Selvitetty koti

Sähköposti kilahtaa. Lähettäjän kohdalla lukee sosiaalityöntekijämme nimi.

Luettavaksi on tullut kotiselvitys, joss hän käy läpi kohta kohdalta elämämme, parisuhteemme, arvomme ja kasvatusnäkemyksemme. Kotimme on tekstin mukaan kaunis, mielemme ja taloutemme balanssissa. Muutama vuosiluku heittää, työsuhteen muodossa on viilattavaa ja yksi harrastus on pudonnut joukosta, mutta selvitys on kaikkiaan sympaattinen. Hän on selvästi tehnyt työnsä mahdollisimman hyvin: hänkään ei halua tehdä lisäselvitystä.

Viimeisellä sivulla lukee se tärkein: hän suosittelee meitä lämpimästi adoptiovanhemmiksi.

 

Kampurajalka, sydänvika, hyväksikäyttötausta

Erityistarvelomakkeen täyttämisen jälkeen puoliso vetäytyy tietokoneelle ja minä nakerran hiljaisena Digestive-keksejä keittiön pöydän ääressä. Kumpikaan ei halua palata aiheeseen, niin raskas se on.

Moraalinen voittaja sisälläni rähisee:
”Laita nyt vaan niitä hyväksymisrasteja, ne vaativimmin erityistarpeisethan just kotia tarvii! Millaista niiden elämä nyt siellä x:ssä voi olla? Ei minkäänlaista. Jäävät laitokseen eivätkä saa koulutusta eivätkä töitä. Kukaan ei ikinä halaa. Sitä paitsi ihan tuossa vieressä on hyvä, suuri sairaala, ei oo paha. Eri asia se on jostain Savitaipaleelta lähteä hoidattamaan lasta erikoislääkärille. Tehän ette edes ole himoliikkujia ja talossa on hissi, ei se cp-vamma voi olla teille ongelma! Sulla on sitä paitsi ihan oikeaa koulutusta noista erityishommista, jos sulle ei käy laaja-alainen kehitysviive niin kelle sitten? Ja miksi muka kuulolaite tuntuu ajatuksena pahemmalta kuin silmälasit, kamoon? Kasva aikuiseksi! Ei ole lapsen vika jos on syntynyt raiskauksen seurauksena, eikä muuten sekään että bioäiti käyttää päihteitä.”

Ja pahimpana kaikesta: ”Ei noihin teidän hyväksymiin kriteereihin mahdu yksikään lapsi. Ikinä.”

 

Kotikäynti

”Moi! Tuu sisään vaan. Löysitkö helposti autopaikan? Raivaa tilaa naulakosta takille, se on vähän täynnä. Ja haluutko kurkistaa ensin huoneisiin?”

Sosiaalityöntekijän kotikäynti jää mieleen. Esittelemme asunnon, puhumme asuinalueen päiväkodeista, kouluista ja leikkikentistä. Onneksi leikkikentät on testattu kummilapsen kanssa, muuten niihin ei ehkä olisi tullut kiinnitettyä huomiota. Läpikulkuliikennettä ei ole, ja aivan kaikki on lähellä: sen hinta on pieni kerrostalokoti, mutta neliöitä sosiaalityöntekijä ei tunnu kaipaavan. Häntä kiinnostaa, mihin ylimääräisessä huoneessa olevat tavarat siirretään, kun lapsi tulee.

Puhumme myös lähipiiristämme. Taas. Nyt ystävät käydään läpi perusteellisesti, ammatteja ja elämäntilannetta myöten. Keneltä saamme apua, jos ja kun sitä tarvitsemme? Vanhempien, siis tulevien isovanhempien, luokse on matkaa, ja verkostoa tarvitaan. Hämmästelemme itsekin ystäväpiirimme kokoa: onhan heitä! Yksi haluaa kammata lapsen tukkaa, toinen on muuten vain tarjonnut apuaan kaikkeen tarvittavaan. Yksi on suomi toisena kielenä -opettaja, kolmas mielen asiantuntija. Ystäviä, ihmeellisiä ihmisiä, rakkaita tyyppejä koko joukko.

Päätämme pitää juhlat, kun kesä koittaa.

Wanted: Adoptiovertaiset

Kävin eilen kahvilla lapsuudenystävän kanssa. Asumme samassa kaupungissa, mutta näemme harvakseltaan: hänellä on pieniä lapsia, meillä molemmilla työmme ja minulla omat vapaa-ajan kuvioni.  Kun oli ensin puitu arkisemmat asiat kuluneiden kahden kuukauden ajalta, hän kysyi hiukan varoen adoptiokuulumisia.

Kerroin, että neuvonta etenee hiljakseen. Naureskelin, että että keskustelut sosiaalityöntekijän ovat olleet kuin parisuhdeterapiassa käymistä, mukavaa ja hyödyllistä. Mainitsin lukeneeni kasoittain englanninkielisiä adoptioblogeja. Keksin puhetta tulevista ja menneistä, koska juuri nyt yhtään mitään ei tunnu tapahtuvan.

Erityistarpeiden pohdiskelu ja kohdemaan kuulumisten jakaminen rakkaankaan ystävän kanssa ei tunnu mielekkäältä, siihen kaipaan muita odottajia. Odotuksen pitkäveteisyys ja siihen liittyvät ajatukset ja tunteet tuskin aukeavat ulkopuoliselle.

Siispä: kaipaan vertaisiani, mutta matkassa on mutkia. Vaikka olemme liittyneet Adoptioperheet ry:n, en halua liittyä Adoptioperheiden Fb-ryhmään. Ryhmän jäsenyys näkyy, enkä halua esimerkiksi työkontaktien prosessistamme vielä tietävän. Kohdemaan adoptioyhdistykseen liittyminenkin tuntuu hiukan kaukaiselta ajatukselta – epäilen, että niissä kuvioissa on vähemmän odottajia ja pääasiassa jo perheellistyneitä. Ehkä harkitsen maayhdistykseen liittymistä uudelleen, kun adoptiolupa on todellisuutta.

Siksi kysyn teiltä muilta, vertaisiltani: Mistä löydän teidät? Missä te jaatte odotuksen taakkaa ja iloa?

”Teillä on tosi hyvät valmiudet”

Näin sanoo sosiaalityöntekijä, ja meitä hymyilyttää. Tuntuu hienommalta kuin ylioppilasjuhlissa. Samalla hetkellinen toiveikkuus hirvittää: nyt ei saa innostua, kaikki voi mennä vielä pieleen, ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa…

Edessä kun on niin monenlaista. Se raskauden ensimmäinen, kriittinen kolme kuukautta ei tunnu adoptioprosessissa loppuvan ikinä. Koko ajan ollaan keskenmenoriskin äärellä, vaikka elämässä ei tapahtuisi mitään yllättävää. Vaikka me emme muuttuisi, maailma takuulla muuttuu: politiikka, lait, säädökset, hakijoiden määrä, prioriteetit…

Ja silti: teillä on niin hyvät valmiudet. Meillä!

Suunnistusta verkostokartalla

Yhtä adoptioneuvontaa varten raapustelen paperille verkostokartan. Mies lupaa piirtää sen tietokoneella puhtaaksi.

Kartassa elävistä ihmisistä tulee ympyröitä. Keskellä me kaksi istumme superpallossa, pallomeressä. Pienempiin ympyröihin meidät liittävät viivat, suorat, katkonaiset tai salamoivat. Salamoivia on vähiten, onneksi. Montako salamaa voi piirtää yhteen verkostoon sen olematta huolestuttavaa? Jos pitää valita, ovatko välit johonkuhun ”etäiset” vai ”ristiriitaiset”, on helpompaa kallistua katkoviivan suuntaan. Salama on huono, salama vaatii toimenpiteitä. Siis: onneksi niitä on vähän.

Entä ystävät? Heitä on paljon. Osa heistä asuu lähellä, osa kaukana. Muutamien kaukana olevien kanssa suhde on ajatuksissani niin luja, että piirrän suoran viivan vaikka soittelemme ja tapaamme vain kerran-pari vuodessa. Onko se väärin? Hehän ovat huipputärkeitä! Haluan lisää vaihtoehtoja näille rakkaille ihmisille, sydämiä, tuplaviivoja, jotain. Ja miten voin piirtää samanlaisen viivan äitiini, kälyyni ja lapsuudenystävääni? Näissä suhteissa ei ole mitään samaa, paitsi että ne ovat ohjeistuksen mukaisia ”vahvoja suhteita”.

Sukulaiset ovat kinkkisiä. Pienessä suvussa ollaan ajatuksellisesti läheisiä, mutta ei silti tavata kovin usein. Suuremmassa suvussa ollaan mutkikkaampia, eikä toinen puolisoista vieläkään hahmota koko kuviota. Miten sosiaalityöntekijä voisi? Ja juuri hänen pitää, jos jonkun.

Koulut, päiväkodit, avoin varhaiskasvatus. Ne ovat lähellä, mutta mitään suhdetta niihin ei ole. Tietenkään, meillä lapsettomilla. Piirrämme palloja, mutta viivoja niiden ja meidän välille ei synny. Googlaamme päiväkotien painotukset, ne kuulostavat hyvältä. Kaukaiselta tämä kaikki tuntuu, niin kovin kaukaiselta.

Adoptioneuvonnan alku

Ensimmäinen adoptioneuvonta oli leppoisa. Keskustelimme taustatiedoistamme. Hymyilimme paljon. Sosiaalityöntekijä oli herttainen, me yritimme olla yhtä aikaa vakavia ja viihdyttäviä. Muistan, että nauroimme sillä kerralla useaan otteeseen. Miksiköhän?

Toinen adoptioneuvonta vaati jo valmistautumista. Olimme kirjoittaneet auki koko elämämme: lapsuutemme, koulumuistomme, työkuviomme, harrastuksemme, elämänkatsomuksemme, kaiken. Sukupuut unohdimme piirtää, mutta ne kuulemma ehtisi toimittaa myöhemmin. Sosiaalityöntekijä kyseli lisää ja me vastailimme parhaamme mukaan.

Mitä teit isäsi kanssa lapsena? Kelkkailin, pilkin, virvelöin, kävin mummolassa, touhusin pihalla, kaikkea ihan tavallista. Ihan tavallista.

Entä äitisi kanssa? Leivoin, tein kotitöitä, kävin serkuilla, luin kirjoja, pyöräilin. Äiti auttoi kielten läksyissä, isä matematiikan. Yltiötavallista ja ihanaa.

Miten kuvaisit suhdetta veljeesi? Hyvä,  läheinen. Yökyläilimme toistemme huoneissa vielä aika vanhoinakin, se oli hauskaa. Maailman ihanin veli.

Seuraavalle kerralle saimme taas läksyjä. Niistä myöhemmin.