Äitienpäivä 2019

Vietämme äitienpäivää kaukana kotoa. Paikallisessa, päivän teeman mukaisessa musiikkitapahtumassa minulle ojennetaan ovella vaaleanpunainen neilikka. Hyvää äitienpäivää!

Ensin kiusaannun. Tekee mieli tuupata kukka takaisin antajalleen,  mutten kehtaa tehdä niin enkä halua selitellä. Kukka on kaunis, mutta lähtiessämme se jää pöytään, kai vahingossa.

Jälkeenpäin hymyilyttää silti.

Raskaana olevista naisista puhutaan usein odottavia äiteinä, joten voisiko adoptio-odottajakin olla sellainen? Lapsi on aivan yhtä todellinen siellä jossain kuin hän, joka kasvaa Suomessa äitinsä ihon alla. Meidän yhteytemme toisiimme on erilainen: minä mietin pientä ja tummaa lasta, jonka kasvoja en osaa kuvitella, hänelle ehkä kerrotaan että tulevaisuudessa ikiomat äiti ja isä hakevat sinut kotiin.

Ja sitten jonakin päivänä nämä tarinat yhdistetään ja me synnymme toisillemme.

Patetiaa on vaikea välttää. Ulkopuolisille näkyvä todellisuus on tämä: juon kuohuviiniä, kuuntelen musiikkia ja naureskelen matkaseuran vitsailulle. Heti aamusta lähetän äidilleni viestin, jossa kerron viranomaisvahvistuksen saapumisesta ja tämänhetkisen arvion lapsitiedon saapumisajasta. Äiti vastaa, että häntä alkaa nyt jännittää.

Froteinen kristallipallo

Adoptioprosessi on omiaan herättämään ihmisessä ainakin lievästi maagisia  ajatuksia. Yksi jos toinen kertoo siitä, miten tuleva vanhempi menee yöllä parvekkeelle (kuin siinä Jenni Vartiaisen laulussa konsanaan), ja pohtii jossakin saman taivaan alla asuvaa lastaan.  Lähettää ajatuksissaan terveisiä kauas, sinne jonnekin. Minulle tuo kuuluu jotenkin samaan ”en saa tästä kiinni” -otsikoituun kategoriaan kuin usein kuulemani kokemus siitä, kuinka vanhempi tuntee rakkautta tulevaa lastaan kohtaan. Jotenkin ymmärrän sen kun lapsi kasvaa oman ihon alla, mutta en osaa samaistua tunteeseen kun kyse on adoptiolapsesta. Osaisinpa! Kunpa osaisinkin! Ehkä sekin aika vielä tulee, varmaan viimeistään kun lapsiesitys on käsissä.

Koska en osaa löytää itsestäni vielä edes orastavaa äidinrakkautta (epämääräistä kaipuuta ja kärsimättömyyttä riittää kyllä muillekin annettavaksi), tyydyn ihmettelemään. Tuijotan kirpputorilta ostamaani punaista, 104-senttistä bodya, ja mietin miltä se näyttää kun sen sisällä on lapsi. Miltä tummatukkainen lapsi näyttää se päällään? Mahtuukohan se, vai onko liian suuri? Noina hetkinä tulevaisuus tuntuu leikkaavan välähdyksen tähän aikaan. Merkillistä.

Minun kristallipalloni ovat nuo muutamat vaatteet jotka olen uskaltanut ostaa.

KVG: Milloin kertoa adoptiosta?

Palvelunantajalta ei kuulu vahvistusta kohdemaan hakijarosteriin pääsystämme. Ehkä he eivät ole saaneet tietoa kohdemaasta, tai sitten tätäkin pitäisi kysyä itse. Odotamme vielä, ettemme olisi vaivoiksi, me kiltit ja kunnolliset asiakkaat. Onneksi asiaa ei nyt ehdi miettiä, sillä töissä pitää kiirettä. Vähäinen vapaa-aika kuluu urheiluun, ja luettuakin (muutakin kuin Sinkkosta) on tullut. Kirppareita vältän, taisin saavuttaa niiden suhteen jonkinlaisen saturaatiopisteen alkuvuonna.

Yhteistyöverkostoissa suunnitellaan jälleen vuotta 2020. Yksi ihminen kerrallaan laajennan piiriä, jolle vihjaan etten ehkä ole koko vuotta töissä. Verkoston työkaverit -emme ole samassa työpaikassa, mutta teemme kyllä yhteistä työtä- ilahtuvat, joku puolestani ja joku ehkä siksi, että aion jäädä hetkeksi pois töistä (heh).

Mutta miten kertoa sillä oikealla työpaikalla? Siellä, jossa juon ainakin silloin tällöin aamukahvini ja jonne joskus tulen esittelemään nyt vielä tuntemattoman, pienen ihmisen? Esimies ja sijaisensa tietävät jo. Kollega kertoo yllättäen aamupalaverissa tulevansa syksyllä isovanhemmaksi, eikä onnistu salaamaan onneaan. Miksi pitäisi? Ilahdumme kaikki, minäkin taputukseen asti. Mahtavaa! Mutta miksi en itse tahdo kertoa, en vieläkään? Olenhan pantannut tätä tietoa oikeastaan koko nykyisen työsuhteeni ajan, joten kai nyt vihdoin papereiden saavuttua kohdemaahan voisi jo kertoakin. Ikäni huomioiden on ihme, ettei asiaa ole koskaan kysytty edes vahingossa.

Kerta kerralta siirrän kertomistani. Kun paperit ovat lähteneet? Meni jo. Jos ennen lomia? Äh, olisipa outoa. ”Hyvää kesää! Ai niin, meille tulee lapsi.” Entä niiden jälkeen? Ähh.

Tämä on niin yksityistä. Jotenkin en halua selitellä (miksi pitäisi?), en halua liikuttua (tämä alkaa olla aika liikuttavaa, nyt kun olemme SIINÄ odotuksen vaiheessa ja kaapissa on kaikekokoisia lasteenvaatteita), en halua… paitsi että haluaisin sittenkin.

Istumme  työporukalla iltaa yhden meistä luona. Hänellä on adoptiolapsi, jo iso. Vieläkään en kerro, mutta olen iloinen, että juuri hän on liittynyt joukkoomme.

Sammakonreisiä lautasen reunalla

Adoptiolasta odottavat aikuiset eli tulevat vanhemmat saavat opetella vastaamaan monenlaisiin kysymyksiin ja kommentteihin. Kukaan ei tarkoita pahaa, mutta joskus ystävälliset kommentit kertovat vain niin suuresta tietämättömyydestä, että vastailu ja selittäminen tuntuvat ylivoimaisilta. Adoptioprosessi on  liian suuri ja monitahoinen pala avattavaksi muutaman lauseen mittaisessa kohtaamisessa, eikä siihen muutenkaan läheskään aina jaksa lähteä -ei, vaikka aikaa olisi ja kysyjää kiinnostaisikin.

Alla omat ”en jaksa selittää” -suosikkini. Löydätkö näistä itsesi vai ovatko omat kokemuksesi ja ajatuksesi ihan toisenlaisia?

1. ”Milloin se tulee?”  Vastaus: Kukaan ei todellakaan tiedä, ja se turhauttaa myös adoptiovanhempia. Meillä voi olla lapsiesityksen ajasta varovainen aavistus (tai sitten ei) jota emme ehkä halua kertoa, sillä prosessin vaiheita ja muuttujia on niin monia ja aika-arviot luistavat käsistä jatkuvasti. Kysy siis mieluummin, mitä adoptioprosesssille kuuluu tai missä vaiheessa sitä olemme nyt.

2. ”Miksette adoptoi Suomesta?” Vastaus: Koska kotimaisen lapsen odotus kestää niin kauan ja olemme siihen nähden jo vähän iäkkäitä. Tai: Koska se ei tunnu oikealta. Miksi sinä valitsit tuon puolison etkä naapurin Jannea?

3. ”Ne serkun naapurinkin adoptiolapset on niin reippaita!” Vastaus: No kiva. Tämän kommentin tarkoitus on varmasti rohkaista, mutta kiintymyssuhdeteoriansa lukeneet tulevat adoptiovanhemmat eivät todellakaan halua reipasta lasta. Google kertoo, miksi.

4. ”Tosi hienoa että adoptoitte!” Vastaus: Jaa-a. Ei tässä mitään gloriaa kerätä, vaan yritetään perheellistyä itselle sopivammalla tavalla, joten kehuminen tuntuu hiukan kiusalliselta. Adoptioon liittyy aina tragedia (joko lapsen tai vanhempien suunnalta, ehkä molempien). Ehkä siis haluat mieluummin osoittaa ilosi sanomalla vaikka ”onnea, teistä tulee varmasti hyvät vanhemmat”?

(Olisipa muuten mahtavaa jos joku sanoisi noin. Onkohan sen sanominen helpompaa biologista lasta odottaville?)

5. ”Onko se tyttö vai poika? Minkä ikäinen? Saisittepa pienen/tytön/terveen!”  Vastaus: Oh man, emme tiedä mitä sukupuolta lapsi on. Ikäänkään ei voi vaikuttaa: adoptioluvan ikähaitarin sisällä mennään, muu selviää kun saamme lapsiesityksen. Terveyden suhteenkin toive kuulostaa hämmentävältä, vaikkakin kovin ymmärrettävältä. Adoptioon vapautuvat lapset ovat kuitenkin maailmassa jo, ja heille etsitään sopivaa kotia. Syntyvälle lapselle voi toivoa terveyttä, mutta adoptiolapsen suhteen toive tuntuu inhimillisyydestään huolimatta ristiriitaiselta. Onko hyvä, jos ”rikkaaseen länsimaahan” lähtevät ne terveimmät, ja erityistä hoitoa tarvitsevat lapset jäävät kotimaahansa, todennäköisesti laitoshoitoon?  Erityistarvelomakkeella olemme voineet hiukan vaikuttaa siihen, millaista terveydentilaa lapselta toivomme, mutta loppu jää nähtäväksi.

(Note to self: Terveydestä pitää kirjoittaa oma postauksensa.)

Mää hoidan! Ehkä.

Laskettua aikaa (tai mitään sinne päinkään) ei adoptio-odottajalle meidän kontaktissamme anneta. Lapsen ja vanhempien yhdistäminen on sisältölähtöistä työtä, mikä tarkoittaa ettei vuoronumeroita ole. Lapsi tulee kun tulee, jos tulee.

Siitä huolimatta huomaan laskevani, jotain. Työkokouksessa suunnittelen vuoden 2020 syksyä ja lupaudun kaikkeen tietäen, etten ehkä ole silloin töissä. Vihjaan kollegoille, että kenties vuosittainen, valtakunnallinen projektini on seuraavaksi jonkun työtoverin hartioilla, sillä uunituoreen sijaisen vastuulle sitä ei voi laittaa.

Ystävä kysyy, miten sijaisuuteni järjestetään kun jään kotiin. Hän tietää, että teen työtä, jonka oppimisessa yksi vanhempainvapaa menee hujauksessa. Ilman lisäkoulutusta hommaan pystyviä sijaisia ei ole todennäköisesti ole olemassakaan. ”Not my business”, vastaan rakentavasti. Kyllä tekijä aina löytyy, olenhan minäkin tämän oppinut. Siperia opettaa, huku tai ui, mitä näitä nyt on. Intressini on seuraavaksi saada yhdelle lapselle hyvä lapsuus, siihen verrattuna kiinnostavatkin työt tuntuvat kovin toissijaisilta. Ennen en tätä ymmärtänyt (työ on aina ollut elämäni suurimpia intohimoja), mutta nyt kaikki on toisin. Jo nyt, vaikkei lasta vielä ole. Pitkä odotus tekee tehtävänsä.

Jos lapsi ei tule vuonna 2020, pettymys on selviö. Odotan lasta, odotan vanhempainvapaata, odotan kotonaoloa.

(Huomaako muuten tekstistä, että kirjoitan tätä junassa kahden intensiivisen kokouspäivän jälkeen, nälkäisenä ja väsyneenä?)

Painajainen

Pari viikkoa sitten kirjoitin koosteen adoptio-odottajan peloista. Yksi olennainen jäi kuitenkin kirjoittamatta listaan – ehkä pahin kaikista, niin paha ettei sitä oikein edes kestä ajatella. Jos sen päästääkin epähuomiossa mieleensä, haluaa sen siirtää sivuun mahdollisimman äkkiä.

Jos adoptio menee kesken. Jos toinen meistä kahdesta vaikka sairastuu.

Tätä olen viime päivät pohtinut, sillä viikkokausia jatkunut flunssa sai viimein hankkiutumaan lääkärille, joka puolestaan antoi lähetteen verikokeisiin. Terveyden, lapsen ja jokin yleinen toivon menettämisen pelko sai ristimään kädet muutamaankin otteeseen ennen tulosten saamista. Taisin jopa harrastaa lapsuudesta tuttua kaupankäyntiä: jos nyt hoidat tämän, minä kyllä…

Tulokset olivat ok, enkä enää muista mitä yläkerran suuntaan hädissäni lupasin. Ehkä lahjoitan rahaa ilmastonmuutoksen torjuntaan tai Yhteisvastuukeräykseen, sillä kiitollisuus puhtaista papereista on suuri. Sitkeä flunssa siis vain. Kuulemma.

Kiitos tuntuu nyt aivan liian pliisulta sanalta.

Tässä prosessissa on paljon pelissä. Koko ajan. Liikun tavallista enemmän junalla (turvallisuus), syön monipuolisesti (terveys), halailen puolisoa (parisuhde), sijoitan varovasti ja vain etf-rahastoihin (talous). Näistä minkään ei kestä notkahtaa, sillä yhden myötä vaakalaudalla on niin paljon. Ja tämä koskee meitä molempia: puoliso on tässä prosessi ihan yhtä raskaana kuin minäkin.

Käsien ristimisen jatkunee vastaisuudessakin.

Adoptio-odottajan pelot

Yksi seuraamistani blogeista on Valeäiti. Hanne kertoi vastikään heille tulossa olevasta Kolmosesta, ja uusimmassa postauksessaan hän listasi alkuraskauden pelkoja.

Oi Hanne! Ei tämä varmasti sinua lohduta, mutta kyllä täälläkin pelottaa. Raskausarvet eivät sentään ole käyneet mielessä, mutta suunnilleen kaikki muu mahdollinen kyllä.

Pelottaa ainakin:

Parisuhteen puolesta. Mitä jos maailman tärkein ihmissuhde joutuu lapsen tultua sellaiseen mankeliin, ettei siitä selvitä? Jos kotityöt menevät huonoon uusjakoon ja alamme riidellä arkisista asioista. Jos emme enää jaksa tai edes halua nähdä toisiamme myönteisessä valossa, samalla puolella. Jos eroamme.

Lapsen puolesta. Jos aiheutamme vain lisää taakkaa lapselle tuomalla hänet maailman toiselle puolelle, jos (kun) hän kohtaa rasismia. Jos hänen elämästään tulee kohtuuttoman vaikeaa. Jos hän ei koskaan tunne kuuluvansa Suomeen eikä perheeseemme. Jos hänen elämäänsä värittää ikävä, masennus, epävarmuus, epämääräinen viha.

Omasta puolesta. Jos pää ei kestä, jos selkä ei kestä (ne treenivinkit isomman lapsen odottajalle ovat edelleen kirjoittamatta), jos en enää nauti elämästäni, jos kadun. Tuo viimeinen on niin paha ajatus, ettei sitä melkein halua edes kirjoittaa tänne. Jos kaikki vain menee huonosti?