Vielä kerran: Adoptiolapsen terveydestä

Nyt kirjoitan siitä, mistä ei oikeastaan kai pitäisi kirjoittaa. Siis adoptioon päätyvien lasten terveydestä ja siitä, voiko tervettä lasta näissä piireissä toivoa. Varsinkaan ääneen.

Taustaa 
Heti aluksi on todettava (skenen sisällä oleville ärsyttävän itsestäänselvästi), että adoption päätyvät lapset ovat päätyneet syystä tai toisesta kotimaansa lastensuojelun piiriin. Ehkä heidät on jätetty viranomaisten käsiin jo syntymässä, ehkä hiukan myöhemmin – tai ehkä he ovat päätyneet huostaan kotoa tai kadulta vasta usean vuoden kuluttua. Amerikkalaiset käyttävät tässä yhteydessä usein sanaparia ”children from hard places”, ja pidän termiä kuvaavana. Paikoissa ja tilanteissa, jotka ovat ”great places” tuskin monenkaan tarvitsee luopua lapsestaan.

Koska lapset ovat syystä tai toisesta siis päätyneet lastensuojelun piiriin, on elämän alussa saattanut olla aliravitsemusta, vaihtuvia hoitajia, biologisen äidin päihteiden käyttöä tai kovaa psyykkistä kuormitusta (esim. kodittomuus, prostituutio). Nämä vaikuttavat lapseen. Samoin se, että lapsi on saattanut ehtiä elämänsä aikana kokemaan jo paljon pahaa: väkivaltaa, hyväksikäyttöä, kuka mitäkin. Joskus näistä tiedetään, joskus ei. Mustelmia voi olla paitsi kehossa, myös sielussa.

Toiseksi: Lapsilla voi olla erilaisia sairauksia tai perinnöllisiä alttiuksia, kuten meistä useimmilla. Ehkä lotossa kohdalle on osunut jokin Suomessa hiukan vieraampi sairaus, kuten jokin hepatiitti tai thalassemia (veritauti, joka alentaa hemoglobiinia). Tai sitten lapsella on epilepsia, diabetes tai joku muu meille tuttu vaiva. Osa näistä tiedetään jo lähtömaasssa, osaa ei.

Kolmanneksi: On joukko terveysongelmia, jotka ulkopuolistenkin on helpompi (?) huomata ja joita useimmiten ajatellaan, kun puhutaan erityistarpeista. Näitä ovat niin alentunut kuulo, karsastus, cp-vamma kuin vaikka puheen viivästynyt kehityskin. Osaa voidaan korjata ja osaa voidaan kuntouttaa tai hoitaa, ihan kaikkia ei.

Eli: adoptiolapsi ei ole tabula rasa, tyhjä taulu, mutta eipä sitä ole Suomessa syntynyt lapsikaan. Meillä on historia jo ennen syntymämme päivää, meillä kaikilla.

Erityistarvelomake

Jokaisen wannabe-adoptiovanhemman käteen ilmestyy jossain vaiheessa erityistarvelomake, jossa kohta kohdalta on päätettävä, voiko tulevalla lapsella olla jokin edellä kuvatuista (tai kymmenistä muista) terveysongelmista. Ironista on, että lomakkeella on jokaisen vaivan kohdalla hyväksyn ja en hyväksy -vaihtoehtojen lisäksi myös vaihtoehto ”willing to discuss” (huom: valveutunut lukija kertoi tämän poistuneen juuri!), jota eri maiden omissa erityistarvelomakkeissa (niitäkin voi siis maasta riippuen päätyä täyttämään) ei aina ole. Siispä kovin montaa rastia ei ”willing to discuss”-kohtaan  kannata laittaa, sillä eri lomakkeiden valintojen tulee olla yhdenmukaisia.

Me täytimme lomaketta useaan kertaan, otimme välillä uusia kopioita ja täytimme taas. Osan kohdista rastimme intuitiivisesti (astma? tottakai käy!), osaan itsellemme vieraista vaivoista (mm. erilaiset halkiot) perehdyimme enemmänkin. Luimme uudelleen ja uudelleen myös Pelastakaa lapset ry:n lääkäriluennolta tekemiäni muistiinpanoja ja juttelimme muutamasta kohdasta tuttujen lääkäreiden kanssa. Päädyimme kai aika keskivertohakijoiksi, sillä sosiaalityöntekijän mukaan olimme varsin hyväksyviä ja itsestä taas tuntui, että rastimme pois ihan liikaa vaihtoehtoja. Kohdemaan erityistarvelista oli merkittävästi kotimaista listaa suppeampi, ja jostain syystä se ilahdutti. Mutta missä menee raja ”tavallisen lastenkohtilapsen” ja sn- eli erityistarpeisen lapsen välillä? Kotimaan erityistarvelistassa on varsin vaativiakin erityistarpeita, ja täytimme sen siitä huolimatta, että emme ole sn-jonossa.

(Jep jep, että jokainen adoptiolapsi on erityistarpeinen. Se tiedetään, kuten toivottavasti ensimmäisestä kappaleesta huomaa. Mutta kuka jakaa lapset regular- ja sn-kiintiöissä adoptoitaviin, ja millä perusteella? Hei Pela ja Interpedia, tiedottakaa meitä!)

Summa summarum, kokemuspohjalta: tämän  lomakkeen täyttämisen jälkeen et enää osaa pitää itseäsi kovin hyvänä ihmisenä, sillä niin konkreettisesti rastien laittaminen ”en hyväksy”-ruutuun oman pikkusieluisuuden ja ihanteiden karisemisen paljastaa.

Saako tervettä adoptiolasta toivoa?

Saa ja ei saa. On inhimillistä toivoa, että kaikilla maailman lapsilla olisi kaikki hyvin, samoin sillä pienellä, joka meille tulee. On inhimillistä toivoa, että oma elämä pysyisi jokseenkin raiteillaan eikä muuttuisi keskussairaalan käytävillä kulkemiseksi ja kuntoutusvuorojen suunnitteluksi. Sitä toivetta ei adoptiolautakuntaan voi kuitenkaan lupahakemuksen yhteydessä välittää, vaan on oltava valmis hyväksymään ainakin joitakin erityistarpeita. Lievempiä tai vaativampia – ja hei, yllätyksiäkin voi tulla! Elämä on riskibisnes.

Odotusvaiheessa terveestä lapsesta puhuminen on kokemukseni mukaan näissä piireissä lähes tabu, vaikka joskus joku saattaa jollakin palstalla hihkaistakin tyyliin ”SE puhelu tuli! Meitä odottaa 2,5 v terve poika!”. Uskon silti että me kaikki toivomme lasta, joka saisi viettää tavallista lapsen elämää. Se, miltä osin tämä liittyy terveydentilaan ja mahdolliseen kuntoutuksen/hoidon tarpeeseen, on subjektiivista.

Lopuksi tekee mieli kysyä: Onko 42-vuotias mies erityistarpeinen, jos hänellä on a) ajoittaisia iskiasvaivoja lapsuuden epäonnistuneen mäenlaskuyrityksen seurauksena ja b) alkoholisti-isä, ja sen vuoksi vaikeuksia luottaa uusiin ihmisiin? Entä on 37-vuotias nainen erityistarpeinen, jos hänellä on a) laktoosi-intoleranssi ja b) ajoittaisia rytmihäiriöitä?

Jos sinusta tai minusta täytettäisiin erityistarvelomake, montako rastia ruutuihin tulisi? Olisinko minä helposti adoptoitavissa, vai jäisinkö lastenkotiin vuosiksi odottamaan sitä, että joskus oikeat vanhemmat hakijapinosta löytyvät?

En uskalla edes ajatella.

 

Sammakonreisiä lautasen reunalla

Adoptiolasta odottavat aikuiset eli tulevat vanhemmat saavat opetella vastaamaan monenlaisiin kysymyksiin ja kommentteihin. Kukaan ei tarkoita pahaa, mutta joskus ystävälliset kommentit kertovat vain niin suuresta tietämättömyydestä, että vastailu ja selittäminen tuntuvat ylivoimaisilta. Adoptioprosessi on  liian suuri ja monitahoinen pala avattavaksi muutaman lauseen mittaisessa kohtaamisessa, eikä siihen muutenkaan läheskään aina jaksa lähteä -ei, vaikka aikaa olisi ja kysyjää kiinnostaisikin.

Alla omat ”en jaksa selittää” -suosikkini. Löydätkö näistä itsesi vai ovatko omat kokemuksesi ja ajatuksesi ihan toisenlaisia?

1. ”Milloin se tulee?”  Vastaus: Kukaan ei todellakaan tiedä, ja se turhauttaa myös adoptiovanhempia. Meillä voi olla lapsiesityksen ajasta varovainen aavistus (tai sitten ei) jota emme ehkä halua kertoa, sillä prosessin vaiheita ja muuttujia on niin monia ja aika-arviot luistavat käsistä jatkuvasti. Kysy siis mieluummin, mitä adoptioprosesssille kuuluu tai missä vaiheessa sitä olemme nyt.

2. ”Miksette adoptoi Suomesta?” Vastaus: Koska kotimaisen lapsen odotus kestää niin kauan ja olemme siihen nähden jo vähän iäkkäitä. Tai: Koska se ei tunnu oikealta. Miksi sinä valitsit tuon puolison etkä naapurin Jannea?

3. ”Ne serkun naapurinkin adoptiolapset on niin reippaita!” Vastaus: No kiva. Tämän kommentin tarkoitus on varmasti rohkaista, mutta kiintymyssuhdeteoriansa lukeneet tulevat adoptiovanhemmat eivät todellakaan halua reipasta lasta. Google kertoo, miksi.

4. ”Tosi hienoa että adoptoitte!” Vastaus: Jaa-a. Ei tässä mitään gloriaa kerätä, vaan yritetään perheellistyä itselle sopivammalla tavalla, joten kehuminen tuntuu hiukan kiusalliselta. Adoptioon liittyy aina tragedia (joko lapsen tai vanhempien suunnalta, ehkä molempien). Ehkä siis haluat mieluummin osoittaa ilosi sanomalla vaikka ”onnea, teistä tulee varmasti hyvät vanhemmat”?

(Olisipa muuten mahtavaa jos joku sanoisi noin. Onkohan sen sanominen helpompaa biologista lasta odottaville?)

5. ”Onko se tyttö vai poika? Minkä ikäinen? Saisittepa pienen/tytön/terveen!”  Vastaus: Oh man, emme tiedä mitä sukupuolta lapsi on. Ikäänkään ei voi vaikuttaa: adoptioluvan ikähaitarin sisällä mennään, muu selviää kun saamme lapsiesityksen. Terveyden suhteenkin toive kuulostaa hämmentävältä, vaikkakin kovin ymmärrettävältä. Adoptioon vapautuvat lapset ovat kuitenkin maailmassa jo, ja heille etsitään sopivaa kotia. Syntyvälle lapselle voi toivoa terveyttä, mutta adoptiolapsen suhteen toive tuntuu inhimillisyydestään huolimatta ristiriitaiselta. Onko hyvä, jos ”rikkaaseen länsimaahan” lähtevät ne terveimmät, ja erityistä hoitoa tarvitsevat lapset jäävät kotimaahansa, todennäköisesti laitoshoitoon?  Erityistarvelomakkeella olemme voineet hiukan vaikuttaa siihen, millaista terveydentilaa lapselta toivomme, mutta loppu jää nähtäväksi.

(Note to self: Terveydestä pitää kirjoittaa oma postauksensa.)

Adoptio-odottajan hankinnat

Eräänä pakkasenpuremana vapaapäivänä aloin etsiä netistä kattavaa listaa siitä, mitä kaikkea taaperoa odottavalla olisi syytä olla kodissaan, kun lapsi tulee kotiin. Tätä edelsi tietysti puolen päivän nautiskeleva kirpparikierros, josta mukaan tarttui pari lastenkirjaa ja muutama iloisenvärinen vaatekappale (lähinnä omaksi iloksi, enhän edes tiedä lapsen kokoa vielä). Oikein käyttökelpoista listaa en löytänyt, joten päätin koota sellaisen itse. Jos huomaat jotain puuttuvan, vinkkaa – täydennän mielelläni!

– Nukkuminen: sänky (pinna- vai lastensänky?), peitto, tyyny, vuodevaatteet, muovitettu lakana/patjansuoja

– Vaatetus: vuodenajasta ja iästä riippuen esim. kirpparilta pieni valikoima vaatteita ylös, alas, ulos, sisälle ja yöksi. Kun selviää, mikä juuri tällä lapsella toimii pukeutumisessa ja elämässä muutenkin, lisää niitä.

– Ruoka-asiat: pari lautasta, lasten aterimet, (nokka)muki, kenties tuttipulloja, syöttötuoli/lastentuoli

– Hygieniatarvikkeet: hammasharja, -tahna, hiusharja/kampa, kirvelemätön shampoo, jokin voide (hyvänä pitämiseen ja rasvaukseen), kylpytakki (meillä, koska kerrostalon saunavuoroille vaeltaminen), kylpyamme, kuumemittari, vaippoja, potta/vessanpöntön supistaja

– Viihde:  leluja, kuten pehmoja/ensinukke/Duploja, kirjoja, jokunen DVD, palapelejä, tutti

– Liikkuminen: rattaat/jokin kantosysteemi, turvaistuin autoon, turvaistuin pyörään, yövalo, koroke lavuaarin eteen

– Turvallisuusbonus: pari turvalukkoa kaapinoviin (jos touhukas taapero levittää heti kaiken lattialle eikä yhteinen kielikään vielä aukene), pistorasiatulppia

Epäodotusta

Paperit ovat olleet matkalla kohdemaahan jo kuukauden. Kai ne sentään ovat päässeet perille tässä ajassa? Odotamme viranomaisvahvistusta stoalaisin mielin, kuin kevättä: joskus se vielä tulee, aikanaan. Periaatteessa tämä kohdemaa vahvistaa meidän hyväksymisemme hakijarosteriin neljän kuukauden sisällä papereiden lähettämisestä.

Käsillä on jälleen odotuksen vaihe, jonka olemassaolosta ei voinut tietää etukäteen. Hakemusta kerätessämme laskimme, milloin lapsiesitys voisi aikaisintaan tulla, mutta nyt emme enää laske. Kunhan tulee joskus. Kerroimme vanhemmillemme tuon aikaisimman mahdollisen saapumisajan, ja se on luonnollisesti piirtynyt heidän mieleensä lapsen saapumisaikana. Kovin ymmärrettävää: muiden kuin tässä prosessissa olevien ei voi olettaa sisäistävän sen epävarmaa ja toistuvasti käsistä lipeävää luonnetta. Emme mekään pohjimmiltaan ymmärrä (prosessissa on aivan liikaa epäselvyyttä ja ennakoimattomia muuttujia), mutta sentään tiedostamme tuon hähmäisyyden olemassaolon. Ja sen, että jälleen kerran me odotamme, mutta emme vieläkään lapsitietoa.

Tämän verran uskallan tässä vaiheessa sanoa: jos sinulla on lainmukaiseen kattoikään eli 50 vuoden rajapyykille matkaa vain kaksi tai kolme vuotta, et taida ehtiä adoptiojunaan. Me olemme tällä haavaa nopeimmin vetävässä kontaktissa eikä mitään ylimääräisiä viivytyksiä ei ole tapahtunut, mutta helmikuussa tuli täyteen kaksi vuotta adoptioinfoon ilmoittautumisesta lukien.

Mies on viikon työmatkalla, ja minä katson jälkeen kerran sunnuntaiaamuna Areenasta Kelvolliset vanhemmat -dokumentin. Se valaa uskoa: Kyllä tämä tästä.

”No täs lukee et… semmoinen pyöreä tää on.”

Otsikosta ei varmasti arvaa, että kyseessä on maavastaavan vastaus kysymykseen ”mikä leima tähän tarvitaan?”. Ja vaikka arvaisi, ei uskoisi.

Siispä kaikille tuleville adoptionhakijapolville kerrottakoon, ettei maistraatissa välttämättä tiedetä, mitä leimaa hakemuspaperisi kaipaavat. Etkä todennäköisesti tiedä itsekään. Asia kannattaa selvittää ennen kuin astelee paikan päälle ihmettelemään.

Kas, kun ”notarisointi” voi tarkoittaa useampaakin asiaa. Kyseessä voi olla allekirjoituksen oikeaksi todistaminen, allekirjoittajan kompetenssin todistaminen (joka vaatii selvittelyä esim. siitä, onko palkkatodistuksesi allekirjoittaneella henkilöllä nimenkirjoitusoikeus + maksaa vähän enemmän) tai sitten vielä notaarin oma kompetenssitodistus.

Meidän tapauksessamme paperit jätettiin pähkäilyn jälkeen tiskille ”no laittakaa kaikki mahdolliset leimat varmuuden vuoksi”-tyyppisellä saatteella. Sitten mentiin lounaalle uuden askeleen kunniaksi. Kun ruoka oli pöydässä, alkoi epäilyttää. Mitä jos koko työ menee pieleen väärien  leimojen vuoksi?  Tartuin puhelimeen ja soitin maavastaavalle. Hän vastasi heti: ”jaa, se on se ihan perusversio, odotapas, se englanninkielinen.” ”Mutta siis kompetenssileima vai allekirjoituksen oikeaksi todistaminen?” tivasin minä. ”No minäpä katson, tässä pöydällä on jokin hakemus. Kyllä tämä on tällainen punainen, tässä on pyöreä kuvio vasemmalla ja teksti jossa lukee I certify…”.  Sen jälkeen tuli taas sitä itsestäänselvää höpötystä, sitä jonka löytää adoptiojärjestöjen kotisivuiltakin. Kiitin tiedosta ja suljin puhelimen. Haarukoin vauhdilla halloumisalaattia sillä välin kun mies soitti maistraattiin.  Kello oli 13.05, ja valtakunnallisesta vaihteesta kerrottiin että maistraatin asiakaspalvelu ei vastaa kello 12:n jälkeen. Mies laski puhelimen lannistuneena. Nappasin sen käteeni  ja lähes juoksin ulos ravintolasta soittamaan samaan vaihteeseen.  Nyt vastassa olikin toinen asiakaspalvelija, jolle selitin hengästyneenä tilanteemme. Voi olla että kultaakin kalliimpiin papereihin tulee nyt väärä leima! Asiakaspalvelija ymmärsi ja alkoi etsiä kaupunkimme maistraatista numeroa joka vastaisi kello 12:n jälkeen. Noin 20 minuutin, kolmen erillisen puhelun ja yhden maistraatin työntekijän toisesta käytävästä asiakaspalvelutilaan puhelin kädessä suorittaman kävelyn jälkeen sain puhelimeen henkilöön joka otti hakemuksemme vastaan. Asia selvisi, ja kahden päivän päästä haimme paperit. Leimat näyttivät hyviltä, mutta joihinkin papereihin oli laitettu tarroja, joita epäilimme sineteiksi. Saamassamme ohjeessa ne on erikseen kielletty.

Enää emme jaksaneet soittaa maavastaavalle, maistraattiin emmekä mihinkään. Googlekaan ei kertonut, mitä tarrat oikein olivat. Siispä pakkasimme paperit ja lähetimme ne kohti Helsinkiä. Kirjattuna.

Olisi juhlallista, ellei papereiden tökkääminen tarrojen tai minkätahansa syyn vuoksi pelottaisi niin paljon. Iltasaunassa toivotaan parasta ja ollaan salaa vähän helpottuneita. Josko se kuitenkin olisi tässä?

Ps. Jäähtynyt halloumi ei muuten toimi. Yhtään.

Koulukiusattu kolkuttaa virtuaalioveen

Lupaa ei vieläkään kuulu.

Kun olen eräänä iltana jo peiton alla, puoliso istahtaa sängylle: ”Millä me estetään ettei siitä tule koulukiusattua?”. Hän on katsonut kiusaamista käsittelevän A-studion, ja ymmärrän, että asia on akuutti juuri nyt.

Tunnin puoliunisen ja -humoristisen keskustelun jälkeen olemme lähes varmoja, että lapsi:
1. Viedään kolmevuotiaana jonkin itsepuolustuslajin treeneihin
2. Ilmoitetaan kansainväliseen kouluun
3. Opetetaan v***uilemaan nilkit suohon.

Sovimme kuitenkin, että keskustelua jatketaan toiste, skarpimmissa merkeissä.

Vakavasti puhuen: Kun ensimmäinen palvelumaksun erä on siirtynyt palveluantajalle, saamme tunnukset asiakasnettisivuille. Sisältöä ei ole paljon, mutta ymmärrämme, että vähäkin on tarpeen, kun odotusajat ovat epämääräisiä ja netti sekalaista tietoa täynnä. Ainakin kohdemaamme (se on tosiaan tainnut nyt vaihtua, ajatusten siirtäminen uuteen suuntaan vain otti aikansa) lapsiesitystilastot näyttävät rohkaisevilta.

Pysyisivätkin. Ja tulisi nyt se lupa!

Kohdemaiden vertailua

Lueskelin adoptiopalvelunantajien nettisivuja kauan ennen kuin aloimme tosiasiallisesti edistää adoptioprosessia ilmoittautumalla alkuinfoon. Jo silloin alkoi hahmottua se, mitkä maat ovat meille realismia ja mitkä eivät. Nyt kun valinta on tehty, raotan hieman harkintaprosessiamme.

Alla on joukko omia huomioitamme, jotka painoivat vaakakupissa kunkin maan kohdalla joko puolesta tai vastaan. En siis missään nimessä halua leimata maita tai niistä tulevia lapsia, mutta koska jokaisen hakijan on tehtävä valinnat jollakin perusteilla, haluan avata hiukan omaa pohdintaamme. Olkaapa hyvä:

Bulgaria
Odotusaika tällä hetkellä on noin viisi vuotta, ellei hakeudu SN-jonoon. Tämän vuoksi Bulgaria ei kohdallamme päässyt edes harkintaan. Muitakin syitä toki oli, mutta hurja odotusaika oli niistä painavin. Maa itsessään olisi kiinnostanut, mutta toisaalta myös lapsen mahdollinen sikiöaikainen alkoholialtistus pelotti aika tavalla. Ei sen mahdollisuus toki muuallakaan poissuljettu ole.

Filippiinit
Filippiinien suurin plussa on kohtuullinen odotusaika ja maan toimittamat hyvät taustatiedot lapsista. Toisaalta maan kriteerit adoptiovanhemmille tuntuvat kaikkein tiukimmilta, ja seurakunnan jäsenyyden ohella heiltä vaaditaan mm. laaja psykologin lausunto. Meidän kohdallamme tunnetasolla ehdoton plussa Filippiinien puolesta oli taannoinen matkamme, josta pienen osan vietimme Manilassa.

Etelä-Afrikka
Odotusaika hakemuksen lähettämiseen on noin puolitoista vuotta, sen jälkeen aikaa menee muutamasta kuukaudesta pariin vuoteen. Etelä-Afrikan kohdalla pelotti eniten lapsen kohtaama rasismi. Olisiko Suomessa kuitenkin helpompaa olla aasialaisen tai etelä-amerikkalaisen näköinen? Toisaalta vakaat kontaktit ja se, että maa on tuttu, puolsivat kyllä Etelä-Afrikkaa.

Kiina
Kiinan osalta päätöksemme vaikutti kolme seikkaa: Se, että kaikki lapset tulevat SN-ohjelmasta, adoptiovanhempien korkea omaisuusvaatimus (80 000 dollaria) ja kokemuksemme maasta ja sen viranomaisista.

Intia
Intian adoptioprosessin etenemistä on mahdollista seurata netissä, siitä plussaa. Intian puolesta painoi vaakakupissa myös SN-ohjelman toimintaperiaate: siinä palvelunantajan adoptiotiimi Suomessa esinimeää perheelle lapsen, ja prosessi on suhteellisen nopea. Perusohjelma taas toimii vaihtelevasti, eikä prosessin kestoa ole mahdollista arvioida.

Taiwan
Taiwanin puolesta painoi ennen muuta se, että olemme käyneet maassa ja kokemus jäi mieleen myönteisenä. Maasta tulee pääsääntöisesti  pieniä lapsia ja taustatiedot ovat hyvät. Suurimpana miinuksena oli Taiwanin adoptioprosessin muita tuntuvasti kalliimpi hintalappu (n. 20 000€) ja yhteistyökumppanuuden tuoreus.

Thaimaa
Thaimaan adoptioprosessi on nopea ja joiltakin osin kriteerit vanhemmille ovat muita maita kohtuullisempia. Sekä perusohjelma että SN-ohjelma toimivat ilmeisesti  hyvin.

Kolumbia
Maa painottuu erityistarpeisten lasten adoptioihin. Filippiinien lisäksi myös Kolumbia vaatii vanhemmilta psykologin lausunnon, mutta toisaalta muissa kriteereissä ei ole mitään erityisen silmiinpistävää. Etelä-Amerikan kulttuuri on vieras, mutta kiehtova.

En vielä paljasta, mihin maahan päädyimme. Ehkä senkin aika vielä tulee, mutta prosessin epävarmuus saa häivyttämään kaikki tunnistamista helpottavat tiedot. Ehkä kerron sitten, kun hakemuksemme on hyväksytty kohdemaassa.

Mitä asioita te mietitte, kun pohditte maavalintaa?