Sama äiti

Takana on tähänastisen elämäni paras kesä. Ihana, lämmin, ulkona vietetty, hauska kesä.

Ostan lapselle välikausihaalarin kirpparilta, kun mies huomaa, etteivät verkkarit ehkä tosiaan enää riitä lämmittämään pientä ihmistä. Kaverilta saaduista, lenkkareita pykälän verran lämpimämmistä kengistä lapsi on hyvin ylpeä, samoin hän pitää erityisen tarkkaa huolta hanskoistaan. Elämänsä ensimmäisistä.

Kerran viikossa on kerho, ja se onkin viikon paras asia ainakin lapsen, usein minunkin mielestäni. Ensimmäiset flunssat tulevat ja menevät. Pihalla on etanoita, joita on käytävä katsomassa hyvin tarkasti, joka päivä. Suunnittelemme syksyyn lapselle ja rakkaillemme juhlia. Teemme perheenä ensimmäisen yön yli kestävän reissun, joka sujuu hyvin.

Yhtenä päivänä minä käyn valokuvauksessa ja ennen sitä kampaajalla ja meikissä, ja lapsi toteaa minut nähdessään ”äidillä on uusi tukka”. Sitten hän silmäilee minua tarkkaan ja hiukan huolestuneesti. Kerron, että äidillä on huulipunaa ja silmämeikkiä, mutta että äiti on kyllä ihan sama. Lapsi rentoutuu silminnähden ja huokaisee ”sama äiti”.

Ja sama vanhahan minä olen. Aikaa vain on käytettävissä aiempaa vähemmän, jonka vuoksi olen pudonnut maailman tapahtumien kelkasta ja kanssani on vaikea sopia menoja (lapsen unien ja syömisen turvaaminen muodostaa päiviin raudanlujan rungon, jota ei ilman ydinsodan uhkaa huojuteta). Myös ajatukseni harhailevat enemmän, ja kun näen vaihteeksi ystävää ilman lasta, huomaan mokoman harhailun jääneen päälle. Ärsyttävää! Silti rakkaiden ihmisten näkeminen näkeminen tuntuu lohdulliselta: he ovat olleet mukana tämänkin vaiheen läpi, he taitavat pitää minusta myös tällaisena.

Kolme yötä

On aamu, kello kahdeksanjotain. Mies treenaa syviä vatsalihaksia olohuoneen matolla ennen töihin lähtöä. Minä olen jo joogannut, tiski- ja pyykkikoneet pyörivät taustalla. On aivan hiljaista, jos ei oteta huomioon miehen tuhinaa lattialla ja koneiden hiljaista huminaa. Jopa työnantajan antama uusi läppäri on lähes äänetön, vaikka sillä kirjoittaakin.

Elämä on holdissa. Samalla se ei ole: töitä on vietävä eteenpäin, eläkeikäisten vanhempien terveys yskähtelee, taittelen torttuja pakasteeseen aattoaamuna paistettavaksi. Lapsi tahollaan kasvaa, vaikka hän voisi jo olla perheessä, pysyvien ihmisten kanssa.

Kutsu hakumatkalle voi tulla periaatteessa milloin vain. Se ei ole vielä edes myöhässä aikanaan meille annetusta aika-arviosta, päin vastoin. Eikä sitä ole tullut heillekään, jotka ovat saaneet lapsiesityksensä ennen meitä, joten yritän tietoisesti siirtää odotuksen jälleen kerran sivuun. Silti: mitä lähempänä mahdollista lähtölupaa olemme, sitä vaikeampaa se (tietenkin! kuinkas muuten!) on. Kyselytkin lisääntyvät: töissä kysellään, ystävät kyselevät. Ainoastaan vanhemmat eivät kysele, he tietävät että kuulevat kyllä heti jos jotakin kerrottavaa tulee. Koronatilanne pahenee pitkin Pohjois-Eurooppaa, ja mahdollinen matkustusrajoitteiden lanseeraaminen kohdemaassa hirvittää. Ei enää lisää viivettä tämän vuoksi, eihän? Lapsi on saanut jo koronan vuoksi kaksi vuotta lisää lastenkotielämää, voisiko se jo riittää yhdelle pienelle ihmiselle?

Ja ihan pian tosiaan on joulu. Adoptiopalvelunantaja ja varmaan myös kohdemaan viranomaiset jäävät joulutauolle, eli minkäänlaista liikahdusta ei lähiviikkoina ole luvassa. Huonosta koronatilanteesta huolimatta aiomme kokoontua lähipiirin kesken meille. Jokainen on luvannut tehdä koronan kotitestin ennen autoon astumista, ja jokainen tuo pöytään jotain. Mies siivoaa ja tekee jälkiruoan, minä olen tilannut lähimarketista laatikot kotiovelle. Munakoisosillin ja savusärkitahnan teen edellisenä päivänä, ja sitten kaikki on niin valmista kuin voi olla.

Kaksi tuhatta vuotta sitten eräs pari odotti lasta kaukana kotoa, sanoinkuvaamattoman epämukavalla verolistautumismatkalla. Minä odotan lasta keskellä yltäkylläisyyttä, enkä silti jaksaisi odottaa. Mutta kukin lapsi tulee kun tulee, näemmä saapumistavasta ja vuosisadasta riippumatta. Ja lapsen mukana kaikki muuttuu, jos ei nyt sentään (yleensä) globaalisti niin ainakin paikallisesti, yhdessä perheessä.

Joulurauhaa, kanssaodottajat ja -lukijat! Tämä joulu on tällainen, ensi joulu jotakin muuta. Tuokoon vuosi 2022 sinulle sitä, mitä toivot ja tarvitset.

Puolitoista astetta

Glasgowsta ei kuulunut mitään hyvää. Maapallo lämpenee holtittomasti edelleen, ja minä yksityisautoilen sushiravintolaan jatkossakin. Teollisuus laskee kemikaalijäämiä samaan jokeen, josta toiset ottavat kaiken käyttövetensä ja sademetsiä hakataan öljypalmujen tieltä.

Miten ihmeessä tämän selitän tulevalle lapselleni? Että vanhempiesi elämäntapa oli sietämätön (nykyään sentään aiempaa parempi, muttei todellakaan kestävä) eivätkä he olleet mukana mielenosoituksissa tai kampanjoissa ilmastorajoitteiden puolesta. Että he tiesivät tämän katastrofin nousevan pintaan ja pakottavan koko globaalin ihmisyhteisön polvilleen vielä sinun elinaikanasi. Että sinä maksat vanhempiesi ja isovanhempiesi sukupolvien virheistä.

Sinä, joka olet jo kasvanut suurkaupungissa, jossa ilmanlaatu on ajoittain niin surkea, että silmiä kirvelee ja maskin käyttöä suositellaan muunkin kuin koronapandemian vuoksi. Sinä, jonka biologiset vanhemmat ovat sietämättömän epätasa-arvon jyräämiä ja siksi luovuttaneet sinut kasvamaan toisessa perheessä, ja jonka adoptiovanhemmat kuuluvat siihen onnekkaaseen marginaaliin, joka vielä kehtaa valittaa, kun hoitoraha on vain muutaman satasen kuukaudessa.

”Anteeksi” on ihan liian pieni sana. Sinä maksat aikanasi tästä kaikesta liian kovan hinnan, koska minä ja me emme halunneet maksaa mitään.

Melkein-isänpäivä

Eilinen, siis aika mones isänpäivä tässä prosessissa kului lähes huomaamatta. ”Aiotteko juhlia?” kyselivät työkaverit. ”Ei me varmaan, mulla on se työmatkakin”, arvelin. En silti malttanut olla huomioimatta miestä pikkiriikkisen. Ostin appelsiinisuklaan makuista maustekahvia, minikokoisen suklaalevyn ja kortin, jonka kannessa siteerattiin muumeja:

”Muumipeikon isä kaipasi perhettään ja kuistiaan. Hänestä tuntui äkkiä, että vasta siellä hän voisi olla juuri niin vapaa ja seikkaileva kuin oikean isän tulee olla.”

Kortissa taisi koskettaa jokin. En ole ihan varma, mikä. Ehkä Tove Jansson oli onnistunut muotoilemaan sanoiksi jotakin sellaista, jonka haluaisin itsekin puolisolleni, tulevalle isälle luvata: että vaikka millaista tulee, niin sinä olet edelleen vapaa ihminen. Että seikkailut eivät lopu, päinvastoin.

Vaikka minähän se taidan olla, joka niitä seikkailuita ja vapautta kaipaa. Tai luulee kaipaavansa. Äitiyteen liittyy ajatuksissani niin paljon enemmän rajoitteita kuin isyyteen, että on suorastaan kiusallista huomata ajattelevansa niin stereotyyppisesti. Että sitten ei voi sitä ei tätä eikä tuotakaan. Vaikka mitä konkreettista se, tämä tai tuo oikeastaan ovat? Olenhan sitoutunut vapaaehtoisesti ja onnellisesti muihinkin asioihin, jotka rajoittavat vapauttani: puolisooni ja työpaikkaani nyt ainakin. En voi lähteä huomenna kiertämään Botswanaa enkä asentaa Tinderiä puhelimeeni (tai ainakaan näistä ei seuraa mitään hyvää, vaikka periaatteessa ne mahdollisia ovatkin). Sitoutumalla näihin olen saanut paljon enemmän kuin menettänyt. Miksei lapsenkin kanssa olisi juuri näin?

Ehkä rajoista ja vapaudesta puhumisen aika on jo mennyt. Elämä on vain muuttumassa, ja juuri nyt sen tiedon on riitettävä.

Opiskelua perhevapaalla?


Kun syksy etenee, ajatus vuodesta perhevapaalla, täysin työ- ja paljolti koko aikuisten elämän ulkopuolella, alkaa tuntua aiempaa todemmalta. Kun on elänyt vajaat 40 vuotta itselleen ja siitä 15 vuotta työelämä erittäin korkealle priorisoituna, alkaa jossain kohdassa mietityttää, voisiko jokin oma juttu olla kuitenkin tarpeen perhevapaillakin. Lenkkeily ja kotijumppa toki, mutta siirtymä työelämästä hiekkalaatikolle saattaa olla sen verran kovaa kamaa, että mahtuisikohan elämään jokin pienenpieni, ihkaoikea aikuisten juttu? Opiskelu, työkeikat, jokin?

Hautaan ajatuksen töistä välittömästi. Nyt on tarkoitus olla irrallaan työelämästä. Niiden kantaminen lapsen oheen tuntuu ajatuksena mahdottomuudelta. Mutta entä jotakin muuta? Jotakin hauskaa, kevyttä, nykyistä työtä tukevaa opiskelua, jota voisi joskus hyödyntää vaikka yritystoiminnassa?

Perusteellisen etsimisen jälkeen löydän ratkaisukeskeisen valmentajan koulutuksen. Työkaverit kannustavat ja kertovat itsekin kaivanneensa jotakin omaa aikoinaan perhevapaalla. Mies ei ensin innostu ollenkaan, mutta kun kerron, ettei koulutusta ole kuin kerran kuussa eikä sekään vaadi matkustamista, hänkin suopuu idealleni. Tuntee kai vaimonsa. Sitä paitsi päivä kuukaudessa muiden aikuisten kanssa tehtävälle opiskelulle on varmaan tarpeen, kun vietän viikot lapsen kanssa.

Ja niin ilmoittaudun. Saan kirjallisuuslistan, jota alan työstää heti. Referaatit, mind mapit, täältä tullaan! Lapsen kanssa tulevalle ajalle jätän vain luennot, kaiken itsenäisen työskentelyn yritän tehdä alta pois ennen kuin matkaliput ovat taskussa.

Nähtäväksi jää, onko opiskelu lapsen ohessa viisautta vai katastrofi, mutta ainakin nyt ajatus tuntuu todella hyvältä. Mielelläni kuulen kokemuksia ja kommentteja sinulta, rakas blogivieras – oletko opiskellut tai työskennellyt perhevapailla, ja kannattiko? Tekisitkö jotakin toisin?

Elna, minä ja kadonnut lokakuu

Yhtenä päivänä saan idean. Idean, joka tulee viemään kaiken vapaa-aikani seuraavina viikkoina niin, etten ehdi edes kirjoittaa blogiin.

Idea on oikeastaan kysymys: Saisikohan iloisia ja omaa silmää miellyttäviä lastenvaatteita jos ompelisi ne itse?

Saahan niitä. Haen äidin vanhan, vaatehuoneen hyllyllä viimeiset kaksikymmentä pölyyntyneen saumurin (siihen meni aikanaan eli jonakin lamavuosien kesänä isän koko lomaraha, saan kuulla) ja kiikutan sen huoltoon. Sinne menee satanen. Saa sillä Elnaan ainakin led-lampun ruuvattuna paikalleen, ehkä jotain muutakin.

Lapsuudenystävä antaa pikakurssin saumurin käyttöön. Ensin pitää ommella olat, sitten hihat ja kyljet yhdellä saumalla. Kaavat leikataan usein taitteelta. Kovin liukkaalla kankaalla ei kannata aloittaa. Saan häneltä mukaani pari Ottobre-lehteä ja yhden tulostetun, erinomaisen (=tarpeeksi) helpoksi osoittautuvan lasten housukaavan.

Samalla kerralla, kun haen toimivaksi osoittautuvan saumurin huollosta, syöksyn lokakuisessa sateessa lähimpään kangaskauppaan. Siellä on somaa, vaaleansinistä jääkarhucollegea (”ilmastonmuutoskangasta!” kommentoi mies). Alelaarista mukaan lähtee vielä vähän paksumpaa, harjattua collegea ja vuosia sitten kirpparilta ostettuun ohueen retrokankaaseen sopivaa resoria. Sitten kotiin ja kone surisemaan!

Surisemaanpa hyvinkin. Kaksi päivää kone on hiljaa ja minä surisen (ja sihisen, ja kihisen, ja juon pari kuohuviinipiccoloa) yrittäessäni saada lankoja paikalleen. Sitten vihdoin, aika monen googletuksen ja ainakin neljän opaskirjan läpiluennan jälkeen kone alkaa yhtäkkiä suoltaa nättiä ja tasaista tikkiä. Tai siis saumaa, jihaa!

Lähden liikkeelle kirpparikankaasta, josta saan kohtuudella aikaan hihattoman paidan (piti tulla t-paita, mutta unohdin ne hihat) ja somat housut. Sitten koneesta putkahtavat pöydälle jääkarhuhousut. Sitten huppari, jonka pääntie jää niin pieneksi, ettei siitä mahtuisi läpi edes keskikokoinen marsu. Sitten college. Minun lapselleni, veljenpojalle – kenelle vielä? Ystävän lapset ovat isoja ja varmaan jo aika laatutietoisia (kahden viikon harrasteuralla vastaanottajan riman on syytä olla hyvin matalalla), mutta toisella ystävällä on kesällä syntynyt vauva. Hänelle? Vauvan vaatteet näyttävät vaativan neppareita ja muuta hankalaa, joten: kyllä, meidän lapsemme saa nyt vaatteita. Simppeleitä, somia, kehnosti pääteltyjä mutta valtavalla, lapsenomaisella riemulla ommeltuja.

Ja minä surffaan työmatkan iltana ensin netissä ja tilaan kiusallisen määrän kauniskuosisia eläinkankaita. Sitten sprinttaan täyden työpäivän päälle kangaskauppaan ja ostan yhtä mustavalkoista söpöyttä vielä repun täyteen. Ja kaavan, jolla aion tehdä joululahjapaidat lähipiirin miesväelle.

Onneksi innostumisen taitoa ei ole syönyt keski-ikä eikä koronakaan! Kolme viikkoa, melkein koko lokakuu, on vilahtanut ohi ihan huomaamatta, iloisten kankaiden keskellä ja kirkasvalolampun loisteessa.

Baby steps

Nyt lapsiesityksestä tietävät suunnilleen kaikki. Ystävät, kaverit, sukulaiset, työn kautta enemmän ja vähemmän tutut ihmiset. Kerron mielelläni, mutta samalla mielessä on inhottavana se mahdollisuus, että jokin menee vielä pieleen. Että en jääkään vapaalle, lasta ei tule tai hakumatkalupa siirtyy kauas eteenpäin. Miten raskaana olijat uskaltavat ikinä kertoa raskaudestaan? Toki adoptio on helpompi salata vaikka hakumatkalta paluuseen asti.


Ensimmäisen syyslomapäivän iltana järjestän lapsen huoneen valmiiksi. Isäni on tapetoinut seinän niin kuin vain hän osaa, viimeisen päälle tarkasti. Pieni kirjahylly on sängyn vieressä, leikkikaupan ruuat hyllyillä.

Seuraavana päivänä järjestelen (taas) kaappien lastenvaatteet. Kummallista, mutta moni niistä vaatteista, joita ostin ennen lapsiesitystä, ei enää miellytäkään. Nyt kun tiedän, ketä toivottavasti ensi talvena noihin vaatteisiin puen, haluan ostaa vaatteita juuri häntä ajatellen. Onneksi ovat nettikirppikset!

Iltojen pimenemisen myötä aika tuntuu jälleen hidastuneen. Yhtenä päivänä opettelemme kokkaamaan kohdemaan ruokia, mikä on hauskaa. Silti: en millään haluaisi enää harjoitella! Haluaisin lapseni tänne, nyt, heti, tänään.

Kun puhelin unohtuu

Kirjoittaminen takkuaa. Töissä vasta takkuaakin. Eräänä päivänä huomaan kyynelehtiväni työpaikan vessassa. Pienetkin arjen harmit tuntuvat niin isoilta, kun taustalla olostaan muistuttaa koko ajan niin hiljaisena pysyvä puhelin. Se, jonka ei välillä unohtunut minnekään mutta on alkanut taas jäädä ruokapöydälle, tulostimelle, autoon.

Vessassa kasaan itseni, sitten edustan reippaasti työnantajaa, neuvon asiakasta ja yhteistyökumppania, kannustan väsynyttä puhelimen päässä olijaa ja koulutan uusia. Ja toivon niin, niin kovasti ettei sisäinen ankeuteni näy ulos. Etten tartuttaisi tätä muihin. Ja samalla olen ihan varma että näkyyhän se. Nauru ei nouse silmiin, alakulo kurkistaa rivien välistä, mokoma. Välillä puen sen suuttumuksen kaapuun, sen kanssa kulkeminen ja etenkin työnteko on hetkellisesti helpompaa.

Rokotukset sentään etenevät. Jos rokotepassi saadaan jotenkin järkevään hyötykäyttöön, voi siitä sentään olla hyötyä mahdollisella hakumatkalla, sitten joskus ehkä.

Puoliso karkaa mökille poikien kanssa. Minä ostan pikkupullon shampanjaa ja Ben&Jerrysiä. Ihan hyvä viikonloppu tästä tulee. Onhan jo kesä, on ystäviä ja päällä teinivuosien mekko. On aikaa olla yksin ja kuunnella itseä, surra rauhassa ja opetella sitten tekemään tilaa hyvälle. Sitäkin kun on, paljon.

Valmistautumista äitienpäivään

Viime vuonna äitienpäivä oli ensimmäistä kertaa koskaan muita päiviä harmaampi. Taisin itkeäkin.

Tänä vuonna en haluaisi synkistellä, mutta koska prosessistamme ei kuulu mitään, on välillä pintaan noussut riemu painumassa jälleen jonnekin näkymättömiin. Harmaa viikonloppu häämöttää edessä, keskellä kevättä.

Siispä teen valmisteluja:

Varaan brunssikassin. Meille. Mihinkään iloisia perheitä katsomaan emme mene, vaan haemme herkut kotiin.

Sovin hemmotteluajan tuolle viikonlopulle meille molemmille. Vähän stressinpurkua, lepoa, yhteistä uutta.

Puutarha. Mullat kasvulaatikkoon, taimenet lasitetassille.

Äiti. Ilmoitan vanhemmilleni, että tulemme käymään. Kun asettuu itse vielä lapseksi, ei ehkä muista millaista juuri tuona päivänä on olla -ton.

Et ehtinyt

Sinua odottaa täällä nyt kolme isovanhempaa neljän sijasta.

Hän, jota et ehtinyt tavata, olisi ehkä ollut vaari tai pappa. Harmaa parta ja hiukset, tarkasti muita seuraileva katse, hitaasti vuosien mittaan pienenevä keho, sitten pyörätuoli. Mies, jota en oikeastaan minäkään oppinut tuntemaan. Meri, vapaus, vetäytyvä ja hiljainen luonne. Joskus aiemmin jotain muuta, minun aikoinani enää tämä.

Hän olisi varmasti mielellään tavannut sinut. En tiedä, olisiko osannut tai jaksanut leikkiä. Ehkä hän olisi vain katsellut, puolisalaa välillä hymyillytkin. Sinulle.

Siihen aika ei tässä elämässä enää riittänyt.