Hänessä on jotakin tuttua

Laajennettuun perheeseen syntyy vauva. Miten odotettu ja ihmeellinen asia! Kaikki aiemmin hymyilyttäneet kliseet käyvät toteen, kun esittelen rakastuneena hymyillen työpaikalla kuvia pikkuihmisestä: eikö olekin aivan erityisen suloinen ja täydellinen lapsi?

Eräänä lauantaina saan sylitellä vauvaa useamman tunnin. Kävelen ympäri kotiamme ja laulan hänelle läpi kaikki ulkoa muistamani laulut: vähän CMX:ää, jotakin nuoruusvuosien musiikkia ja aika monta virsikirjasta sivusilmällä napattua virttä. Virren 600 neljännen säkeistön kohdalla vauva nukahtaa syliin. Hänen syödessään puoliso asettuu pianon ääreen ja alkaa soittaa: syönti lakkaa välittömästi ja silmät laajenevat. Mitä tämä oikein on? Hetken kuuntelun jälkeen ruokailu jatkuu ja kaikkia meitä aikuisia naurattaa. Hän on jokaista varvastaan myöten niin ihana!

Se, mitä en sano ääneen, on tämä: voinko tosiaan rakastua yhtä palavasti vielä toiseenkin lapseen, omaamme? Häneen jonka kasvoilta en löydä mitään tuttua, häneen jolla on meille tullessaan jo omat ilonsa ja surunsa, innostuksensa ja inhonsa kohteet.

Hän, joka ei ole vauva, ei tyhjä taulu (tätähän kuulemma eivät vauvatkaan ole), ei kevyesti yhdellä kädellä kannettavissa eikä kummankaan suvun biologinen jatke, on meidän lapsemme.

Entä rakastuuko meidän lähipiirimme häneen samalla tavalla kuin tähän vaaleaan, hämmästyttävän tutunoloiseen pikkuihmiseen?

Pakko on uskoa että rakkaus minussa ja meissä lisääntyy, ei vähene. Että tämä rakkauteni juuri tähän vauvaan on kurkistus siihen mitä joskus tulee – ei ehkä heti kohdatessamme, mutta eihän niin käy kaikille biologisille vanhemmillekaan. Että rakkaus syntyy ja tulee tilaamatta kun aika on, mutta tulee kuitenkin, koska lapsi on lapsi ja minä haluan rakastaa häntä.

 

Adoptioblogeja

Pitkästä aikaa päädyn googlailemaan adoptioblogeja. Uusia! Tuoretta lukemista! Kotiin tulleita lapsia! Samalla tarkistan vanhat suosikit: vieläkö päivittyvät, tapahtuuko mitään? Tulokset ovat nähtävillä lukemista-välilehdellä. Jos haluat oman lukuvinkkisi mukaan, kerro ihmeessä.

Maailmassa ei ole yhtään vertais- tai rohkaisutarinaa liikaa, eihän?

 

Palvelunantaja tekee muutoksia

Palvelunantajalta tulee postia: ei meille, vaan kaikille asiakasperheille (=eri vaiheissa oleville epätietoisille odottajille). He ovat päättäneet, että jatkossa meidän kaikkien on käytävä prosessin aikana Helsingissä sellaisilla heidän luennoillaan, jotka aiemmin ovat olleet vapaaehtoisia. Näin he oppivat tuntemaan asiakkaansa paremmin (?) ja voivat taata kontaktimailleen että me olemme vielä aiempaakin perusteellisemmin valmistautuneita hakijoita. Etäyhteys järjestetään kolmesta pakollisesta luennosta yhteen, muiden vuoksi on tavalla tai toisella hankkiuduttava pääkaupunkiin.

Me pääsemme Helsinkiin kohtuudella. Me voimme järjestellä vapaamme niihin harvoihin päiviin, kun luentoja on. Silti toivon hartaasti, että

a) luennoilla on enemmän sisältöä kuin aikanaan adoptioprosessin ja -maiden yleisinfoissa, jotka pitivät sisällään tasan samat tiedot kuin palvelunantajan nettisivuilla.

b) tämä ei ole vain heidän tapansa osoittaa rahoittajilleen, miten paljon asiakaskontakteja heillä on vaikka adoptiomäärät ovat laskeneet rajusti.

c) he osaavat perustella, miten palkattoman vapaapäivän (tai kaksi, terveisiä vaikkapa Itä-Lappiin) tämän vuoksi ottavat odottajat hyötyvät tästä uudistuksesta riittävästi taloudelliseen ja ajalliseen panokseensa nähden, vrt. vaikkapa tutustuminen kirjalliseen materiaaliin.

d) he kertovat, mikä todellisuudessa on se syy, miksei luentoja tai vaikka alkuosaa niistä voi lähettää (edes!) aluetoimistoihin. Ilmeisesti taustalla on yksityisyyteen liittyviä kysymyksiä, mutta kyllähän aluetoimistoissakin voidaan valvoa, ettemme ota kuvia/videoi lähetystä. Eli: miksi? Normaalistriimausta en enää edes ajattele vaihtoehtona, sen verran olen näitä kuvioita jo katsellut.

Olisipa tämä vuosi viimeinen, jolloin joudun miettimään näitä. Haluan ajatella pohjaan palanutta kaakaota ja kirota Legoja kantapään alla.

Te kysyitte, minä vastaan

Jes! Epäilyistäni huolimatta sain teiltä adoptioaiheisia kysymyksiä, suuri kiitos niistä. Kysymykset olivat niin hyviä, että sain niistä itsekin aivan uusia ajatuksia (ja uskokaa tai älkää, luulin tosiaan että kaikki odottajamietteet on jo kelattu läpi moneen kertaan). Kovin syvällistä filosofointia luvassa ei ole -olenhan joululomalla ja tähän asti keskittynyt lähinnä palapeleihin ja Maraboun Symphonyyn-, mutta tämä oli hauskaa – toivottavasti myös te viihdytte täällä ja kommentoitte jatkossakin!

Millaisena olet kokenut adoptioprosessin? Mikä on yllättänyt positiivisesti? Mikä ollut raskainta?
Olen ollut tämän prosessin mittaan pääosin valoisalla mielellä, mutta nyt kolmannen prosessivuoden pian täyttyessä huomaan että pelot, joita en aiemmin osannut edes ajatella, nousevat ajoittain pintaan. Keväällä on esimerkiksi aloitettava jatkoluvan haku, ja pelottaa jo nyt että emme jostain syystä saa lupaa. Että löytyy jokin mystinen sairaus tai historiatieto, jonka vuoksi kaikki menee pieleen.

Positiivinen yllätys on ollut se, miten yhdessä tässä odotuksessa puolison kanssa olemme. Parisuhteemme on tiivistynyt, tai oikeastaan me olemme tiimiytyneet: keskinäinen luottamus on vahvistunut ja tiedän, että ainakin joku tässä maailmassa tuntee tämän meidän prosessimme minun lisäkseni läpikotaisin. Lisäksi olemme huomanneet ajattelevamme monista lapsen kasvatukseen ja kasvuun liittyvistä asioista kovin samalla tavalla, vaikka lapsitoiveemme kanssa vähän myöhäisheränneitä olemmekin (=ajattelimme pitkään, ettemme halua lapsia lainkaan). Olemme myös tutustuneet mukaviin tyyppeihin näiden adoptiokuvioiden kautta, mikä on ollut suuri ilo.

Raskainta on ollut oppia sellainen odottajan tai oikeastaan asiakkaan rooli, johon ei kuulu juurikaan oikeuksia. Minulla adoptio-odottajana ei ole oikeutta hyvään palveluun, ajantasaiseen tiedotukseen, ei oikein mihinkään mitä olen aina pitänyt asiakassuhteissa itsestäänselvyytenä. Konkreettinen esimerkki tästä on se, ettet uskalla puolustaa oikeuksiasi tai pyytää oikein mitään, sillä palvelunantajan  valta on suuri ja moni prosessi on kritiikin jälkeen kohdannut yllättäviä vastoinkäymisiä.  Uskomatonta kyllä, mutta tähän asti olen aina luullut että tällaista mielivaltaa ei tässä yhteiskunnassa esiinny – missähän kuplassa olen elänyt?

Pahinta/parasta neuvonnassa?
Neuvonnassa oli kivaa! Prosessi tuntui tuossa vaiheessa rullaavan eteenpäin ja kotiin viemiseksi tuli aina hyviä keskustelunaiheita. Tulimme hyvin toimeen sosiaalityöntekijämme kanssa ja käsiteltävät teemat tuntuivat mielekkäiltä. Jos jotain negatiivistä on sanottava, niin ärsyttää, että emme tiedä kauanko meistä neuvonnan aikana kerättyjä -hyvin henkilökohtaisia- tietoja säilytetään. Haluaisin totisesti että sosiaalityöntekijän muistiinpanot ja omat kirjoitelmamme hävitettäisiin, kun prosessi on ohi. Pitäneekin joskus selvittää tämä (kyllä, tietosuoja-asiat ovat tuttuja ja kyselen nykyään kuntokeskuksen tiskilläkin, mihin esimerkiksi syntymäaikatietoa tarvitaan).

Mitä neuvonnassa käytännössä tapahtuu? Onko ne luentoja joistain tietyistä aiheista? Kuinka usein ja paljon niitä on?
Neuvonnassa taitaa olla paikkakuntakohtaisia eroja, vaikkei tietenkään pitäisi. Meidän kohdallamme neuvonta tarkoitti kuutta (vai seitsemää?) tapaamista sosiaalityöntekijän kanssa, kukin kestoltaan tunnista kahteen. Saimme etukäteen mietittäväksi ja kirjoitettavaksi tehtäviä aina seuraavan kerran teemaan liittyen, ja niiden pohjalta sosiaalityöntekijä sitten kyseli leppoisaan sävyyn kaikenlaista. Teemoja olivat ainakin oma lapsuus ja perhe, omat kiintymyssuhdehistoria, parisuhde, työn ja perheen yhteensovittaminen, ristiriitojen ratkaisumallit, kasvatusnäkemykset ja suunnitelmat lapsen hoitamiseksi kun hän tulee. Tiedostimme koko ajan että vaikka tapaamisissa oli yleensä hauskaa ja nauroimme paljon, olimme koko ajan myös arvioinnin kohteina, ja kyllähän se omanlaisensa intensiteetin tapaamisiin loi.

Tässä mietin, että oletteko te jo sisustaneet lastenhuonetta, kun puhut suunnitelmista laittaa taulut lastenhuoneeseen. Ja jos olette, miten olette sen toteuttaneet?
Olemme maalanneet yhden seinän taivaansiniseksi ja ripustaneet sinne jotakin sekalaista pientä lastenhuoneeseen sopivaa somistetta -linunpöntöltä näyttävän kellon ja keraamisia ilmapalloja noin esimerkiksi. Maalatun seinän vastapäinen seinä huutaa rumuuttaan täynnä vanhoja ruuveja ja kolhuja, ja siksi haluaisin laittaa sinne taulut peittämään pahimpia jälkiä. Julisteet kehysten sisältä puuttuvat vielä, joten olen askarrellut niihin itse sekalaiset kuvakollaasit naistenlehtiä leikkemällä. Lisäksi huoneessa on pari lelukoria, jalkalamppu, pehmoleluja, vaatekaappi ja keinulammas. Oikeastaan sieltä puuttuu kaiketi vain lapsen sänky ja jokin matto, mutta tällä hetkellä lattioilla on niiden sijaan runsaasti sekalaista sälää työkaluista likapyykkiin. Sänkyä ei tosiaan ole vielä, koska lapsen ikä on mysteeri, ja mattoa en vain ole saanut hankittua, sillä usein lastenhuoneen matot ovat kovin selvästi joko tytölle tai pojalle suunniteltuja. Katsotaan, mitä tapahtuu kun saamme lapsiesityksen.

Kysy adoptio-odottajalta!

Pyhien aika.

Suunnitelmani on käynnistää työhön liittyvä opiskelutehtävä näillä vapailla -niitä riittää, kiitos infernaalisen alkusyksyn. Aion myös käydä jumpissa (vaihdoin salia, mikä ilo on käydä ryhmäliikunnoissa vuosien tauon jälkeen!), juoda viiniä kavereiden kanssa -noh, teetä myös-, tilata kuvakansion viimeisimmiltä reissuilta ja askarrella lapselle Welcome-albumin. Jospa lapsen huoneeseenkin saisi vihdoin taulut seinään.

Silti tekee mieleni puuhailla vielä enemmän jotakin adoptioon liittyvää. Siispä: kysykää te jotakin adoptioteemaista, lupaan vastata!

(Kerron heti perään, että olen aika varma ettei kukaan teistä kysy mitään. Sitten on opeteltava epäonnistumisten sietämistä, kuten eräs tuttu kerran sanoi. En ole siinä kovin hyvä.)

 

 

Kärjessä

Syksy etenee, eikä lapsiesityksiä kohdemaasta tule. Ovatko ne kesälomalla kaikki, ihmettelen. Kuulemme huhuja odotusaikojen pitenemisestä muutamalla kuukaudella, mutta palvelunantaja ei aika-arviotaan muuta. Sitten muutamassa viikossa tulee useampi lapsiesitys ja siirrymme jonon kärkeen. Emme ensimmäisiksi, mutta etujoukkoihin.

Koska tässä vaiheessa luulimme lapsiesityksen olevan jo käsissä, alan haaveilla ”vielä yhdestä” ulkomaanmatkasta nyt odotusaikana. Kirpparikierrokset jäävät, ylimääräinen huone palvelee vain romuvarastona. Olohuoneen nurkassa odottavat rattaat pitäisi imuroida, nekin pölyyntyvät.

Vaikka mitään ei lapsirintamalla tapahdu, aika tuntuu kiitävän. Uusi työ innostaa, ostan jumppakortin ja mies alkaa taas puuhata omien vanhojen harrastustensa parissa. Puhelinkin jää usein työpaiväksi reppuun äänettömälle. Katsomme tositeeveetä iltaisin, emmekä ole viikkoihin puhuneet sittenkun -lauseilla. Kaikki aikanaan, mikäs hätä meillä tässä.

Juuri nyt ajatus lapsesta on sekä utopistinen (ai meillekö?) että konkreettisempi kuin koskaan.

Turhautunut muumi

Joskus menee hermo. Se tapahtuu, kun palvelunantaja ei tiedota, kun mitään ei kuulu, kun kuviteltu lapsisitysaika (miksi edes kuvittelin) tulee kohdalle ja aika vain jatkaa kulkuaan kahden aikuisen kesken. Kun tilastot päivittyvät, mutta kohdemaan numerot eivät kuukausiin muutu.

Mitä tehdä, kun kärsivällisyys loppuu? Ensimmäiseksi tekee mieli laittaa sähäkkää ”voisitte tiedottaa paremmin, teidät palveluistanne maksetaan kalliisti!” -henkinen viestin maavastaavalle. Vielä en ole laittanut, epäilen siitä koituvan enemmän hyötyä kuin haittaa.

Sitten huokaillaan: netissä, puolisolle, vertaisille. Tapahtuisi nyt jotain! Tapahtuisi. Pliis.

Lopuksi alistutaan: mitään ei vain voi tehdä. Ei yhtään mitään. Ei kirjallisuuden lukeminen tuo lasta nopeammin kotiin, ei se että vaatteita on kaapissa riittämiin, ei meditointi, ei mikään.

Ailahtelevaista on, tämä elämä jossa ollaan aivan lähellä ja kaikana yhtä aikaa. Tänään on yksi niistä päivistä, jolloin vain turhauttaa. Edellisen kirjoituksen hiljainen sees on haihtunut, toivottavasti se palaa pian. Siihen asti pitänee syödä kynsien sijaan neulasia, että selviää talven yli.

Tässä mitään odoteta

Kun syyskuu alkoi, odotus jäi taka-alalle. Jos asiat menevät kuten mahdollista ja toivottavaa on, voisimme saada lapsiesityksen tämän syksyn aikana. Koska tuo hetki on niin lähellä ja silti niin saavuttamaton, lakkasin siis lähes huomaamatta odottamasta. Nyt odotus on kai jo niin suuri asia, ettei sitä enää rohkene ottaa esille tutkailtavaksi kovin tiheään. Pullahtaa vielä pöydälle koko hoito, valtaa kaiken tilan ja tuo mukanaan malttamattomuuden, jota ei viikkokausia saati kuukausia jaksa kantaa.

Siispä epäodotamme. Hästäg norsu keittokomerossa, tai ainakin rattaat olohuoneessa (ostimme, kun halvat ja hyvät tulivat vastaan, ja siinä ne nyt muistuttavat siitä, jota aktiivisesti painetaan pois mielestä).

Naisten alakulttuuri ja adoptio

”Millainen olo on?”

Nuutuneelta vaikuttava läheinen piristyy hiukan ja alkaa kertoa, miten olo on muuttunut raskauden edettyä ensimmäisestä kolmanneksesta toiseen. Fyysisen olotilan tiedustelu kuuluu jollakin tavalla asiaan, kun kyseessä on silminnähden etenevä odotus, ja jopa minä -joka puhun sujuvasti röntgenkuvista ultrakuvien sijaan- tiedän että monien olo kohenee alkuraskauden jälkeen. Tiedän senkin, että synnytys voi pelottaa ja että imetyksen käynnistyminen ei ole itsestäänselvää. Jotain muutakin pientä raskaana olevan odottajan murheista saatan tietää, sillä siitä pitävät erilaiset naistenlehdet, palstat ja sosiaalisen median kanavat huolen. Biologisen raskauden ja vauvan odotuksen ympärille rakentuu kokonainen naisten alakulttuuri.

Adoptio-odotus on toisenlaista.

Minulta kukaan ei kysy oloani. Tuskin puolisoltakaan. Juuri kukaan ei myöskään osaa sanoa mitään sellaista, josta kävisi ilmi, että hän ymmärtäisi edes jotakin tällaisen odotuksen maailmasta. Minä ja puoliso emme liity ihmiskunnan suurta osaa yhdistävään kokemukseen, biologisen lapsen odotukseen ja saamiseen. 

Adoptio-odotukseen kuuluu kovin paljon asioita, jota kukaan ei asian vieraudesta johtuen huomaa edes kysyä/kommentoida/tsempata. Tämä prosessi vaiheineen vain on, ja se todella on vain meidän kahden. Toki ystävät, perheet ja sukulaisetkin odottavat, mutta eivät he tietenkään voi samaistua tämän odotuksen vaiheisiin tai kannustaa oikeissa kohdissa (onko niitä edes?). 

Kukaan lähipiiristä ei osaa eläytyä meidän odotusajanlaskuumme eikä tiedä niistä emotionaalisista mutkista, joita tällaiseen odotukseen liittyy (ruumiillisia kuulumisia on kieltämättä hiukan vähemmän kuin biologisessa odotuksessa). Kukaan ei tiedä, millaisia huolia liittyy hakumatkaan ja alkuaikojen kommunikointiin. Kiintymykseen, puolin ja toisin. Terveysmurheita, päiväkotipelkoja (aloitan näemmä ajoissa), sen pohtimista miten elämä muuttuu touhukkaan pikkulapsen myötä. Miten me jaksamme, miten lapsi jaksaa?

Tätä en melkein uskalla ajatella, saati kirjoittaa: Millainen taakka adoptio-odotuksen emotionaalinen yksinäisyys mahtaakaan olla hänelle, jonka taustalla on paljon pitempi odotus ja ehkä vuosien pettymysten ja lapsettomuussurun ketju?

Onneksi on yhteisö. Onneksi ovat vertaiset, blogit, Facebook-ryhmät, tämän blogin kommentoijat, hitaasti syntyvät uudet tuttavuudet. Heitä ei ole paljon, mutta heitä on, ja se on tärkeää. Onneksi ovat hassuja ja toistuvasti samoja asioita kyselevät, prosessia tuntemattomat läheiset. Kun ei liity biologisen suvunjatkamisen suureen kertomukseen, ilahtuu ihan jokaisesta kädenojennuksesta, joka kertoo: emme me ole unohtaneet, mekin odotamme ja ajattelemme häntä joka teille tulee.

Ja äiti odottaa. Hän odottaa toiveikkaan sitkeästi eikä kysele (hän jos joku tietää olevansa ensimmäinen jolle edistyksestä kerron), kutoo pieniä sukkia ja suunnittelee seuraavaksi siirtyvänsä myssyn harjoitteluun. Tulevan isoäidin odotus ja rakkaus on konkreettista eikä aseta lapselle ehtoja. Suuri kertomus sekin. Hänen mummonsa ajattelee häntä kutoessaan sukkia.

Maavastaavan tapaaminen

Palveluntarjoaja vakuuttaa joka suuntaan haluavansa tukea odottajia adoptioprosessin kaikissa vaiheissa. He myös kertovat haluavansa tavata kaikki odottajat mielellään vähintään kerran kasvokkain.

Varaamme siis tapaamisajan maavastaavan kanssa, sillä kesäloma vie meidät Helsinkiin.

Haluaisin kertoa, että tapaaminen on informatiivinen ja rohkaiseva, mutta se ei ole kumpaakaan. Se ei ole… mitään. Maavastaava ei katso kertaakaan silmiin ja vastailee kysymyksiimme joko asian vierestä tai ivalliseen (näin sen koemme) sävyyn. Aivan kuten puhelimessa ja sähköposteissakin.

Esimerkki 1, ivallisuus: Miehen tiedustellessa, miten nopeasti matkustusluvan saamisesta meidän on oltava kohdemaassa, hän vastaa opettavaiseen sävyyn ettei ”siinä kohtaa enää venkoilla sillä lapsen on tärkeää päästä mahdollisimman pian perheeseen. Kyllä silloin pitäisi jo voida jättää työt taakse.”

Esimerkki 2, epämääräisyys: Minä kysyn, millaisia ikä- ja sukupuolijakaumaltaan olevia  lapsiesityksiä kohdemaasta on viime aikoina tullut. Hän vastaa: ”hmmm, niin. Monenlaisia! Jaa, tosiaan. Mitenkäs teillä olikaan näissä papereissa, joo-o, tuota, niinpä se on, kyllä kyllä.”

Tätä siis saa viidellä tuhannella eurolla. Järjestön tilat ovat hienot, mutta todellisuus on kaukana ammattimaisesta. Jos toimisin itse työssäni vastaavalla tavalla, päättyisivät hommat varmasti aika pian.

Tapaaminen on silkkaa ajanhukkaa. Minkäänlaista asiakaspalvelua ei ole, vastauksia ei saa, huumorikaan ei auta. Ulkona sihisemme ulos kaiken turhautumisen, eikä siihen riitäkään ihan hetki. Suunnittelemme prosessin todellisuuden avaamista järjestön rahoittajille (esimiehet tietänevät kyllä missä mennään), kunhan lapsi on kotona. Siihen asti on oltava hiljaa, vaikka mieli tekisi saattaa tämä surkeus koko maailman nähtäväksi.