2 -rattaat. Sitten kun.

 

01_BRITAX_SMILE_2_OliveDenim_02_FWFSunVisorOut_2017_72dpi_2000x2000

Kuvan lähde: Britax Römer

Röntgenkuvia työpaikan käytävällä

Työt alkavat. Ensimmäisellä viikolla kohtaan työkaverin hänen työhuoneensa ovella.

”Moii! Milloin se sun laskettu aika nyt onkaan? Tai mihin tuota teidän hommaa nyt voisi verrata?”

”Sitä laskettua aikaa ei tässä kyllä oikein oo.”

”No kai teillä jotain on? Ootteko te jo plussanneet?”

” No joo. Me ollaan varmaan plussattu kun on saatu adoptiolupa, ja sit me saadaan joskus lapsiesitys joka on niinku… ööö… ne röntgenkuvat?”

Että jos ei moni tiedä adoptiosta mitään niin eipä ole biologinen lisääntyminen allekirjoittaneellakaan hallussa.

 

Isofixistä ja tilantarpeesta

Tuttavapariskunta karauttaa pihaan palatessaan autokaupoilta. He ovat käyneet koeajamassa isompia autoja, koska lisääntyvät ihmiset vaativat lisää tilaa.

Jo samalla viikolla huomaan houkuttelevani puolisoa autokauppakierrokselle. Lisää tilaa, meillekin! Puolisoa huvittaa: hän palaa työmatkalta, ja vaimoon on sillä välin tarttunut autokuume.

Paitsi lapsiperheen muuttuvilla tarpeilla, perustelen asiaa myös pitkillä työmatkoillani. Onhan se mukavaa istua korkeammalla, näkee paremmin. Turvallisuus! Ja mahtuisi tavaraa takakonttiin, nyt ei oikein mahdu. Lisäksi olen oppinut uuden termin: isofix-valmius, sitäkään nykyisessä autossa ei ole.

Joitakin viikkoja sitten asunnossamme kävi myös kiinteistönvälittäjä, sillä pohdimme isompaan asuntoon siirtymistä. Asia jäi odottamaan, ja palaamme siihen kenties lomakauden jälkeen.

Meistä tuli klisee. Jos nyt, vaikkei lasta näy mailla halmeilla.

Ps. Tuttu pariskunta valmennuskurssilta saa lapsiesityksen. Ihmeellistä! Jossakin siellä, kaukana ja näkymättömissä, meistä tehdään perheitä.

Mitä hyvää lapsi tuo?

On kummallista tietää (adoptiotietäminen = uskoa vahvasti, toivoa vielä enemmän) että ensi kesänä meitä on kolme. Koko ajan jotakin on meneillään viimeistä kertaa: juhannus aikuisten kesken, fatbiken vuokraus extempore-maastopyöräilyä varten, päivälliseksi rieskaa ja raejuustoa hotellin sängyssä. Loputon vanuminen kylpylän porealtaassakin tuntuu jäähyväisiltä. Hyvällä tavalla.

Pitkään lapsen saaminen näytti mielestäni vain sarjalta luopumisia. Nyt uskon ja toivon, että lapsen mukana tulee myös jotakin uutta, positiivista. Mutta mitä?

En tiedä. Kuka kertoisi jotain hyvää, kun tavallinen perhepuhe sisältää lähinnä väsymystä, kiirettä ja oman ajan kaipuuta?

Tämä uusi tyyppi

Olen aina pitänyt itseäni perusreippaana ihmisenä. Sellaisena, joka juttelee tuntemattomille perhejuhlissa, tarjoutuu ajamaan kapeilla vuoristoteillä, haluaa suurkaupungissa poistua pääkaduilta ja maistaa  niitä kummallisia ruokia. Joka katsoo matkustaessaan kohteen kiinnostavuuden ennen matkustustiedotetta, laulaa (pakon edessä) julkisesti ilman erityistä laulutaitoa ja niin edelleen.

Olen koko aikuisikäni pyrkinyt siihen, että ainakaan rohkeuden puute ei estä asioita tapahtumasta, järki ja harkinta toki ovat toki sitten toinen juttu. Mutta ei nössöily.

Nyt jokin on muuttunut.

Minusta on tullut varovainen. Ei asioissa, joiden riskit ovat henkisiä (häpeän ja harmituksen kanssa voin kyllä jotenkin elää edelleen), mutta marginaalisetkin fyysiset riskit tuntuvat yhtäkkiä kamalilta.

Siispä: ei enää kipeänä töiden tekemistä, ei matkoja epämääräisillä lentoyhtiöillä, ei kaupunkipyöräilyä ilman kypärää.

Kuka tämä uusi tyyppi oikein on? Mistä hän tuli elämääni, ja pääsenkö hänestä enää koskaan eroon?

Tämä vastasyntynyt ja kutsumatta seuraani liittynyt riskianalyytikko ärsyttää itseäni, ja  muutama kaverikin on jo saanut hänestä osansa.

Minä, joka en koskaan ole suostunut sanomaan, että pelottaa, olen joutunut tunnustamaan sen jo muutamaankin otteeseen. Pelko on estänyt asioita tapahtumasta, saanut näkemään huolia, joita en ennen tuntenut.

Jos pelkkä odotus tekee minusta tällaisen, millaista elämä lapsen kanssa mahtaa olla?