Epäodotusta

Paperit ovat olleet matkalla kohdemaahan jo kuukauden. Kai ne sentään ovat päässeet perille tässä ajassa? Odotamme viranomaisvahvistusta stoalaisin mielin, kuin kevättä: joskus se vielä tulee, aikanaan. Periaatteessa tämä kohdemaa vahvistaa meidän hyväksymisemme hakijarosteriin neljän kuukauden sisällä papereiden lähettämisestä.

Käsillä on jälleen odotuksen vaihe, jonka olemassaolosta ei voinut tietää etukäteen. Hakemusta kerätessämme laskimme, milloin lapsiesitys voisi aikaisintaan tulla, mutta nyt emme enää laske. Kunhan tulee joskus. Kerroimme vanhemmillemme tuon aikaisimman mahdollisen saapumisajan, ja se on luonnollisesti piirtynyt heidän mieleensä lapsen saapumisaikana. Kovin ymmärrettävää: muiden kuin tässä prosessissa olevien ei voi olettaa sisäistävän sen epävarmaa ja toistuvasti käsistä lipeävää luonnetta. Emme mekään pohjimmiltaan ymmärrä (prosessissa on aivan liikaa epäselvyyttä ja ennakoimattomia muuttujia), mutta sentään tiedostamme tuon hähmäisyyden olemassaolon. Ja sen, että jälleen kerran me odotamme, mutta emme vieläkään lapsitietoa.

Tämän verran uskallan tässä vaiheessa sanoa: jos sinulla on lainmukaiseen kattoikään eli 50 vuoden rajapyykille matkaa vain kaksi tai kolme vuotta, et taida ehtiä adoptiojunaan. Me olemme tällä haavaa nopeimmin vetävässä kontaktissa eikä mitään ylimääräisiä viivytyksiä ei ole tapahtunut, mutta helmikuussa tuli täyteen kaksi vuotta adoptioinfoon ilmoittautumisesta lukien.

Mies on viikon työmatkalla, ja minä katson jälkeen kerran sunnuntaiaamuna Areenasta Kelvolliset vanhemmat -dokumentin. Se valaa uskoa: Kyllä tämä tästä.

”No täs lukee et… semmoinen pyöreä tää on.”

Otsikosta ei varmasti arvaa, että kyseessä on maavastaavan vastaus kysymykseen ”mikä leima tähän tarvitaan?”. Ja vaikka arvaisi, ei uskoisi.

Siispä kaikille tuleville adoptionhakijapolville kerrottakoon, ettei maistraatissa välttämättä tiedetä, mitä leimaa hakemuspaperisi kaipaavat. Etkä todennäköisesti tiedä itsekään. Asia kannattaa selvittää ennen kuin astelee paikan päälle ihmettelemään.

Kas, kun ”notarisointi” voi tarkoittaa useampaakin asiaa. Kyseessä voi olla allekirjoituksen oikeaksi todistaminen, allekirjoittajan kompetenssin todistaminen (joka vaatii selvittelyä esim. siitä, onko palkkatodistuksesi allekirjoittaneella henkilöllä nimenkirjoitusoikeus + maksaa vähän enemmän) tai sitten vielä notaarin oma kompetenssitodistus.

Meidän tapauksessamme paperit jätettiin pähkäilyn jälkeen tiskille ”no laittakaa kaikki mahdolliset leimat varmuuden vuoksi”-tyyppisellä saatteella. Sitten mentiin lounaalle uuden askeleen kunniaksi. Kun ruoka oli pöydässä, alkoi epäilyttää. Mitä jos koko työ menee pieleen väärien  leimojen vuoksi?  Tartuin puhelimeen ja soitin maavastaavalle. Hän vastasi heti: ”jaa, se on se ihan perusversio, odotapas, se englanninkielinen.” ”Mutta siis kompetenssileima vai allekirjoituksen oikeaksi todistaminen?” tivasin minä. ”No minäpä katson, tässä pöydällä on jokin hakemus. Kyllä tämä on tällainen punainen, tässä on pyöreä kuvio vasemmalla ja teksti jossa lukee I certify…”.  Sen jälkeen tuli taas sitä itsestäänselvää höpötystä, sitä jonka löytää adoptiojärjestöjen kotisivuiltakin. Kiitin tiedosta ja suljin puhelimen. Haarukoin vauhdilla halloumisalaattia sillä välin kun mies soitti maistraattiin.  Kello oli 13.05, ja valtakunnallisesta vaihteesta kerrottiin että maistraatin asiakaspalvelu ei vastaa kello 12:n jälkeen. Mies laski puhelimen lannistuneena. Nappasin sen käteeni  ja lähes juoksin ulos ravintolasta soittamaan samaan vaihteeseen.  Nyt vastassa olikin toinen asiakaspalvelija, jolle selitin hengästyneenä tilanteemme. Voi olla että kultaakin kalliimpiin papereihin tulee nyt väärä leima! Asiakaspalvelija ymmärsi ja alkoi etsiä kaupunkimme maistraatista numeroa joka vastaisi kello 12:n jälkeen. Noin 20 minuutin, kolmen erillisen puhelun ja yhden maistraatin työntekijän toisesta käytävästä asiakaspalvelutilaan puhelin kädessä suorittaman kävelyn jälkeen sain puhelimeen henkilöön joka otti hakemuksemme vastaan. Asia selvisi, ja kahden päivän päästä haimme paperit. Leimat näyttivät hyviltä, mutta joihinkin papereihin oli laitettu tarroja, joita epäilimme sineteiksi. Saamassamme ohjeessa ne on erikseen kielletty.

Enää emme jaksaneet soittaa maavastaavalle, maistraattiin emmekä mihinkään. Googlekaan ei kertonut, mitä tarrat oikein olivat. Siispä pakkasimme paperit ja lähetimme ne kohti Helsinkiä. Kirjattuna.

Olisi juhlallista, ellei papereiden tökkääminen tarrojen tai minkätahansa syyn vuoksi pelottaisi niin paljon. Iltasaunassa toivotaan parasta ja ollaan salaa vähän helpottuneita. Josko se kuitenkin olisi tässä?

Ps. Jäähtynyt halloumi ei muuten toimi. Yhtään.

Koulukiusattu kolkuttaa virtuaalioveen

Lupaa ei vieläkään kuulu.

Kun olen eräänä iltana jo peiton alla, puoliso istahtaa sängylle: ”Millä me estetään ettei siitä tule koulukiusattua?”. Hän on katsonut kiusaamista käsittelevän A-studion, ja ymmärrän, että asia on akuutti juuri nyt.

Tunnin puoliunisen ja -humoristisen keskustelun jälkeen olemme lähes varmoja, että lapsi:
1. Viedään kolmevuotiaana jonkin itsepuolustuslajin treeneihin
2. Ilmoitetaan kansainväliseen kouluun
3. Opetetaan v***uilemaan nilkit suohon.

Sovimme kuitenkin, että keskustelua jatketaan toiste, skarpimmissa merkeissä.

Vakavasti puhuen: Kun ensimmäinen palvelumaksun erä on siirtynyt palveluantajalle, saamme tunnukset asiakasnettisivuille. Sisältöä ei ole paljon, mutta ymmärrämme, että vähäkin on tarpeen, kun odotusajat ovat epämääräisiä ja netti sekalaista tietoa täynnä. Ainakin kohdemaamme (se on tosiaan tainnut nyt vaihtua, ajatusten siirtäminen uuteen suuntaan vain otti aikansa) lapsiesitystilastot näyttävät rohkaisevilta.

Pysyisivätkin. Ja tulisi nyt se lupa!

Kohdemaiden vertailua

Lueskelin adoptiopalvelunantajien nettisivuja kauan ennen kuin aloimme tosiasiallisesti edistää adoptioprosessia ilmoittautumalla alkuinfoon. Jo silloin alkoi hahmottua se, mitkä maat ovat meille realismia ja mitkä eivät. Nyt kun valinta on tehty, raotan hieman harkintaprosessiamme.

Alla on joukko omia huomioitamme, jotka painoivat vaakakupissa kunkin maan kohdalla joko puolesta tai vastaan. En siis missään nimessä halua leimata maita tai niistä tulevia lapsia, mutta koska jokaisen hakijan on tehtävä valinnat jollakin perusteilla, haluan avata hiukan omaa pohdintaamme. Olkaapa hyvä:

Bulgaria
Odotusaika tällä hetkellä on noin viisi vuotta, ellei hakeudu SN-jonoon. Tämän vuoksi Bulgaria ei kohdallamme päässyt edes harkintaan. Muitakin syitä toki oli, mutta hurja odotusaika oli niistä painavin. Maa itsessään olisi kiinnostanut, mutta toisaalta myös lapsen mahdollinen sikiöaikainen alkoholialtistus pelotti aika tavalla. Ei sen mahdollisuus toki muuallakaan poissuljettu ole.

Filippiinit
Filippiinien suurin plussa on kohtuullinen odotusaika ja maan toimittamat hyvät taustatiedot lapsista. Toisaalta maan kriteerit adoptiovanhemmille tuntuvat kaikkein tiukimmilta, ja seurakunnan jäsenyyden ohella heiltä vaaditaan mm. laaja psykologin lausunto. Meidän kohdallamme tunnetasolla ehdoton plussa Filippiinien puolesta oli taannoinen matkamme, josta pienen osan vietimme Manilassa.

Etelä-Afrikka
Odotusaika hakemuksen lähettämiseen on noin puolitoista vuotta, sen jälkeen aikaa menee muutamasta kuukaudesta pariin vuoteen. Etelä-Afrikan kohdalla pelotti eniten lapsen kohtaama rasismi. Olisiko Suomessa kuitenkin helpompaa olla aasialaisen tai etelä-amerikkalaisen näköinen? Toisaalta vakaat kontaktit ja se, että maa on tuttu, puolsivat kyllä Etelä-Afrikkaa.

Kiina
Kiinan osalta päätöksemme vaikutti kolme seikkaa: Se, että kaikki lapset tulevat SN-ohjelmasta, adoptiovanhempien korkea omaisuusvaatimus (80 000 dollaria) ja kokemuksemme maasta ja sen viranomaisista.

Intia
Intian adoptioprosessin etenemistä on mahdollista seurata netissä, siitä plussaa. Intian puolesta painoi vaakakupissa myös SN-ohjelman toimintaperiaate: siinä palvelunantajan adoptiotiimi Suomessa esinimeää perheelle lapsen, ja prosessi on suhteellisen nopea. Perusohjelma taas toimii vaihtelevasti, eikä prosessin kestoa ole mahdollista arvioida.

Taiwan
Taiwanin puolesta painoi ennen muuta se, että olemme käyneet maassa ja kokemus jäi mieleen myönteisenä. Maasta tulee pääsääntöisesti  pieniä lapsia ja taustatiedot ovat hyvät. Suurimpana miinuksena oli Taiwanin adoptioprosessin muita tuntuvasti kalliimpi hintalappu (n. 20 000€) ja yhteistyökumppanuuden tuoreus.

Thaimaa
Thaimaan adoptioprosessi on nopea ja joiltakin osin kriteerit vanhemmille ovat muita maita kohtuullisempia. Sekä perusohjelma että SN-ohjelma toimivat ilmeisesti  hyvin.

Kolumbia
Maa painottuu erityistarpeisten lasten adoptioihin. Filippiinien lisäksi myös Kolumbia vaatii vanhemmilta psykologin lausunnon, mutta toisaalta muissa kriteereissä ei ole mitään erityisen silmiinpistävää. Etelä-Amerikan kulttuuri on vieras, mutta kiehtova.

En vielä paljasta, mihin maahan päädyimme. Ehkä senkin aika vielä tulee, mutta prosessin epävarmuus saa häivyttämään kaikki tunnistamista helpottavat tiedot. Ehkä kerron sitten, kun hakemuksemme on hyväksytty kohdemaassa.

Mitä asioita te mietitte, kun pohditte maavalintaa?

Yli läikkyy

Ajoittain, muutaman kuukauden välein, kaikki adoptiotieto ja -ajatukset tulvivat yli ja palavat pohjaan. Tässä vaiheessa tunnistan jo prosessin vaiheet. Kas näin se menee:

  1. Tuuppaus: yleensä tiedotustilaisuus tai muu pohdintaa herättänyt adoptioaiheinen kohtaaminen. Etukäteen tilaisuuden olemassaolo ilahduttaa, ja osallistun hyvillä mielin. Tilaisuudessa esiin nousee jokin uusi asia, johon haluan perehtyä tarkemmin kotona, mikä käytännössä tarkoittaa siirtymistä vaiheeseen 2.
  2. Vajoaminen:  uppoan kirjojen ja netin syövereihin. Tunneiksi ja illoiksi. Kahlaan läpi kaiken mahdollisen materiaalin, joka käsittelee erityistarpeita, terapeuttista vanhemmuutta, uni- ja syömishäiriöitä – kaikkea sitä, joka syö lapsiperhe-elämän täyttämistä tulevaisuudenkuvista kaiken myönteisen. Tulevaisuus alkaa näyttää vaellukselta loputtomalla Vatnajökullilla ilman jääpiikkejä tai mahdollisuutta soittaa pelastushelikopteria.
  3. Hypotermia: surffaan edelleen liikaa netissä,  uusia ajatuksia ei enää synny, alan voida huonosti. Adoptio on mielessä aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä. Putkinäköisyys lisääntyy, palaan tuttujen kauhukertomusten ääreen ja esitelmöin uusvanhoista löydöistäni puolisolle,  kunnes parin päivän kuluttua kiintiö täyttyy (oikeasti: tulvii yli). Veto loppuu.
  4. Katkaisu: Kyllästyn, väsyn, päätän unohtaa edes hetkeksi, sukellan adoptiosälän sijaan töihin ja harrastuksiin, houkuttelen ystävän lenkille, mitä ikinä. Normaali elämä valtaa ajatukset, adoptio palaa sille kuuluvaan rooliin: yhdeksi asiaksi muiden elämän tärkeiden asioiden joukossa.

Ja taas menee muutama kuukausi, tulee uusi kontakti palvelunantajaan, adoptoineeseen tuttavaan, tiedotustilaisuus – ja pyörä pyörähtää alkuasentoon.

Lohduttavaa on, että puoliso, joka meistä kahdesta on taipuvaisempi murehtimaan, murehtii paljon vähemmän. Hän ei harrasta syväsukelluksia, vaan halutessaan tietoa hankkii sen eikä jää tuntikausiksi uiskentelemaan jääpalojen sekaan kuten minä. Miksi juuri adoptio saa minusta esiin synkistelijän, joka en normaalisti ole ollenkaan?

Kehtaamassa

Vuosia sitten tutuksi tullut ihminen joi pyynnöstä kanssani kahvit. Hän on adoptioprosessinsa läpikäynyt ja kohdemaakin kaukana omastamme, mutta olipa silti mainiota istahtaa saman pöydän ääreen. Kysyin (lähes) kaiken mitä kehtasin:

Millaista teidän elämä nyt on? Mitä erityistarpeita olitte silloin aikanaan valmiit hyväksymään? Mitä taustatietoja saitte lapsesta? Kauanko kesti? Onko sitä jälkipalvelua olemassakaan? Tuntuuko rasisimi? Mitä palvelua saitte viiden tonnin palvelumaksullanne (vastaus: ei juuri mitään, lähinnä tietojen päivitystä)? Missä asioissa lapsen adoptiotausta teillä näkyy? Mitä ajattelet päivähoitovaihtoehdoista adoptiolapsen kannalta?

Varastoon jäivät kysymykset kuten onko tässä mitään järkeä, lähtisitkö uudelleen prosessiin kun nyt tiedät sen keston, vaiheet, kulut ja lopputuloksen sekä onko ne kaikki lapset jotenkin kamalan traumatisoituneita.

Ihan koko pajatsoa ei kannattane tyhjentää kerralla.

Vakavasti puhuen: Parasta oli tavata ihminen, jolla on ihan todellinen, nukkuva, syövä ja hiihtämään kinuava adoptiolapsi. Kun omassa arjessa mennään vielä pitkään mielikuvatasolla, oli rohkaisevaa tavata ihminen jonka lapsi on ilmielävä ja jo kotona.

Adoptionhakijan talous ja palvelumaksu

Rahasta ei puhuta. Adoptioinfolomaketta täyttäessämme meiltä toki kysyttiin sekä tuloja että varallisuutta, ja nähdessään säästötilin katteen -jota siis oli, muttei mitenkään ihmeellisiä summia- nyökytteli sosiaalityöntekijämme tyytyväisesti.

Silti: vaikka eurot liikkuvat, niistä ei puhuta. Pelan sivuilla on laskelma kuluista, samoin Interpedian, ja aivan selvää on, ettei 10 000 euroa riitä mihinkään. Kun lapsi kotona, saa kuluista muutaman tuhatlappusen takaisin.

Eihän lapsen arvoa rahassa lasketa, mutta haluaisin tietää sen palvelun sisällön, mitä esimerkiksi Pelan palvelumaksulla (4950€) saa. Jos työntekijän työtunnin hinta työnantajajärjestölle on vaikkapa satasen verran -en siis kuvittele nyt mitään halpatyövoimaa vaan oikeaa asiantuntijan työtä-, pitäisi työtunteja saada vastineeksi enemmän kuin keskimääräisen työviikon verran: 49,5 tuntia. En tiedä, mistä tuon summan maksamme, koska kotiselvityksen teko kuuluu kotikunnan korvaamaan adoptioneuvontaan, hoidamme papereiden keruun ja käännätykset itse, lupahakemuksen käsittelee adoptiolautakunta ja lisäksi maksamme Pelalle vuosipalvelumaksua 400 euroa. Sekin on paljon, koska sillä saa vain lehtitilauksen ja tunnukset Pelan asiakassivuille. Noh, ymmärtääkseni saamme myös soittaa yhteystyöntekijällemme, siihen voinee laskea vuositasolla pari työtuntia. Interpedian hinnat ovat samaa tasoa.

Mistä siis maksamme? Yhteydenpidosta kohdemaahan? Infrasta? Järjestön tiedotuksesta? Rautalankakysymyksenä: Mitä maksamallamme summalla asiassamme tehdään? On selvää, että adoptioiden vähentyessä järjestöjen työmäärä ei vähene samassa suhteessa, mutta nämä kulut olisi todella hyvä avata tarkemmin. Kuka sen tekisi?

Missään muussa yhteydessä en maksaisi tuhansia euroja palvelusta, jonka sisältökuvausta ei ole saatavilla missään. Nyt en voi valita, enkä oikein valittaakaan. Tiedätkö sinä tästä jotain?

Adoptiovanhempi: Nuori, rikas ja komea?

Jatkan edellistä ajatustani vielä hetken.

Adoptiovanhemman on siis oltava Aivan Sairaan Hyvä. Ei välttämättä vanhempana (millä sekin mitattaisiin? noh, ilmeisesti psykologin lausuntoakin joissain kohdemaissa vaaditaan), mutta monella yksittäisellä mittarilla, jotka liittyvät vanhemmuuteen enemmän tai vähemmän. Tähän mennessä tiedän, että meidän on oltava ainakin:

  • Heteroita (check!)
  • Avioliitossa, joka on kestänyt useamman vuoden (checkcheck!)
  • Riittävän, mutta ei liian, nuoria (ok, jos prosessi ei veny sietämättömäksi)
  • Kykeneviä säästämään (keskipalkkaisuus riittää useimpiin kohdemaihin, ainakin pk-seudun ulkopuolella ja kun auto on iältään 10+)
  • Terveitä (check, mutta voi apua: tämähän ei riipu ollenkaan itsestä ja vuosien prosessissa kaikki on mahdollista)
  • Riittävän väljästi asuvia (miniatyyrikolmiomme riittää, tästä yllätyin)
  • Tahrattomia (yksittäinen ylinopeussakko ei ole este, mutta esim. hoidetut mielenterveysongelmat ilmeisesti ovat)

Onneksi en taida vielä edes tietää kaikkea.

Adoptioprosessin napa on Helsingissä

Pelastakaa Lapset julkaisi kotisivujensa ajankohtaista -osiossa ensi kevään adoptioon liittyviä tilaisuuksia. Yllätys: eiväthän ne täällä maakunnassa ole. Tai ovat, tavallaan ja osittain:  15 tilaisuutta Helsingissä, viisi muualla. Prosessiin liittyvää yleistietoa tarjotaan maakuntiin, mutta maainfot ja kaikki muu spesifi tieto on tarjolla vain pääkaupungissa. Sama on tilanne Interpedialla. Verkossa? Ei tietenkään.

Tai oikeastaan: miksi ei? Ne tilaisuudet, joissa olen ollut, eivät ole olleet erityisen vuorovaikutteisia. Läsnäololla ei ole ollut lisäarvoa: Työntekijä on puhunut, osallistujat ovat kiittäneet ja poistuneet. Joku on ehkä jäänyt juttelemaan työntekijän kanssa tilaisuuden jälkeen, mutta sehän ei vaikuta siihen, etteikö kaikille tarjottava info olisi aivan yhtä laadukasta verkossakin. Kysymyksiä voisi esittää vaikka Twitterissä, jos PeLa ei ole halukas tai kykenevä hankkimaan vuorovaikutteista striimausmahdollisuutta (nehän maksavat).

Tämä prosessi on niin hidas ja kallis, että Pela ja Interpedia voisivat tehdä osansa sen helpottamiseksi ja siirtää tiedotuksensa nykyaikaan. Kai siitä vaikka jonkun EU:n tai STEA:n (entinen RAY) hankkeen voisi tehdä?