Päivä numero kolme

Kolmantena päivänä surffaan päivän pakollisten jälkeen netissä. Syököhän meidän lapsemme ikäinen syöttötuolissa? Nukkuuko pinnasängyssä vai juniorsängyssä? Millainen turvaistuin tarvitaan? Olisiko potta parempi kuin wc-istuimen supistaja, vai käyttääköhän hän vielä vaippoja?

Käyn myös kylässä adoptioperheessä. Elämä näyttää tavalliselta, mutta nyt vanhempi kertoo siitä, mikä ei näy. Sitäkin on.

Oma olo on kolmannen päivän iltana kevyt. Katson ihmisiä, töitä, elämää. Miten erilaiselta kaikki yhä näyttää.

Ensi kesänä taidamme voida mennä uimarannalle.

Päivä numero kaksi

Aamulla soitan vanhemmilleni. Äiti vastaa autosta ja varmistan, että puhelimen kaiutin on päällä. Alan itkeä jo ennen kuin saan sanaa suustani. ”Teistä on nyt sitten tullut kaksinkertaisia isovanhempia”, saan soperrettua. Äidin onni kuuluu puhelimessa: ”Ihanaa! Aivan ihanaa!”

Sitten soitan veljelle. Hän vastaa kaupasta. Onnittelen enoa. ”No sehän on hieno uutinen!” vastaa hän. Ikäero hänen lapseensa ei ole kovin suuri, voi miten iloinen ajatus se on. Serkukset!

Myös tärkeimmille ystäville on kerrottava. Mutta kenelle? Ja miten? Soittaisinko? Päädyn siihen, etten kykene tällä erää kertomaan uutista enää kenellekään jos haluan selvitä päivän pakollisista kuvioista – jotka onneksi alkavat vasta myöhemmin-, ja lähetän viestin muutamille lähimmille. Koska kaikki aivokapasiteettini ja kykyni tuottaa tekstiä puhelimen ruudulle ovat yhtäkkiä kadonneet, lähetän saman viestin kaikille:

”Me saatiin eilen lapsiesitys, pieni mustatukkainen ja ruskeasilmäinen (sukupuoli ja ikä). Näytän kuvia kun nähdään. Oon ihan pöllähtänyt!”

Vastaukseksi saan paljon rakastuneesti hymyileviä emojeja, sydämiä ja onnitteluita. Meidän puolestamme iloitaan, ja se koskettaa.

Muutaman viestinvaihdon jälkeen vaihdan vaatteet ja lähden kellon käskemänä liikkeelle. Automaattiohjaus jatkaa ja näyttää edelleen toimivan, onneksi. Olen samaan aikaan poissa ja enemmän läsnä kuin koskaan ennen. Tuntuu siltä kuin kaikki aistit olisivat auenneet. Ihmisiä virtaa ohi, keskustelen ja esiinnyn ja kuuntelen, ja samaan aikaan tunnen, siis fyysisesti tunnen, maailman olevan perustavalla tavalla jotenkin aivan erilainen kuin vielä toissapäivänä.

Illalla lähden kävelylle ja juttelen pitkään miespuolisen ystävän kanssa. Hänen elämäntilanteensa on toisenlainen, ja hän pahoittelee ettei oikein osaa fiilistellä tätä uutista. Sanon ettei se haittaa. Tämä asia on niin iso, että sana ”iloinen” ei tee oikeutta sille mitä se on ja miltä minusta tuntuu. Niin valtava asia, niin onnellinen, niin ihmeellinen. Niin merkillinen.

Että meille lapsi.

Lapsiesitys

Eräänä tavallisena päivänä olen poissa kotoa. Aurinko paistaa, mutta helle on hiukan viime viikkojen lämpötiloja kohtuullisempi. Verkkoyhteys katoaa tuntikausia myöhässä olevassa junassa aivan yllättäen. Ehkä ukkonen on rikkonut jonkin maston, ajattelen, ja annan asian olla. Puhelin jää päiväksi reppuun.

Tunnit kuluvat. Kun vihdoin kaivan puhelimen esiin tarkistaakseni verkon tilan, huomaan puolison soittaneen. Kolmesti.

Soitan takaisin. Hän ei vastaa. Menee pari minuuttia, ja hän soittaa. Keskustelu on niin meitä kahta, että se on kirjoitettava muutettavat muuttaen muistiin. Se menee näin:

Mies: ”Lapsi on annettu”.
Minä: ”Ai mikä lapsi?”
Mies: ”No lapsi.”
Minä: ”Ai joku lelu?”
Mies: ”No ei, kun lapsi. Se tuli.”
Minä: ”Siis mikä tuli?”
Mies: ”Se soitto.”

Loppua en sitten muistakaan. Mies lähettää minulle sähköpostiin lapsen tiedot ja kuvat. Hän on suloinen. Suuret nappisilmät ja musta tukka.

Ehdin lukea paperit tietokoneen ruudulta, mutta sitten on siirryttävä toisaalle ja laitettava tietokone kiinni. Automaattiohjaus onneksi toimii, sillä päässä ei tunnu liikkuvan mitään.

Loppupäivän ajatuksia en muista. Tunteen muistan.

Sinä iltana aurinko paistaa aivan erityisen kirkkaasti, se heijastuu veden pinnasta. Ukkonen jyrisee mutta pysyy kaukana. Ihmiset nauravat, tunnelma on hyvä, syön munkin ja toisenkin, voisin jäädä kellumaan tähän olemiseen ikuisesti – ja samalla sisäinen kiire yltyy: miksi tämä kestää näin pitkään? Päästäkää minut jo, maailmani on juuri liikahtanut sijoiltaan!

Kun vihdoin pääsen majapaikkaani, soitan puolisolle. Yhdessä käymme lapsiesityksen tietoja läpi. Puoliso on ehtinyt kääntää hankalat termit, minä koetan päästä kärryille. Jotakin terveydellistä taustatietoa on kerrottavaksi asti, mutta ei mitään huolestuttavaa.

En osaa yhtään sanoa, miltä tämä tuntuu. Olen iloinen, mutta ennen muuta olen ällistynyt. Tämä tunne on jotakin ihan muuta kuin mikään aiemmin kokemani, eikä sanastossani ole sille nimeä.

”Näin tavallisina päivinä ja näennäisen pienillä jutuilla tapahtuu aivan valtavan isoja asioita. Eikö ole ihmeellistä?” sanon puolisolle.

”Niin kai se aina on”, puoliso vastaa, ”ihan tavallisina päivinä.”

Kesäviini ja päivitetty CV

On kirkastumaan päin.

Muutamien viikkojen, ehkä reilun kuukauden synkkyyden jälkeen alan olla taas jaloillani. Aurinkoko?

Alan uskoa, että seuraavan kerran lapsiesityksen mahdollisuutta kannattaa ajatella syksyllä, ja jotenkin onnistun päästämään odotuksesta irti. Vai irrottaako se vihdoin otteensa minusta?

Muitakin elämänmerkkejä on ilmoilla. Kyllästyn hetkellisesti sitku-elämään ja kirjoitan mielenvirkistykseksi pari työhakemusta. Vien pinnasängyn ja kantorepun ystävän tulevaa vauvaa odottamaan. Askartelen Yoshi-pehmolelun kummilapselle, joka näyttää kuvien perusteella rakastaneensa nykyisen, pastellinsävyisistä langanlopuista tehdyn dinosauruspehmonsa lyttyyn. Alan hahmotella reissua kesälomalle. Valokuvaan puhelimen muistiin erinomaisen valkoviinin, jotta osaan ostaa sitä juhannukseksi.

Hyvää keskikesää, lukijani! Olen ilahtuneena lukenut kommentteja, myös ja etenkin niitä, joihin en ole jaksanut vastata. Toivottavasti sinunkin kesässäsi on valoa.

Kun puhelin unohtuu

Kirjoittaminen takkuaa. Töissä vasta takkuaakin. Eräänä päivänä huomaan kyynelehtiväni työpaikan vessassa. Pienetkin arjen harmit tuntuvat niin isoilta, kun taustalla olostaan muistuttaa koko ajan niin hiljaisena pysyvä puhelin. Se, jonka ei välillä unohtunut minnekään mutta on alkanut taas jäädä ruokapöydälle, tulostimelle, autoon.

Vessassa kasaan itseni, sitten edustan reippaasti työnantajaa, neuvon asiakasta ja yhteistyökumppania, kannustan väsynyttä puhelimen päässä olijaa ja koulutan uusia. Ja toivon niin, niin kovasti ettei sisäinen ankeuteni näy ulos. Etten tartuttaisi tätä muihin. Ja samalla olen ihan varma että näkyyhän se. Nauru ei nouse silmiin, alakulo kurkistaa rivien välistä, mokoma. Välillä puen sen suuttumuksen kaapuun, sen kanssa kulkeminen ja etenkin työnteko on hetkellisesti helpompaa.

Rokotukset sentään etenevät. Jos rokotepassi saadaan jotenkin järkevään hyötykäyttöön, voi siitä sentään olla hyötyä mahdollisella hakumatkalla, sitten joskus ehkä.

Puoliso karkaa mökille poikien kanssa. Minä ostan pikkupullon shampanjaa ja Ben&Jerrysiä. Ihan hyvä viikonloppu tästä tulee. Onhan jo kesä, on ystäviä ja päällä teinivuosien mekko. On aikaa olla yksin ja kuunnella itseä, surra rauhassa ja opetella sitten tekemään tilaa hyvälle. Sitäkin kun on, paljon.

Valkoiset pelastajat?

Adoptiomaailmaa on viime viikkoina kuohuttanut muutamien maiden päätös keskeyttää tai rajoittaa adoptiotoimintaa, jotta vanhat väärinkäytösepäilyt saadaan selvitettyä. Samalla olen ainakin itse havahtunut kuulemaan adoptoitujen itsensä ääniä (okei, usein Jenkeistä, mutta muualtakin), joissa adoptioon suhtaudutaan varsin kriittisesti.

En oikein tiedä, mitä tästä voi sanoa. Olenhan se valkoinen, etuoikeutettu, keskiluokkainen odottaja. Onko minulla ylipäätään oikeus osallistua tähän keskusteluun? Mieli tekisi, mutta tuomitsemiskulttuuri pelottaa. Ehkä sentään jotakin ajatuksiani voin avata tänne, silläkin mielin että joskus voin lapselle sanoa ”emme me olleet sokeita, me tiesimme ettei tämä ole yksiselitteinen matka”.

Ehkä aloitan sanomalla että juuri nyt huolestuttaa. Huolestuttaa, miten prosessit täällä meillä jatkuvat, etenkin kun keskustelu leviää varmasti jossain vaiheessa myös suomenkieliseen maailmaan. Huolestuttaa, miten käy adoptiota tarvitsevien lasten (heitäkin on edelleen) ja lasta kaipaavien aikuisten, jos prosessit vielä useammissa maissa jäädytetään.

Mietityttääkin. Me olemme valkoisia ja keskiluokkaisia, asumme valkoisella ja keskiluokkaisella alueella. Me olemme tarkistaneet etuoikeutemme, mutta sitten kuitenkaan emme. Miten edes voisimme? Asuinalueellamme tumma lapsi ei ihan helposti löydä muunlaista kuin keskiluokkaista, suomenkielistä ja valkoista seuraa. Koulussa sentään ehkä, mutta se on vielä kaukana. Toki voimme hankkiutua adoptioperheiden menoihin -kunhan maailma taas alkaa avautua-, mutta hänen identiteettinsä kehittymisen tukemiseen meillä tuskin on riittävästi ymmärrystä. (Rotu-sanaa en osaa edes käyttää, niin vieraalta se tuntuu -jos asuisimme USA:ssa, tilanne olisi takuulla toisin.)

Olen itse asunut pari kertaa ulkomailla ja yhdessä maassa sain myös kokemuksen siitä, millaista on erottua valtaväestöstä ulkoisesti, mutta on eri asia kasvaa tuon tunteen kanssa kuin käydä kokemassa se määräaikaisesti, aikuisena. On jotain, mikä tulee perustavalla tavalla erottamaan meidät aina, ja se kokemus liittyy jollakin syvällä tavalla juuri tähän.

Mihin kaikkeen adoptiovanhemman on pystyttävä, ja eikö tämä epävarmuus koskaan lopu? Näitäkään en voi olla miettimättä.

Me osaamme rakastaa, keittää puuron ohella kohdemaan muutamia ruokia ja kertoa rakastavamme häntä molemmilla kielillä. Seinällä roikkuu pieni kohdemaan lippu, meillä on kaksi nukkea (ruskeampi ja kalpeampi), olemme lukeneet kaiken luettavissa olevan… ja maailmassa on ehkä joku lapsi, jolta puuttuu syli. Meillä on kaksi syliä, ei varmastikaan kaikkea ymmärrystä, mutta rakkautta ja myös tahtoa ymmärtää itselle vierasta maailmaa.

Kysymys kuuluu: Riittääkö se? Mihin asti? Voiko adoptiovanhempi olla näin keskeneräinen, vai pitääkö olla vielä jotain enemmän, vaikka neuvonta on selvitetty ja lupa taskussa? Mitä pitäisi olla, että kaikista etuoikeuksistaan huolimatta ansaitsisi päästä toisessa maassa syntyneen lapsen vanhemmaksi? Milloin lapsen etu olisi jäädä synnyinmaan lastenkotiin, milloin taas ei? Millaista on miettiä tätä kaikkea sitten, kun ikää on 15 vuotta, ja koko tämä hämärä kehä asettuu oman elämän ylle? Voiko siitä selvitä, ehjänä? Tuttavieni perusteella näyttää että voi, mutta juuri nyt julkinen keskustelu vetää kyllä mietteliääksi.

Mitä ajatuksia teillä muilla on? Tiedän että lukijoiden joukossa on sekä odottajia että adoptiovanhempia, ja olisi hauska kuulla anonyymissa ympäristössä (eli kommenttikentässä) ajatuksia tästä aiheesta. Niin arka aihe on, että omalla nimellä tähän keskusteluun ei taida monikaan ryhtyä, mutta ehkäpä täällä kuitenkin, edes vähän? Vai olenko ainoa tämän asian äärellä hämmentynyt?

Käänne

Viime viikkojen sitkeäntahmea ja pessimismin sävyttämä odotus tulee väliaikapysäkille ja jää siihen. Saan ensinnäkin flunssan ja käyn koronatestissä (ei niin paha kuin ensimmäinen minulta otettu testi). Testin jälkeen linnottaudun kotiin ja päätän opetella virkkaamaan jonkin söpön pehmoeläimen.

Tautipelon lisäksi toinen odotuksen katkaiseva taitokohta on siinä, että saamme väliaikatiedon. Tieto on luonteeltaan ”ei juuri mitään mutta silti kaikki”, eli saamme kuulla papereidemme olevan käsittelyssä kontaktillamme. On siis todennäköistä, että lapsiesitykseen ei enää ole kohtuuttoman kauan.

Mitä se ajallisesti sitten tarkoittaa, sitä tietää tuskin kukaan. Mutta siellä meidän hakemuksemme on, kaukaisen maan pääkaupungissa, varmaankin ruskealla työpöydällä, ja joku on ottanut sen käsiinsä. Tuo joku näkee meistä otetut kuvat, lukee kaiken kahdesta suomalaisesta, miettii aivan tiettyä lasta, keskustelee meistä kolmesta muiden kanssa ja sitten joskus täällä kaukana pohjoisessa soi puhelin.

Kirpputorimittari painui pakkaselle

Vuosilomapäivä. Ajelen naapurikaupunkiin, näen perhettä, halailen vauvasta lapseksi muuttunutta kummilasta. Paluumatkalla ajan tutun kirpputorin kautta. Jos jotain kivaa osuisi silmiin?

Ei osu. Lasten vaatteita, joita ennen pengoin hyvillä mielin, ei tee mieli edes katsoa. Lelujen suhteen käy samoin. Se, mikä ennen tuotti hykerryttävän hyvää mieltä, kuvottaa.

Myyntipöytien välejä kierrellessäni ymmärrän, että koronan vuoksi venynyt prosessi on syönyt minulta sen kuplivan toivon, jonka kanssa kuljin prosessin ensimmäiset vuodet. Juuri nyt mielenmaisemassa jäljellä on vielä se mahdollisuus, että jonakin päivänä meistä tulee lapsiperhe, mutta toivosta en tiedä.

Onko se toivoa, jos ei kuitenkaan hävitä hyvinä odotusvuosina hankittuja lapsen vaatteita ja muita tarvikkeita?

Miten sen kertoisin?

Yhtenä iltana odotan sängyssä unta ja alan leikkiä ajatusleikkiä. Kun joskus saamme sen puhelun, miten kerron siitä: isovanhemmille, kavereille, töihin, Facebookissa?

”Meitä on nyt kolme.” Jokseenkin kliseistä mutta ah, niin selkeää!

Paitsi ettei se ole totta. Siinä vaiheessa ”meitä” on ihan saman verran kuin nytkin, ja konkreettinen kahden kolmeksi muuttuminen on vielä kuukausien päässä. Sitä taas en ehkä jaksa selittää jokaiselle erikseen.

”Saimme lapsiesityksen!” Ihan hyvä ja takuulla sisällöltään tarkka ilmoitus, mutta termin ymmärtävät vain vertaiset, luulen.

”Meitä odottaa Kohdemaassa senjasen ikäinen lapsi.” Paitsi ettei hän sentään ehkä meitä odota, enemmän me häntä.

Pitäisikö tarinoida pitempään? Ehkä. ”Yksi elämänvaihe on tullut päätepisteeseen. Olemme saaneet tiedon, että *joskus tulevaisuudessa* meidän joukkoomme liittyy lapsi Kohdemaasta, iältään N vuotta. Onnellinen päivä!”

Paitsi mitä jos se ei ole onnellinen päivä? Mitä jos haluankin perääntyä koko asiasta kun kuulen, että odotus olisi vihdoin muuttumassa todeksi? Jos petyn, en ilahdu ollenkaan?

Huoh, tätä ajatusleikkiä ei selvästi kannata jatkaa. Asia kerrallaan.

”Olette ihan siellä ensimmäisten joukossa”

Ennen joulua ratkean kysymään lisätietoja maavastaavaltamme. Palvelunantajan viestintä on taas ollut tutun niukkaa, ja olen tikahtua tiedonjanooni. Olisiko nyt jotakin kerrottavaa, ihan mitä tahansa?

Maavastaavan viesti on kannustava: kunhan nyt nimetyt lapset pääsevät koteihinsa, alkaa uusia lapsiesityksiä varmaankin tulla. Ja olemme kärjessä, kyllä kyllä.

2020 ei siis ollut se vuosi, jolloin me lapsiperheellistyimme. Toki vuosi on ollut sellainen, että tekee mieli todeta: ehkä hyvä niin. Koronan muutama arki on jo tuttua, asunto aiempaa isompi, uusi työkin sujuu.

Vuonna 2021 toivon kuitenkin jo sitä Suurta muutosta. Ihan todella. Neljä vuotta tätä prosessia tulee pian täyteen, ja se on jo melkoinen pala ihmiselämää. Hyviä vuosia kaikkineen, mutta jospa sitä viidettä odotusvuotta ei kuitenkaan enää tulisi.

Hyvää joulua ja hyviä uutisia vuoteesi 2021, rakas lukija! Olettakaamme, että kaikki käy hyvin.