Äitienpäivä 2019

Vietämme äitienpäivää kaukana kotoa. Paikallisessa, päivän teeman mukaisessa musiikkitapahtumassa minulle ojennetaan ovella vaaleanpunainen neilikka. Hyvää äitienpäivää!

Ensin kiusaannun. Tekee mieli tuupata kukka takaisin antajalleen,  mutten kehtaa tehdä niin enkä halua selitellä. Kukka on kaunis, mutta lähtiessämme se jää pöytään, kai vahingossa.

Jälkeenpäin hymyilyttää silti.

Raskaana olevista naisista puhutaan usein odottavia äiteinä, joten voisiko adoptio-odottajakin olla sellainen? Lapsi on aivan yhtä todellinen siellä jossain kuin hän, joka kasvaa Suomessa äitinsä ihon alla. Meidän yhteytemme toisiimme on erilainen: minä mietin pientä ja tummaa lasta, jonka kasvoja en osaa kuvitella, hänelle ehkä kerrotaan että tulevaisuudessa ikiomat äiti ja isä hakevat sinut kotiin.

Ja sitten jonakin päivänä nämä tarinat yhdistetään ja me synnymme toisillemme.

Patetiaa on vaikea välttää. Ulkopuolisille näkyvä todellisuus on tämä: juon kuohuviiniä, kuuntelen musiikkia ja naureskelen matkaseuran vitsailulle. Heti aamusta lähetän äidilleni viestin, jossa kerron viranomaisvahvistuksen saapumisesta ja tämänhetkisen arvion lapsitiedon saapumisajasta. Äiti vastaa, että häntä alkaa nyt jännittää.

Vielä kerran: Adoptiolapsen terveydestä

Nyt kirjoitan siitä, mistä ei oikeastaan kai pitäisi kirjoittaa. Siis adoptioon päätyvien lasten terveydestä ja siitä, voiko tervettä lasta näissä piireissä toivoa. Varsinkaan ääneen.

Taustaa 
Heti aluksi on todettava (skenen sisällä oleville ärsyttävän itsestäänselvästi), että adoption päätyvät lapset ovat päätyneet syystä tai toisesta kotimaansa lastensuojelun piiriin. Ehkä heidät on jätetty viranomaisten käsiin jo syntymässä, ehkä hiukan myöhemmin – tai ehkä he ovat päätyneet huostaan kotoa tai kadulta vasta usean vuoden kuluttua. Amerikkalaiset käyttävät tässä yhteydessä usein sanaparia ”children from hard places”, ja pidän termiä kuvaavana. Paikoissa ja tilanteissa, jotka ovat ”great places” tuskin monenkaan tarvitsee luopua lapsestaan.

Koska lapset ovat syystä tai toisesta siis päätyneet lastensuojelun piiriin, on elämän alussa saattanut olla aliravitsemusta, vaihtuvia hoitajia, biologisen äidin päihteiden käyttöä tai kovaa psyykkistä kuormitusta (esim. kodittomuus, prostituutio). Nämä vaikuttavat lapseen. Samoin se, että lapsi on saattanut ehtiä elämänsä aikana kokemaan jo paljon pahaa: väkivaltaa, hyväksikäyttöä, kuka mitäkin. Joskus näistä tiedetään, joskus ei. Mustelmia voi olla paitsi kehossa, myös sielussa.

Toiseksi: Lapsilla voi olla erilaisia sairauksia tai perinnöllisiä alttiuksia, kuten meistä useimmilla. Ehkä lotossa kohdalle on osunut jokin Suomessa hiukan vieraampi sairaus, kuten jokin hepatiitti tai thalassemia (veritauti, joka alentaa hemoglobiinia). Tai sitten lapsella on epilepsia, diabetes tai joku muu meille tuttu vaiva. Osa näistä tiedetään jo lähtömaasssa, osaa ei.

Kolmanneksi: On joukko terveysongelmia, jotka ulkopuolistenkin on helpompi (?) huomata ja joita useimmiten ajatellaan, kun puhutaan erityistarpeista. Näitä ovat niin alentunut kuulo, karsastus, cp-vamma kuin vaikka puheen viivästynyt kehityskin. Osaa voidaan korjata ja osaa voidaan kuntouttaa tai hoitaa, ihan kaikkia ei.

Eli: adoptiolapsi ei ole tabula rasa, tyhjä taulu, mutta eipä sitä ole Suomessa syntynyt lapsikaan. Meillä on historia jo ennen syntymämme päivää, meillä kaikilla.

Erityistarvelomake

Jokaisen wannabe-adoptiovanhemman käteen ilmestyy jossain vaiheessa erityistarvelomake, jossa kohta kohdalta on päätettävä, voiko tulevalla lapsella olla jokin edellä kuvatuista (tai kymmenistä muista) terveysongelmista. Ironista on, että lomakkeella on jokaisen vaivan kohdalla hyväksyn ja en hyväksy -vaihtoehtojen lisäksi myös vaihtoehto ”willing to discuss” (huom: valveutunut lukija kertoi tämän poistuneen juuri!), jota eri maiden omissa erityistarvelomakkeissa (niitäkin voi siis maasta riippuen päätyä täyttämään) ei aina ole. Siispä kovin montaa rastia ei ”willing to discuss”-kohtaan  kannata laittaa, sillä eri lomakkeiden valintojen tulee olla yhdenmukaisia.

Me täytimme lomaketta useaan kertaan, otimme välillä uusia kopioita ja täytimme taas. Osan kohdista rastimme intuitiivisesti (astma? tottakai käy!), osaan itsellemme vieraista vaivoista (mm. erilaiset halkiot) perehdyimme enemmänkin. Luimme uudelleen ja uudelleen myös Pelastakaa lapset ry:n lääkäriluennolta tekemiäni muistiinpanoja ja juttelimme muutamasta kohdasta tuttujen lääkäreiden kanssa. Päädyimme kai aika keskivertohakijoiksi, sillä sosiaalityöntekijän mukaan olimme varsin hyväksyviä ja itsestä taas tuntui, että rastimme pois ihan liikaa vaihtoehtoja. Kohdemaan erityistarvelista oli merkittävästi kotimaista listaa suppeampi, ja jostain syystä se ilahdutti. Mutta missä menee raja ”tavallisen lastenkohtilapsen” ja sn- eli erityistarpeisen lapsen välillä? Kotimaan erityistarvelistassa on varsin vaativiakin erityistarpeita, ja täytimme sen siitä huolimatta, että emme ole sn-jonossa.

(Jep jep, että jokainen adoptiolapsi on erityistarpeinen. Se tiedetään, kuten toivottavasti ensimmäisestä kappaleesta huomaa. Mutta kuka jakaa lapset regular- ja sn-kiintiöissä adoptoitaviin, ja millä perusteella? Hei Pela ja Interpedia, tiedottakaa meitä!)

Summa summarum, kokemuspohjalta: tämän  lomakkeen täyttämisen jälkeen et enää osaa pitää itseäsi kovin hyvänä ihmisenä, sillä niin konkreettisesti rastien laittaminen ”en hyväksy”-ruutuun oman pikkusieluisuuden ja ihanteiden karisemisen paljastaa.

Saako tervettä adoptiolasta toivoa?

Saa ja ei saa. On inhimillistä toivoa, että kaikilla maailman lapsilla olisi kaikki hyvin, samoin sillä pienellä, joka meille tulee. On inhimillistä toivoa, että oma elämä pysyisi jokseenkin raiteillaan eikä muuttuisi keskussairaalan käytävillä kulkemiseksi ja kuntoutusvuorojen suunnitteluksi. Sitä toivetta ei adoptiolautakuntaan voi kuitenkaan lupahakemuksen yhteydessä välittää, vaan on oltava valmis hyväksymään ainakin joitakin erityistarpeita. Lievempiä tai vaativampia – ja hei, yllätyksiäkin voi tulla! Elämä on riskibisnes.

Odotusvaiheessa terveestä lapsesta puhuminen on kokemukseni mukaan näissä piireissä lähes tabu, vaikka joskus joku saattaa jollakin palstalla hihkaistakin tyyliin ”SE puhelu tuli! Meitä odottaa 2,5 v terve poika!”. Uskon silti että me kaikki toivomme lasta, joka saisi viettää tavallista lapsen elämää. Se, miltä osin tämä liittyy terveydentilaan ja mahdolliseen kuntoutuksen/hoidon tarpeeseen, on subjektiivista.

Lopuksi tekee mieli kysyä: Onko 42-vuotias mies erityistarpeinen, jos hänellä on a) ajoittaisia iskiasvaivoja lapsuuden epäonnistuneen mäenlaskuyrityksen seurauksena ja b) alkoholisti-isä, ja sen vuoksi vaikeuksia luottaa uusiin ihmisiin? Entä on 37-vuotias nainen erityistarpeinen, jos hänellä on a) laktoosi-intoleranssi ja b) ajoittaisia rytmihäiriöitä?

Jos sinusta tai minusta täytettäisiin erityistarvelomake, montako rastia ruutuihin tulisi? Olisinko minä helposti adoptoitavissa, vai jäisinkö lastenkotiin vuosiksi odottamaan sitä, että joskus oikeat vanhemmat hakijapinosta löytyvät?

En uskalla edes ajatella.

 

KVG: Milloin kertoa adoptiosta?

Palvelunantajalta ei kuulu vahvistusta kohdemaan hakijarosteriin pääsystämme. Ehkä he eivät ole saaneet tietoa kohdemaasta, tai sitten tätäkin pitäisi kysyä itse. Odotamme vielä, ettemme olisi vaivoiksi, me kiltit ja kunnolliset asiakkaat. Onneksi asiaa ei nyt ehdi miettiä, sillä töissä pitää kiirettä. Vähäinen vapaa-aika kuluu urheiluun, ja luettuakin (muutakin kuin Sinkkosta) on tullut. Kirppareita vältän, taisin saavuttaa niiden suhteen jonkinlaisen saturaatiopisteen alkuvuonna.

Yhteistyöverkostoissa suunnitellaan jälleen vuotta 2020. Yksi ihminen kerrallaan laajennan piiriä, jolle vihjaan etten ehkä ole koko vuotta töissä. Verkoston työkaverit -emme ole samassa työpaikassa, mutta teemme kyllä yhteistä työtä- ilahtuvat, joku puolestani ja joku ehkä siksi, että aion jäädä hetkeksi pois töistä (heh).

Mutta miten kertoa sillä oikealla työpaikalla? Siellä, jossa juon ainakin silloin tällöin aamukahvini ja jonne joskus tulen esittelemään nyt vielä tuntemattoman, pienen ihmisen? Esimies ja sijaisensa tietävät jo. Kollega kertoo yllättäen aamupalaverissa tulevansa syksyllä isovanhemmaksi, eikä onnistu salaamaan onneaan. Miksi pitäisi? Ilahdumme kaikki, minäkin taputukseen asti. Mahtavaa! Mutta miksi en itse tahdo kertoa, en vieläkään? Olenhan pantannut tätä tietoa oikeastaan koko nykyisen työsuhteeni ajan, joten kai nyt vihdoin papereiden saavuttua kohdemaahan voisi jo kertoakin. Ikäni huomioiden on ihme, ettei asiaa ole koskaan kysytty edes vahingossa.

Kerta kerralta siirrän kertomistani. Kun paperit ovat lähteneet? Meni jo. Jos ennen lomia? Äh, olisipa outoa. ”Hyvää kesää! Ai niin, meille tulee lapsi.” Entä niiden jälkeen? Ähh.

Tämä on niin yksityistä. Jotenkin en halua selitellä (miksi pitäisi?), en halua liikuttua (tämä alkaa olla aika liikuttavaa, nyt kun olemme SIINÄ odotuksen vaiheessa ja kaapissa on kaikekokoisia lasteenvaatteita), en halua… paitsi että haluaisin sittenkin.

Istumme  työporukalla iltaa yhden meistä luona. Hänellä on adoptiolapsi, jo iso. Vieläkään en kerro, mutta olen iloinen, että juuri hän on liittynyt joukkoomme.

Epäodotusta

Paperit ovat olleet matkalla kohdemaahan jo kuukauden. Kai ne sentään ovat päässeet perille tässä ajassa? Odotamme viranomaisvahvistusta stoalaisin mielin, kuin kevättä: joskus se vielä tulee, aikanaan. Periaatteessa tämä kohdemaa vahvistaa meidän hyväksymisemme hakijarosteriin neljän kuukauden sisällä papereiden lähettämisestä.

Käsillä on jälleen odotuksen vaihe, jonka olemassaolosta ei voinut tietää etukäteen. Hakemusta kerätessämme laskimme, milloin lapsiesitys voisi aikaisintaan tulla, mutta nyt emme enää laske. Kunhan tulee joskus. Kerroimme vanhemmillemme tuon aikaisimman mahdollisen saapumisajan, ja se on luonnollisesti piirtynyt heidän mieleensä lapsen saapumisaikana. Kovin ymmärrettävää: muiden kuin tässä prosessissa olevien ei voi olettaa sisäistävän sen epävarmaa ja toistuvasti käsistä lipeävää luonnetta. Emme mekään pohjimmiltaan ymmärrä (prosessissa on aivan liikaa epäselvyyttä ja ennakoimattomia muuttujia), mutta sentään tiedostamme tuon hähmäisyyden olemassaolon. Ja sen, että jälleen kerran me odotamme, mutta emme vieläkään lapsitietoa.

Tämän verran uskallan tässä vaiheessa sanoa: jos sinulla on lainmukaiseen kattoikään eli 50 vuoden rajapyykille matkaa vain kaksi tai kolme vuotta, et taida ehtiä adoptiojunaan. Me olemme tällä haavaa nopeimmin vetävässä kontaktissa eikä mitään ylimääräisiä viivytyksiä ei ole tapahtunut, mutta helmikuussa tuli täyteen kaksi vuotta adoptioinfoon ilmoittautumisesta lukien.

Mies on viikon työmatkalla, ja minä katson jälkeen kerran sunnuntaiaamuna Areenasta Kelvolliset vanhemmat -dokumentin. Se valaa uskoa: Kyllä tämä tästä.

Panda rintarepussa

Lähdemme miehen kanssa kodinkonekauppaan. Matkan varrella on tutuksi käynyt lastentarvikekirpputori, jonka pihaan päätän yllättäen kääntää auton. Mies ihmettelee, mutta tulee mukaan vastustelematta. Teemme kierroksen myymälässä kumpikin omaan tahtiimme, erikseen. Tutkittuaan tarjontaa  mies tulee ällistyneesti hymyillen luokseni:  Näin hyvää tavaraa ja melkein ilmaiseksi, eihän sille lapselle ole järkeä ostaa mitään uutena!

Naureskellen vaellamme kantovälineosastolle. Sieltä löytyy paketistaan käyttämätön Manducan kantoreppu, joka kokonsa puolesta riittää kahteenkymmeneen kiloon asti. Olen katsellut samaa reppua käytettynä netistä paljon kalliimmalla. Avulias myyjä liittyy seuraan ja tiedustelee, minkä ikäiselle lapselle kantovälinettä harkitaan. Tuntuu hassulta vastata, etten tiedä. Myyjä esittelee enempää kyselemättä vaihtoehtoja, mutta pitäydymme Manducassa.

Kotona sovitamme reppua molemmille. Tungen sen sisään pehmopandan, jota kanniskelen kokeeksi ympäri asuntoa. Tuntuu kuin lapsi olisi hetken vähän lähempänä, kuin beige reppu loisi välillemme jonkin kosmisen yhteyden.

Vielä joskus juuri tässä repussa istuu lapsi ja meistä tulee kolmen hengen perhe.

Painajainen

Pari viikkoa sitten kirjoitin koosteen adoptio-odottajan peloista. Yksi olennainen jäi kuitenkin kirjoittamatta listaan – ehkä pahin kaikista, niin paha ettei sitä oikein edes kestä ajatella. Jos sen päästääkin epähuomiossa mieleensä, haluaa sen siirtää sivuun mahdollisimman äkkiä.

Jos adoptio menee kesken. Jos toinen meistä kahdesta vaikka sairastuu.

Tätä olen viime päivät pohtinut, sillä viikkokausia jatkunut flunssa sai viimein hankkiutumaan lääkärille, joka puolestaan antoi lähetteen verikokeisiin. Terveyden, lapsen ja jokin yleinen toivon menettämisen pelko sai ristimään kädet muutamaankin otteeseen ennen tulosten saamista. Taisin jopa harrastaa lapsuudesta tuttua kaupankäyntiä: jos nyt hoidat tämän, minä kyllä…

Tulokset olivat ok, enkä enää muista mitä yläkerran suuntaan hädissäni lupasin. Ehkä lahjoitan rahaa ilmastonmuutoksen torjuntaan tai Yhteisvastuukeräykseen, sillä kiitollisuus puhtaista papereista on suuri. Sitkeä flunssa siis vain. Kuulemma.

Kiitos tuntuu nyt aivan liian pliisulta sanalta.

Tässä prosessissa on paljon pelissä. Koko ajan. Liikun tavallista enemmän junalla (turvallisuus), syön monipuolisesti (terveys), halailen puolisoa (parisuhde), sijoitan varovasti ja vain etf-rahastoihin (talous). Näistä minkään ei kestä notkahtaa, sillä yhden myötä vaakalaudalla on niin paljon. Ja tämä koskee meitä molempia: puoliso on tässä prosessi ihan yhtä raskaana kuin minäkin.

Käsien ristimisen jatkunee vastaisuudessakin.

Hakemus matkalla kohdemaahan

Väliaikatieto:

Paperit lähtevät matkaan. Helsingissä ne viipyivät lähes kaksi kuukautta (jälleen yksi odotuksen vaihe, josta ei voinut etukäteen tietää). Seuraavaksi odotamme kohdemaan viranomaisten hyväksyntää, jotta pääsisimme vihdoin siihen vaiheeseen, jonka adoption ulkopuolisetkin tuntevat: odottamaan puhelimen soimista. Tähän vaiheeseen, jossa kelpoisuutemme jälkeen arvioidaan,menee useampi kuukausi. Tähänkin. Ja pelottaa, taas kerran. Jos olemmekin kohdemaalle liian lihavia ja vanhoja?

Koska ihan pian ei siis tapahdu mitään, on kalenteri jälleen tukossa töistä ja lomasuunnitelmat lentolippuineen ja teltanlainaussopimuksineen valmiina. Taas. Onneksi mieli on valoisa: kevät tulee ja (tähän sarkastinen hymy) pian varmaan seuraava palvelunantajan laskukin.