Adoptionhakijan talous ja palvelumaksu

Rahasta ei puhuta. Adoptioinfolomaketta täyttäessämme meiltä toki kysyttiin sekä tuloja että varallisuutta, ja nähdessään säästötilin katteen -jota siis oli, muttei mitenkään ihmeellisiä summia- nyökytteli sosiaalityöntekijämme tyytyväisesti.

Silti: vaikka eurot liikkuvat, niistä ei puhuta. Pelan sivuilla on laskelma kuluista, samoin Interpedian, ja aivan selvää on, ettei 10 000 euroa riitä mihinkään. Kun lapsi kotona, saa kuluista muutaman tuhatlappusen takaisin.

Eihän lapsen arvoa rahassa lasketa, mutta haluaisin tietää sen palvelun sisällön, mitä esimerkiksi Pelan palvelumaksulla (4950€) saa. Jos työntekijän työtunnin hinta työnantajajärjestölle on vaikkapa satasen verran -en siis kuvittele nyt mitään halpatyövoimaa vaan oikeaa asiantuntijan työtä-, pitäisi työtunteja saada vastineeksi enemmän kuin keskimääräisen työviikon verran: 49,5 tuntia. En tiedä, mistä tuon summan maksamme, koska kotiselvityksen teko kuuluu kotikunnan korvaamaan adoptioneuvontaan, hoidamme papereiden keruun ja käännätykset itse, lupahakemuksen käsittelee adoptiolautakunta ja lisäksi maksamme Pelalle vuosipalvelumaksua 400 euroa. Sekin on paljon, koska sillä saa vain lehtitilauksen ja tunnukset Pelan asiakassivuille. Noh, ymmärtääkseni saamme myös soittaa yhteystyöntekijällemme, siihen voinee laskea vuositasolla pari työtuntia. Interpedian hinnat ovat samaa tasoa.

Mistä siis maksamme? Yhteydenpidosta kohdemaahan? Infrasta? Järjestön tiedotuksesta? Rautalankakysymyksenä: Mitä maksamallamme summalla asiassamme tehdään? On selvää, että adoptioiden vähentyessä järjestöjen työmäärä ei vähene samassa suhteessa, mutta nämä kulut olisi todella hyvä avata tarkemmin. Kuka sen tekisi?

Missään muussa yhteydessä en maksaisi tuhansia euroja palvelusta, jonka sisältökuvausta ei ole saatavilla missään. Nyt en voi valita, enkä oikein valittaakaan. Tiedätkö sinä tästä jotain?

Suku ja nimi

Minulla ja puolisollani on eri sukunimet. Syyt ovat osin periaatteellisia ja osin sattumaa: Naimisiin mennessä nimen vaihtaminen ei tuntunut tarpeelliselta eikä ajankohtaiselta. Nyt asia on kuitenkin noussut keskusteluihin. Me molemmat haluaisimme että lapsi -sitten joskus- saisi juuri sen oman sukunimen. Sen näppärämmän, erikoisemman, sen josta ei ainakaan kiusata, sen oman.

Miksi juuri lapsen sukunimi tuntuukin näin merkitykselliseltä? Ehkä yksi syy on se, että emme tule olemaan ulkoisesti samannäköisiä. Olisimme sitten edes samannimisiä. Molempien suvut ovat pienehköjä, joten hatara ”sitten nimi jatkuu” -ajatuskin on ilmoilla. Tuntuu myös hassusti siltä, että lapsi kuuluu enemmän siihen sukuun, jonka nimi hänellä on, vaikka järki sanoo ettei tunne perustu mihinkään todelliseen.

Entä jos me aikuiset alkaisimme samansukunimisiksi, nyt vihdoin? Kumpikaan meistä ei tosin innostu toisen sukunimestä ollenkaan. Nimi on myös iso osa identiteettiä. Omasta sukunimestä irrottautuminen tuntuu ajatuksena suunnilleen samalta kuin yhdestä raajasta luopuminen. Siis pahalta. Miten meistä kumpikaan osaisi olla jonkin muun niminen?

Entä sitten yhdistelmänimi toiselle aikuiselle? Sekin tökkii. Virtanen-Mattila. Jokiniemi-Susi.  Meidän tapauksessamme yhdistelmänimen ottanut käyttäisi varmaan edelleen vanhaa nimeään, ja kaksoissukunimi jäisi virallisiin tilanteisiin. Mitä ideaa siinä nyt olisi? Sitä paitsi sittenhän siirtyisimme koko sakki enemmän toiseen sukuun, ei kyllä käy!

Emme riitele asiasta, mutta vaihdamme ajatuksia pikkuhiljaa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että saatamme päätyä arpomaan sukunimen. Tai jos löydämme juuri sen etunimen, joka sopii valokuvan lapselle, saatamme ehkä yksinkertaisesti valita siihen sointuvamman sukunimen. Kuka tietää. Joskus on päätettävä, mutta toistaiseksi neuvottelut jatkuvat.

Seinäleijona ja amaryllis

Yhtenä vapaana iltapäivänä mies lähtee kuntosalille, ja jään yksin kotiin. Ruokaa on, siistiä on, kirjoja olen lukenut koko aamun, mitä muuta vielä voisi tehdä? Räntäsade ei houkuta ulkoilemaan, joten istahdan sohvalle surffaamaan puolison tabletilla, kun se kerrankin on vapaana ja suorastaan huutaa seurustelemaan kanssaan.

Ulkomaiset adoptiosivut tarjoavat uutta lukemista, kotimaisilla ei tunnu tapahtuvan mitään. Voi kuinka kaipaan tarinoita, kokemuksia, jotain! Vaikka olen luvannut itselleni olla ruokkimatta toiveita ja iloisia tulevaisuudenkuvia, ne saavat yllätettyä ja päädyn Googlen kuvahakuun hakusanoilla ”children room ideas” ja ” wall paintings for children”.

Mikä aarrearkku! Yritän saman tien asentaa tablettiin pinterestin, mutta se vaatisi puolison sormenjäljen. Ehkä hyvä niin. Suostuisikohan hän maalaaman lapsen huoneeseen seinän? Joko voin alkaa surffata nettikirppareilla sopivia huonekaluja etsimässä? Entä lastenkirjat, onko oman lapsuuteni suosikkeja vielä saatavissa? Tuleeko pinnasängystä lapselle ikäviä muistoja vai tuoko tuttuus turvaa? Kuinka leveä sänky omamme viereen mahtuu, vai onko lasten sängyissä standardikoot?

Haluaisin tehdä tälle kodille nyt heti jotain. Mitätahansa, joka tekisi tulevaisuudesta vähän konkreettisemman, antaisi luvan hyvälle mielelle kun sen näkisi. Ja siltikään en taida uskaltaa, odotuksen sietämätön epävarmuus ei unohdu. Ehkä sitten kun hakemuksemme on hyväksytty kohdemaassa? Tai edes adoptiolautakunnassa?

Päädyn ostamaan kaksi keltalappuista joulukukkaa lähikaupasta. Toistaiseksi niiden ja kuvien on pakko riittää.

Suunnistusta verkostokartalla

Yhtä adoptioneuvontaa varten raapustelen paperille verkostokartan. Mies lupaa piirtää sen tietokoneella puhtaaksi.

Kartassa elävistä ihmisistä tulee ympyröitä. Keskellä me kaksi istumme superpallossa, pallomeressä. Pienempiin ympyröihin meidät liittävät viivat, suorat, katkonaiset tai salamoivat. Salamoivia on vähiten, onneksi. Montako salamaa voi piirtää yhteen verkostoon sen olematta huolestuttavaa? Jos pitää valita, ovatko välit johonkuhun ”etäiset” vai ”ristiriitaiset”, on helpompaa kallistua katkoviivan suuntaan. Salama on huono, salama vaatii toimenpiteitä. Siis: onneksi niitä on vähän.

Entä ystävät? Heitä on paljon. Osa heistä asuu lähellä, osa kaukana. Muutamien kaukana olevien kanssa suhde on ajatuksissani niin luja, että piirrän suoran viivan vaikka soittelemme ja tapaamme vain kerran-pari vuodessa. Onko se väärin? Hehän ovat huipputärkeitä! Haluan lisää vaihtoehtoja näille rakkaille ihmisille, sydämiä, tuplaviivoja, jotain. Ja miten voin piirtää samanlaisen viivan äitiini, kälyyni ja lapsuudenystävääni? Näissä suhteissa ei ole mitään samaa, paitsi että ne ovat ohjeistuksen mukaisia ”vahvoja suhteita”.

Sukulaiset ovat kinkkisiä. Pienessä suvussa ollaan ajatuksellisesti läheisiä, mutta ei silti tavata kovin usein. Suuremmassa suvussa ollaan mutkikkaampia, eikä toinen puolisoista vieläkään hahmota koko kuviota. Miten sosiaalityöntekijä voisi? Ja juuri hänen pitää, jos jonkun.

Koulut, päiväkodit, avoin varhaiskasvatus. Ne ovat lähellä, mutta mitään suhdetta niihin ei ole. Tietenkään, meillä lapsettomilla. Piirrämme palloja, mutta viivoja niiden ja meidän välille ei synny. Googlaamme päiväkotien painotukset, ne kuulostavat hyvältä. Kaukaiselta tämä kaikki tuntuu, niin kovin kaukaiselta.

Lahjoista ja perinnöllisyydestä

Juomme aamukahvia lapsuudenkodissani, kun äiti kysyy yllättäen, eikö minua harmita kun Puoliso on niin monipuolisesti lahjakas (hän on!) ja nyt se kaikki lahjakkuus jää periytymättä.

Huvittaa ja ällistyttää, haikeutta yritän tunnistaa mutta tuloksetta. Harmittaako?

Ei oikeastaan. Puoliso on poikkeuksellisen lahjakas monessa asiassa, mutta se ei vielä takaa elämässä mitään. Hänen kaltaisillaan on omat haasteensa. Omien geenieni katkeaminenkin harmittaa vain sen verran, että kuvittelisin tulevani itseni kaltaisen lapsen kanssa toimeen sujuvammin kuin ihan erilaisia luonteenpiirteitä omaavan lapsen kanssa. Mutta eihän biologinen sukulaisuus samankaltaisuutta takaa, tiedän sen. Samoista aineksista tulee aivan erilaisia lapsia.

Siksi en osaa harmitella: meille tulee (toivottavasti!) ihan vain lapsi, ei kummankaan suvun tai ominaisuuksien jatke tai toiveiden täyttäjä. Oma persoonansa, ihminen vain. Ihan sellainen kuin on.

Adoptiovanhempi: Nuori, rikas ja komea?

Jatkan edellistä ajatustani vielä hetken.

Adoptiovanhemman on siis oltava Aivan Sairaan Hyvä. Ei välttämättä vanhempana (millä sekin mitattaisiin? noh, ilmeisesti psykologin lausuntoakin joissain kohdemaissa vaaditaan), mutta monella yksittäisellä mittarilla, jotka liittyvät vanhemmuuteen enemmän tai vähemmän. Tähän mennessä tiedän, että meidän on oltava ainakin:

  • Heteroita (check!)
  • Avioliitossa, joka on kestänyt useamman vuoden (checkcheck!)
  • Riittävän, mutta ei liian, nuoria (ok, jos prosessi ei veny sietämättömäksi)
  • Kykeneviä säästämään (keskipalkkaisuus riittää useimpiin kohdemaihin, ainakin pk-seudun ulkopuolella ja kun auto on iältään 10+)
  • Terveitä (check, mutta voi apua: tämähän ei riipu ollenkaan itsestä ja vuosien prosessissa kaikki on mahdollista)
  • Riittävän väljästi asuvia (miniatyyrikolmiomme riittää, tästä yllätyin)
  • Tahrattomia (yksittäinen ylinopeussakko ei ole este, mutta esim. hoidetut mielenterveysongelmat ilmeisesti ovat)

Onneksi en taida vielä edes tietää kaikkea.

Adoptio on nuorallakävelyä ilman turvaverkkoa

En ole koskaan ollut huolissani, pääsenkö juuri siihen opiskelu- tai työpaikkaan, jota olen hakenut. Miksi? Koska olen tiennyt, että suunnitelman A epäonnistuessa on olemassa myös vaihtoehdot B ja C.  Usein olen pedannut ne itselleni valmiiksi: hakenut sitä vähän vähemmänkin kiinnostavaa työtä tai opiskelupaikkaa, jonka olen lähes varmasti tiennyt saavani. Leppoisaa, eikö?

Adoptioprosessissa tällainen suunnittelu ei onnistu. Mitään suunnitelmaa X ei ole. Jos meiltä evätään adoptiolupa (esimerkiksi toinen meistä sairastuu), ei kakkosvaihtoehto ole kohdistaa hakua toiseen maahan tai hiukan vanhempaan lapseen. Ei. Prosessi päättyy siihen.

Miten tämän epävarmuuden kanssa sitten voi elää? Kun ei voi oikeastaan tehdä yhtään mitään selustansa turvaamiseksi? En tiedä. Toistaiseksi yritän vältellä tietoisesti lapseen liittyviä suunnitelmia (noh, eihän se ihan niin mene), kierrän kaukaa lastentarvikekaupat, en fiilistele hellillä mielikuvilla.

Lisäksi psyykkaan itseäni tällä: Me hannuhanhet emme ole _lopullisesti_ biologisesti lapsettomia, kai. Tai ainakaan lääketiede ei osaa selittää, miksi me emme saisi biologista lasta. Adoptioprosessin kaatuessa voisimme siis siirtyä vielä yrittämään biologisen lapsen saamista, aivan heti omakaan ikäni ei tule vastaan. Miten itsekkäältä tuntuu sanoa, että silti adoptioprosessin keskeytyminen olisi varmasti elämäni suurin suru. Sitä, miten suuri suru se olisi, en uskalla kuvitella, kuten en onnistunuttakaan lopputulosta. Tätä laivaa ei todellakaan ohjata itse.

 

 

Jähmettyvänsinkoilevanvenyvä aika

Aikaa ei ole. Ei voi olla. Objektiivista aikaa ainakaan.

Epämääräisen pituisen adoptio-odotuksen omituisin puoli on aika, joka välillä syöksähtelee (lapsihan on täällä aivan kohta!) ja välillä jähmettyy paikalleen kuin ei aikoisi liikkua enää koskaan (miksi seuraavaan neuvontakertaan on vielä noin monta viikkoa?). Tutkailen tätä uutta aikaa uteliaana, sieppaan sen pinsetteihini ja kääntelen sitä. Mikä saa ennen niin tasaiset minuutit venymään, sinkoilemaan ja karkailemaan ulottumattomiini? Voinko jotenkin välttää ne hetket, jotka jatkuvat tunneiksi, tunnit, joista tulee päiviä?

Vielä en ole turhautunut, tämä tahti tuntuu hyvältä. Muutama vuosi ja lapsi tulee, eikö niin?

Mutta jos niin ei käykään, en tiedä, mitä ajalle tapahtuu. Kuka jaksaa odottaa vuosikausia? Neljä vuotta? Kuusi? Voiko odottamisen silloin unohtaa, antaa kuukausien ja vuosien vain hoitaa tehtävänsä? Tuleeko minusta todella odottamalla parempi äiti ja ihminen juuri sille yhdelle lapselle, kuten väitetään?

Epäilen, mutta tässä prosessissa minun mielipiteilläni ja tuntemuksillani ei ole minkäänlaista roolia. Istun puisessa veneessä ja katselen, miten tuuli kuljettaa sitä hiljalleen kohti jotakin, joka näkyy vasta pienenä pisteenä taivaanrannassa. Airoja ei tässä veneessä näy, moottorista puhumattakaan. Tulppa sentään on, ja niin minä seilaan kalenteri taskussani vakaasti, joskin hallitsemattomasti kohti jotakin, josta en vielä tiedä onko kyseessä luoto, ajopuu vai satama.

Kello raksuttaa, outlookissa on merkintöjä ensi kevääseen asti, monenlaista kiinnostavaa on luvassa. Vaikka en voi soutaa, uskallan sentään lukea veneessäni Esko Valtaojaa (kaikki adoptiokirjallisuus on jo luettu).

Mitä lähipiiri sanoo?

”Ihanaa!”

”Miten kerrostalossa onnistuu vaunujen kanssa liikkuminen?”

”Eikö niillä ole kaikkia sairauksia?”

”Me arvattiin.”

”Jos sillä on traumoja?”

Ja sitten taas uudestaan, eri suusta: ”Ihanaa!”

Onhan se sitä, sillä tavalla vaivihkaa. Mutta miten ristiriitaista on, kun ei oikeastaan voi vielä iloita, hädin tuskin uskaltaa toivoa.

Onko alkuraskaus näin ristiriitaista, huikeaa, pelottavaa ja iloista yhtä aikaa?

Erityistarvelista

Ensimmäinen erityistarvelistaan tutustuminen sijoittuu jonnekin vuoteen 2008, jolloin tilasimme adoptiokansion selattavaksi. Lista oli monta vuotta pois mielestä, kuten koko kansio, mutta nyt sen olemassaolo on fakta, jota ei enää voi kiertää.

Joskus se lista on täytettävä. Päätettävä, sopiiko meille että lapsella on huulihalkio, vesipää, cp-vamma, astma, kehitysviiveitä, puuttuva raaja, näkyvä luomi tai arpi. Saako hän olla katulapsi, kuuro, sokea, kehitysvammainen, autismin kirjoon kuuluva? Voiko biologisilla vanhemmilla olla taustalla alkoholin tai muiden päihteiden käyttöä, rikoksia?

Listasta keskustellaan varovasti, pala kerrallaan. Onneksi vielä on aikaa hankkia tietoa ja tutkailla itseään.

Yhtäkkiä biologista lasta odottavien ”kunhan vain on terve”-puhe on alkanut kuulostaa lähes utopistiselta.

Saako haavetta terveestä tai edes mahdollisimman terveestä lapsesta edes päästää ajatuksiinsa, jos odottaa adoptiolasta?

Päästän silti, minä läpeensä inhimillinen ihminen, enkä tiedä pitäisikö syyllistyä vai ei.