Aikaa tuli lisää

Sinä päivänä, kun Suomi meni ainakin puoliksi kiinni, en vielä osannut ajatella mitään erityistä. Varsinkaan en osannut huolestua adoptioprosessistamme. Kävin jumpassa ja kaupassa. Työpaikalla oli kuhinaa: seurasimme viestintää ja viestimme itse, ja sitten työnantaja kehotti  meidät etätöihin pääsiäiseen saakka. Lähetin vanhemmilleni viestin, jossa pyysin heitä viemään mummolle ruokaa, jotta hänen ei tarvitse mennä kauppaan lähiaikoina. Varsinainen kotivara meille itsellemme oli hankittu jo pari viikkoa aiemmin koronavirusuutisoinnin muututtua jokapäiväiseksi.

Sitten, monien kyselyiden jälkeen, tuli palvelunantajalta viesti: koronavirus vaikuttaa adoptioihin monessa maassa, myös meillä. Viivettä tulee. (Toisessa ryhmässä iloittiin perheellistymisestä juuri ennen maan rajojen sulkeutumista.)

Olen hämmentynyt, en peloissani enkä varsinkaan osaa oikein surra: tämä prosessi on mikä on, ja minä olen kauan sitten luopunut siitä kuvitelmasta, että siihen voisi millään tavalla vaikuttaa. Sen sijaan Pelastakaa Lasten uusi mainos ”lapsista vailla perhettä” ”1-2 vuoden odotusajoilla” ärsyttää sekä minua että monia muita. Mainonta ja todellisuus eivät kohtaa, etenkään nyt.

Aikaa tuli siis lisää.  Meille ja muille. Paljonko, sitä emme tiedä. Lisää aikaa minulle tarkoittaa aikaa opetella vapaata säestystä, aikaa kohottaa aerobista kuntoa, aikaa täydennyskouluttautua, aikaa hoitaa parisuhdetta. Aikaa odottaa ja keksiä odotusajalle puuhaa, jonka jälkeen voi sanoa: tämä aika ei mennyt hukkaan.

Onneksi elämä on näinkin hyvää. Kunpa se olisi sitä myös niille, joita virus pelottaa, jotka surevat kronologisen kellon kulkua ja pelkäävät lainsäädäntöön kirjoitetun maksimi-iän tulemista vastaan tämän myllerryksen vuoksi. Ja ennen kaikkea niille, joiden ikävä lasta kohtaan vyöryy jo yli.

Kunpa kaikki vain menisi hyvin, kaikilla.

Hänessä on jotakin tuttua

Laajennettuun perheeseen syntyy vauva. Miten odotettu ja ihmeellinen asia! Kaikki aiemmin hymyilyttäneet kliseet käyvät toteen, kun esittelen rakastuneena hymyillen työpaikalla kuvia pikkuihmisestä: eikö olekin aivan erityisen suloinen ja täydellinen lapsi?

Eräänä lauantaina saan sylitellä vauvaa useamman tunnin. Kävelen ympäri kotiamme ja laulan hänelle läpi kaikki ulkoa muistamani laulut: vähän CMX:ää, jotakin nuoruusvuosien musiikkia ja aika monta virsikirjasta sivusilmällä napattua virttä. Virren 600 neljännen säkeistön kohdalla vauva nukahtaa syliin. Hänen syödessään puoliso asettuu pianon ääreen ja alkaa soittaa: syönti lakkaa välittömästi ja silmät laajenevat. Mitä tämä oikein on? Hetken kuuntelun jälkeen ruokailu jatkuu ja kaikkia meitä aikuisia naurattaa. Hän on jokaista varvastaan myöten niin ihana!

Se, mitä en sano ääneen, on tämä: voinko tosiaan rakastua yhtä palavasti vielä toiseenkin lapseen, omaamme? Häneen jonka kasvoilta en löydä mitään tuttua, häneen jolla on meille tullessaan jo omat ilonsa ja surunsa, innostuksensa ja inhonsa kohteet.

Hän, joka ei ole vauva, ei tyhjä taulu (tätähän kuulemma eivät vauvatkaan ole), ei kevyesti yhdellä kädellä kannettavissa eikä kummankaan suvun biologinen jatke, on meidän lapsemme.

Entä rakastuuko meidän lähipiirimme häneen samalla tavalla kuin tähän vaaleaan, hämmästyttävän tutunoloiseen pikkuihmiseen?

Pakko on uskoa että rakkaus minussa ja meissä lisääntyy, ei vähene. Että tämä rakkauteni juuri tähän vauvaan on kurkistus siihen mitä joskus tulee – ei ehkä heti kohdatessamme, mutta eihän niin käy kaikille biologisille vanhemmillekaan. Että rakkaus syntyy ja tulee tilaamatta kun aika on, mutta tulee kuitenkin, koska lapsi on lapsi ja minä haluan rakastaa häntä.

 

Adoptioblogeja

Pitkästä aikaa päädyn googlailemaan adoptioblogeja. Uusia! Tuoretta lukemista! Kotiin tulleita lapsia! Samalla tarkistan vanhat suosikit: vieläkö päivittyvät, tapahtuuko mitään? Tulokset ovat nähtävillä lukemista-välilehdellä. Jos haluat oman lukuvinkkisi mukaan, kerro ihmeessä.

Maailmassa ei ole yhtään vertais- tai rohkaisutarinaa liikaa, eihän?

 

Palvelunantaja tekee muutoksia

Palvelunantajalta tulee postia: ei meille, vaan kaikille asiakasperheille (=eri vaiheissa oleville epätietoisille odottajille). He ovat päättäneet, että jatkossa meidän kaikkien on käytävä prosessin aikana Helsingissä sellaisilla heidän luennoillaan, jotka aiemmin ovat olleet vapaaehtoisia. Näin he oppivat tuntemaan asiakkaansa paremmin (?) ja voivat taata kontaktimailleen että me olemme vielä aiempaakin perusteellisemmin valmistautuneita hakijoita. Etäyhteys järjestetään kolmesta pakollisesta luennosta yhteen, muiden vuoksi on tavalla tai toisella hankkiuduttava pääkaupunkiin.

Me pääsemme Helsinkiin kohtuudella. Me voimme järjestellä vapaamme niihin harvoihin päiviin, kun luentoja on. Silti toivon hartaasti, että

a) luennoilla on enemmän sisältöä kuin aikanaan adoptioprosessin ja -maiden yleisinfoissa, jotka pitivät sisällään tasan samat tiedot kuin palvelunantajan nettisivuilla.

b) tämä ei ole vain heidän tapansa osoittaa rahoittajilleen, miten paljon asiakaskontakteja heillä on vaikka adoptiomäärät ovat laskeneet rajusti.

c) he osaavat perustella, miten palkattoman vapaapäivän (tai kaksi, terveisiä vaikkapa Itä-Lappiin) tämän vuoksi ottavat odottajat hyötyvät tästä uudistuksesta riittävästi taloudelliseen ja ajalliseen panokseensa nähden, vrt. vaikkapa tutustuminen kirjalliseen materiaaliin.

d) he kertovat, mikä todellisuudessa on se syy, miksei luentoja tai vaikka alkuosaa niistä voi lähettää (edes!) aluetoimistoihin. Ilmeisesti taustalla on yksityisyyteen liittyviä kysymyksiä, mutta kyllähän aluetoimistoissakin voidaan valvoa, ettemme ota kuvia/videoi lähetystä. Eli: miksi? Normaalistriimausta en enää edes ajattele vaihtoehtona, sen verran olen näitä kuvioita jo katsellut.

Olisipa tämä vuosi viimeinen, jolloin joudun miettimään näitä. Haluan ajatella pohjaan palanutta kaakaota ja kirota Legoja kantapään alla.

Te kysyitte, minä vastaan

Jes! Epäilyistäni huolimatta sain teiltä adoptioaiheisia kysymyksiä, suuri kiitos niistä. Kysymykset olivat niin hyviä, että sain niistä itsekin aivan uusia ajatuksia (ja uskokaa tai älkää, luulin tosiaan että kaikki odottajamietteet on jo kelattu läpi moneen kertaan). Kovin syvällistä filosofointia luvassa ei ole -olenhan joululomalla ja tähän asti keskittynyt lähinnä palapeleihin ja Maraboun Symphonyyn-, mutta tämä oli hauskaa – toivottavasti myös te viihdytte täällä ja kommentoitte jatkossakin!

Millaisena olet kokenut adoptioprosessin? Mikä on yllättänyt positiivisesti? Mikä ollut raskainta?
Olen ollut tämän prosessin mittaan pääosin valoisalla mielellä, mutta nyt kolmannen prosessivuoden pian täyttyessä huomaan että pelot, joita en aiemmin osannut edes ajatella, nousevat ajoittain pintaan. Keväällä on esimerkiksi aloitettava jatkoluvan haku, ja pelottaa jo nyt että emme jostain syystä saa lupaa. Että löytyy jokin mystinen sairaus tai historiatieto, jonka vuoksi kaikki menee pieleen.

Positiivinen yllätys on ollut se, miten yhdessä tässä odotuksessa puolison kanssa olemme. Parisuhteemme on tiivistynyt, tai oikeastaan me olemme tiimiytyneet: keskinäinen luottamus on vahvistunut ja tiedän, että ainakin joku tässä maailmassa tuntee tämän meidän prosessimme minun lisäkseni läpikotaisin. Lisäksi olemme huomanneet ajattelevamme monista lapsen kasvatukseen ja kasvuun liittyvistä asioista kovin samalla tavalla, vaikka lapsitoiveemme kanssa vähän myöhäisheränneitä olemmekin (=ajattelimme pitkään, ettemme halua lapsia lainkaan). Olemme myös tutustuneet mukaviin tyyppeihin näiden adoptiokuvioiden kautta, mikä on ollut suuri ilo.

Raskainta on ollut oppia sellainen odottajan tai oikeastaan asiakkaan rooli, johon ei kuulu juurikaan oikeuksia. Minulla adoptio-odottajana ei ole oikeutta hyvään palveluun, ajantasaiseen tiedotukseen, ei oikein mihinkään mitä olen aina pitänyt asiakassuhteissa itsestäänselvyytenä. Konkreettinen esimerkki tästä on se, ettet uskalla puolustaa oikeuksiasi tai pyytää oikein mitään, sillä palvelunantajan  valta on suuri ja moni prosessi on kritiikin jälkeen kohdannut yllättäviä vastoinkäymisiä.  Uskomatonta kyllä, mutta tähän asti olen aina luullut että tällaista mielivaltaa ei tässä yhteiskunnassa esiinny – missähän kuplassa olen elänyt?

Pahinta/parasta neuvonnassa?
Neuvonnassa oli kivaa! Prosessi tuntui tuossa vaiheessa rullaavan eteenpäin ja kotiin viemiseksi tuli aina hyviä keskustelunaiheita. Tulimme hyvin toimeen sosiaalityöntekijämme kanssa ja käsiteltävät teemat tuntuivat mielekkäiltä. Jos jotain negatiivistä on sanottava, niin ärsyttää, että emme tiedä kauanko meistä neuvonnan aikana kerättyjä -hyvin henkilökohtaisia- tietoja säilytetään. Haluaisin totisesti että sosiaalityöntekijän muistiinpanot ja omat kirjoitelmamme hävitettäisiin, kun prosessi on ohi. Pitäneekin joskus selvittää tämä (kyllä, tietosuoja-asiat ovat tuttuja ja kyselen nykyään kuntokeskuksen tiskilläkin, mihin esimerkiksi syntymäaikatietoa tarvitaan).

Mitä neuvonnassa käytännössä tapahtuu? Onko ne luentoja joistain tietyistä aiheista? Kuinka usein ja paljon niitä on?
Neuvonnassa taitaa olla paikkakuntakohtaisia eroja, vaikkei tietenkään pitäisi. Meidän kohdallamme neuvonta tarkoitti kuutta (vai seitsemää?) tapaamista sosiaalityöntekijän kanssa, kukin kestoltaan tunnista kahteen. Saimme etukäteen mietittäväksi ja kirjoitettavaksi tehtäviä aina seuraavan kerran teemaan liittyen, ja niiden pohjalta sosiaalityöntekijä sitten kyseli leppoisaan sävyyn kaikenlaista. Teemoja olivat ainakin oma lapsuus ja perhe, omat kiintymyssuhdehistoria, parisuhde, työn ja perheen yhteensovittaminen, ristiriitojen ratkaisumallit, kasvatusnäkemykset ja suunnitelmat lapsen hoitamiseksi kun hän tulee. Tiedostimme koko ajan että vaikka tapaamisissa oli yleensä hauskaa ja nauroimme paljon, olimme koko ajan myös arvioinnin kohteina, ja kyllähän se omanlaisensa intensiteetin tapaamisiin loi.

Tässä mietin, että oletteko te jo sisustaneet lastenhuonetta, kun puhut suunnitelmista laittaa taulut lastenhuoneeseen. Ja jos olette, miten olette sen toteuttaneet?
Olemme maalanneet yhden seinän taivaansiniseksi ja ripustaneet sinne jotakin sekalaista pientä lastenhuoneeseen sopivaa somistetta -linunpöntöltä näyttävän kellon ja keraamisia ilmapalloja noin esimerkiksi. Maalatun seinän vastapäinen seinä huutaa rumuuttaan täynnä vanhoja ruuveja ja kolhuja, ja siksi haluaisin laittaa sinne taulut peittämään pahimpia jälkiä. Julisteet kehysten sisältä puuttuvat vielä, joten olen askarrellut niihin itse sekalaiset kuvakollaasit naistenlehtiä leikkemällä. Lisäksi huoneessa on pari lelukoria, jalkalamppu, pehmoleluja, vaatekaappi ja keinulammas. Oikeastaan sieltä puuttuu kaiketi vain lapsen sänky ja jokin matto, mutta tällä hetkellä lattioilla on niiden sijaan runsaasti sekalaista sälää työkaluista likapyykkiin. Sänkyä ei tosiaan ole vielä, koska lapsen ikä on mysteeri, ja mattoa en vain ole saanut hankittua, sillä usein lastenhuoneen matot ovat kovin selvästi joko tytölle tai pojalle suunniteltuja. Katsotaan, mitä tapahtuu kun saamme lapsiesityksen.

Kysy adoptio-odottajalta!

Pyhien aika.

Suunnitelmani on käynnistää työhön liittyvä opiskelutehtävä näillä vapailla -niitä riittää, kiitos infernaalisen alkusyksyn. Aion myös käydä jumpissa (vaihdoin salia, mikä ilo on käydä ryhmäliikunnoissa vuosien tauon jälkeen!), juoda viiniä kavereiden kanssa -noh, teetä myös-, tilata kuvakansion viimeisimmiltä reissuilta ja askarrella lapselle Welcome-albumin. Jospa lapsen huoneeseenkin saisi vihdoin taulut seinään.

Silti tekee mieleni puuhailla vielä enemmän jotakin adoptioon liittyvää. Siispä: kysykää te jotakin adoptioteemaista, lupaan vastata!

(Kerron heti perään, että olen aika varma ettei kukaan teistä kysy mitään. Sitten on opeteltava epäonnistumisten sietämistä, kuten eräs tuttu kerran sanoi. En ole siinä kovin hyvä.)

 

 

Kärjessä

Syksy etenee, eikä lapsiesityksiä kohdemaasta tule. Ovatko ne kesälomalla kaikki, ihmettelen. Kuulemme huhuja odotusaikojen pitenemisestä muutamalla kuukaudella, mutta palvelunantaja ei aika-arviotaan muuta. Sitten muutamassa viikossa tulee useampi lapsiesitys ja siirrymme jonon kärkeen. Emme ensimmäisiksi, mutta etujoukkoihin.

Koska tässä vaiheessa luulimme lapsiesityksen olevan jo käsissä, alan haaveilla ”vielä yhdestä” ulkomaanmatkasta nyt odotusaikana. Kirpparikierrokset jäävät, ylimääräinen huone palvelee vain romuvarastona. Olohuoneen nurkassa odottavat rattaat pitäisi imuroida, nekin pölyyntyvät.

Vaikka mitään ei lapsirintamalla tapahdu, aika tuntuu kiitävän. Uusi työ innostaa, ostan jumppakortin ja mies alkaa taas puuhata omien vanhojen harrastustensa parissa. Puhelinkin jää usein työpaiväksi reppuun äänettömälle. Katsomme tositeeveetä iltaisin, emmekä ole viikkoihin puhuneet sittenkun -lauseilla. Kaikki aikanaan, mikäs hätä meillä tässä.

Juuri nyt ajatus lapsesta on sekä utopistinen (ai meillekö?) että konkreettisempi kuin koskaan.