Kategoria: adoptio

Kotiinpaluun jälkeen

Kun laukut on purettu, alkaa käytännön asioiden hoitamisen pitkältä tuntuva putki.

Pienen maahanmuuttajan saapuminen Suomeen vaatii ensinnäkin käynnin digi- ja väestötietovirastossa, joka onnistuu ennen lähtöä varatulla ajalla sujuvasti. Jätämme pöydälle kopioitavaksi pinon papereita ja virkailija lupaa laittaa meidät kiireelliseen jonoon, mutta pahasti ruuhkautuneessa virastossa sekin saattaa tarkoittaa palvelua kuukausissa, ei viikoissa.

Haen vanhempainvapaalaisen tukea Kelasta. Sitä varten odotan Suomeen päästyämme yli viikon palvelunantajalta tulevaa hoitoonottotodistusta, ja kun Kelan virkailija vihdoin pääsee käsittelemään hakemustani, on heinäkuu. Työpaikalla ei ole ketään töissä, ja juuri sieltä Kela tarvitsee nyt tietoja palkanmaksustani. Deadline on viikon päästä. Onneksi esihenkilö vastaa siviilinumeroonsa ja lupaa katkaista hetkeksi lomansa asiani hoitamiseksi Kelan suuntaan. Nolottaa. Päätös Kelasta tulee kuutisen viikkoa hakemuksen jättämisestä, lomat kai sielläkin. Lapsilisäpäätöstä ja lapsen Kela-korttia odotamme edelleen.

Lapsi käy myös neuvolassa maahantulotarkastuksessa. Viemme mukanamme syntymämaan kasvukäyrät ja lapsesta tehdyn seurannan, mutta eivätkös selvästi kesätöissä oleva lääkäriopiskelija ja kokeneemmalta vaikuttava terveydenhoitaja ala epähuomiossa verrata lapsen kokoa suomalaisiin kasvukäyriin. Voi hyvänen aika, ajattelen, ja kaivan juuri laukkuun taitteleminen paperit uudelleen esiin. Käynnin saldo on ikioma neuvolakortti (josta lapsi on hyvin ylpeä), yksi täydentävä rokotus ja lähete labroihin, jotka nekin kuuluvat maahantulotarkastuksen checklistaan. Liuta muitakin vastaanottoaikoja merkitään kalenteriin.

Sosiaalityöntekijä tekee kotikäynnin. Emme keitä kahvia tai siivoa etukäteen, ja olohuoneen lattia on täynnä leluja. Sosiaalityöntekijä on taas uusi ihminen prosessimme aikana, ehkä viides tai kuudes lajissaan, eikä tunnu juuri tietävän adoptiomaailmasta vaikka puhuu siitä paljon. Ei ehkä kannattaisi, ihan aina jutut eivät osu maaliin. Olemme teettäneet perheestämme kasan kuvia ja vastanneet meille lähetettyihin kysymyksiin etukäteen, ja itse käynti menee leppoisasti.

Ja lapsi, mitä hän tekee? Hän syö (syntymämaan ruoka on edelleen parasta), nukkuu sikeästi öisin, opettelee pyöräilemään, tuottaa jo joitakin omia lauseita ja haluaa iltaisin ja syödessään istua sylissä. Hän nauttii kirjojen lukemisesta ja ilahtuu aina, kun pääsee autolla kirjastoon tai kauppaan. Ihan parasta on, kun jonakin päivänä ajamme bussilla kaupunkiin jäätelölle. Hän niin kovin tavallinen, ihana lapsi.

Kohtaaminen

Kello on 20.53, makaan hotellihuoneen jättiläismäisessä parisängyssä ja vieressäni nukkuu kädet sivuille t-malliin levittänyt pieni ihminen.

Kohtasimme hänet, päiväuniltaan herätetyn lapsen, pelkistetyn toimistorakennuksen aulassa. Ennen tuota hetkeä olimme tavanneet lyhyesti lastenkodin aikuisia ja kuulleet lapsestamme hiukan lisää: saimme tietää biologisesta perheestä, vähän hänen ystävistään lastenkodissa, sen, että hän pitää suklaasta. Että hän pysähtyy usein ulkona tutkimaan kasveja ja muuta kiintoisaa, että hän pitää kaikesta sellaisesta puuhasta, jossa saa ajatella.

Ja siinä hän sitten seisoi, kasvot kyyneleistä märkinä ja nenä valuen. Häntä eivät kiinnostaneet lelut, ei kummallisten uusien ihmisten tuomat herkut eikä mikään muukaan: lapsen paha mieli oli kaikennielevää. Tunnin tutustumisen jälkeen sain jo silitellä hänen käsivarsiaan varovasti käsinukella.

Ja niin me sitten nousimme taksiin, siitä hotelliin ja vihdoin tähän pisteeseen, jossa lapsi on syönyt, leikkinyt, kylpenyt, kuunnellut ja katsellut kirjoja, kertonut, mikä hänen äidinkielellään on ankka ja nyt hän siis nukkuu jättimäisessä sängyssä ihan lähelläni. Voisin milloin tahansa koskettaa häntä, tuosta noin vain, ojentamalla käteni.

Miltä tuntuu, kysyy ystävä Whatsappissa. Vastaan olon olevan epätodellinen ja lapsen suloinen. En osaa muuta sanoa, mutta sen tiedän, että juuri nyt maljani on ylitsevuotavainen.

Yhtenä iltana

Ilmastointi humisee. On kuuma, sisällä ja ulkona. Työpaikan mustekynä rapisee miehen täyttäessä viimeistä ennakkoselvityslomaketta. Jossain kaukana alhaalla kiertää miljoonakaupungin loputon liikenne.

Lelut on purettu matkalaukuista hotellihuoneen pöydälle. Mukaan lastenkodille otetaan vain osa, tutustumista helpottamaan. Mukaan lähtevä lapsen reppu (se, jonka mies valitsi kaupasta lähes vuosi sitten) saa sisäänsä pillikaakaon, palapelin ja pari pientä lelua. Minun laukkuuni tulee vesipullo, vaahtokarkkeja Ikean uudelleensuljettavassa pussissa ja suloinen pehmoeläin.

Aiemmin päivällä jännitti, enää ei. Olen iloinen, olo on kevyt, äsken lauloin läpi tuttuja laululeikkejä. Kuvasimme hämärällä parvekkeella lapselle videon, jossa kerroimme vähän ajatuksistamme. Sitä ennen haimme kaupasta ruokaa, jota lapsi ehkä voisi haluta syödä – syökö, ei aavistustakaan.

Kerjäävät ja töitä tekevät, suloiset lapset kadulla kouraisevat sydäntä toisella tapaa kuin koskaan ennen. En ole kestää maailman epäreiluutta, en nyt kun vien pian yhden lapsen juuriltaan tuhansien kilometrien päähän, ja samalla tiedän, että parasta olisi saada pysyä omien joukossa, syntymäperheen parissa. Mutta se ei ole mahdollista, ja siksi juuri tämän lapsen elämä liittyy meidän kahden elämään aivan pian.

Muutaman kilometrin päässä hän siis on. Nukkuu, on kenties saanut kuulla että huomenna omat äiti ja isä tulevat ja sitten hän lentää heidän kanssaan kauas. On ehkä iloinen, ehkä jännittynyt -en tiedä. Tuo rakas pieni ihminen, pian tapaamme.

Edelleen kotona

Otsikossa olennainen käy ilmi. Täällä olemme, arki jatkaa tavallista rataansa. Olen sentään nostanut matkalaukut tuulettumaan terassille ja koonnut lapsen hakumatkalle mukaan otettavat vaatteet ja lelut hänen sängylleen, mutta siinä kaikki.

En olisi uskonut, että vielä tässäkin vaiheessa asiat voivat viipyä, mutta voivathan ne. Mikään tässä prosessissa ei ole sujunut palvelunantajan kotisivujen antamien aika-arvioiden puitteissa ja monien taitekohtien kuukauden-parin odottelukausista he eivät optimistisissa arvioissaan edes kerro.

Epätoivon (eikö tämä ikinä lopu), suuttumuksen (kuka siellä kuhnailee?!) ja surun (lapsi vain kasvaa kasvamistaan ilman perhettä) täyttämät päivät ovat äärimmäisen pitkiä ja turhauttavia. Onneksi on töitä, vaikka juuri nyt normaalikapasiteetistani käytössä on ehkä 60 %. Ja illat ne vasta pitkiä ovatkin: katsomme televisiota, saunomme ja kuuntelemme hiljaista kotia. Urheilu tuntuu raskaalta, äänikirjat ikäviltä ja lähipiirin ihmisillä on korona. Lunta sataa.

Ihmeellinen, tympeä ja raskas välivaihe tämäkin. Lisäksi saatan alkaa tilanteesta riippuen joko nauramaan, itkemään tai huutamaan, kun minulta seuraavan kerran kysytään, onko kohdemaasta kuulunut mitään.

Lapsen etua tämä prosessi ei palvele, sanottiinpa mitä tahansa.

Valitsisinko adoption nyt?

Tämä blogi on saanut vuosien mittaan yllättävän paljon lukijoita (viime vuonna täällä käytiin reilut 37 000 kertaa, hurjaa!). Koska luettavaa on paljon eikä uutena mukaan liittynyt lukija jaksa ehkä kahlata läpi ihan kaikkea, tuntuu hyvältä kurkistaa olan yli menneeseen. Mitä ajattelin silloin kun tähän junaan noustiin, mitä nyt? Tekisinkö jotakin toisin? Yritän kuvata ajatuksiani tähän mahdollisimman avoimesti huolimatta niiden keskeneräisyydestä, sillä tiedän, että lukijoissa on heitäkin, jotka adoptiota harkitsevat. Kenenkään suuriin pohdintoihin en halua enkä voi vaikuttaa, mutta jonkinlaista rehellistä ääneen ajattelua muistan tuossa vaiheessa itse kaivanneeni, ja siihen nyt pyrin.

Mistä siis lähdettiin?
Olemme olleet puolisoni kanssa yhdessä jostakin vuoden 2006 paikkeilta asti, ja pitkien ja makaronilla sinniteltyjen opiskeluvuosien jälkeen olimme asettuneet nykyiseen kotikaupunkiimme. Oli (pieni) omistusasunto, molemmilla vakituiset työt, aina matkaliput jonnekin päin varattuna ja elämä kaikkineen hyvin onnellista.

Suhteemme alkuvuosina meillä kummallakaan ei ollut ollut vahvaa halua saada lapsi, mutta kuitenkin ajatus lapsesta tai lapsista alkoi vuosien mittaan tuntua myönteiseltä mahdollisuudelta -sitten joskus, totesimme aika ajoin. Vuoden 2015 paikkeilla havahduimme siihen tosiseikkaan, että lapsiperheellistyminen olisi viisasta aloittaa, koska minusta oli tullut kolkytplus ja elämästä nyt ei koskaan tiedä. Ajattelimme molemmat jo tuolloin että voisimme hyvin adoptoida lapsen, mutta kun tutkimme adoption realiteetteja (eli lähinnä prosessin vaatimaa aikaa ja rahaa), päätimme kuitenkin katsoa ensin, syntyisikö meille biologinen lapsi.

Lasta ei biologisen oven avaamisesta huolimatta alkanut kuulua, joten siirryimme vuonna 2017 adoptiopolulle. Adoptiosta oli tosiaan mahdollisuutena puhuttu jo ennen varsinaista lapsitoivetta ja myös toiveen kasvettua haluksi saada lapsi, joten päätös adoptioneuvontaan ilmoittautumisesta oli varsin helppo. Lapsuudessani tuttavapiiriimme oli kuulunut adoptiolapsia, ja muutenkin ajatus adoptiosta oli aina tuntunut jotenkin omalta: jos me kerran kaipasimme lasta, ja jossain lapsi kaipasi vanhempia, miksi meidän pitäisi yrittää saada biologinen lapsi etenkään, kun sellaista ei nyt ollut kuulunut emmekä edes kokeneet voimakasta toivetta juuri biologisen jälkeläisen saamiseen? Mehän toivoimme vain lasta ja elämää lapsiperheenä. Tiesimme, että adoptio tulisi viemään aikaa, ja sekin sopi meille, sillä elämä kaksin oli hyvää ja adoptio-odottajan lakisääteinen yläikärajakin oli vielä kovin, kovin kaukana. Hyvinhän tässä muutama vuosi menisi.

Mitä ajattelen tästä kaikesta nyt?
Maailma on muuttunut odotusprosessimme aikana lähtötilanteeseen nähden hyvin erilaiseksi. Kun me uskalsimme ratkaisun tehdessämme luottaa siihen, että maailma voisi pysyä suunnilleen entisen kaltaisena tulevina vuosina (heh), ei samanlaista perusluottamusta lähiaikojen ennustettavuuteen enää ole. Voi siis olla, että ehkä nyt päätyisin valitsemaan ensin lapsettomuushoitojonoon ilmoittautumisen. Adoptioprosessi kun on hyvin, hyvin hauras, ja jokainen yhteiskunnallinen järistys voi vavisuttaa sen perustuksia pohjia myöten. Sitä emme aikanaan ymmärtäneet riittävästi ajatella, eivätkä suuret muutokset myöskään tuntuneet lainkaan realistisilta. Meille tuttu maailma oli pysynyt vakaasti raiteillaan Neuvostoliiton romahduksesta asti, mikä sen kaiken nyt sotkisi?

Sen sijaan perusajatus siitä, että meitä on kaksi turvallista aikuista, joiden elämässä on tilaa ja toive lapsesta, ja jossain on vanhempia tarvitseva lapsi, ei ole muuttunut. Jos ajat olisivat vakaammat, lähtisin edelleen adoptiopolulle empimättä hetkeäkään.

Biologisen siteen merkitystä en noina päätöksenteon vuosina ymmärtänyt, enkä ehkä jossain mielessä ymmärrä edelleenkään. Prosessoin asiaa joitakin vuosia sitten enemmän, kun veljeni perheeseen syntyi ensimmäinen lapsi. Hän oli kuin ilmetty isänsä suuria silmiä, hentoa ruumiinrakennetta ja vaaleita hiuksiaan myöten. On ollut valtavan suuri ilo, että saan nähdä hänessä pienen sukuni biologisen jatkumon. Ja samalla en vieläkään osaa kaivata sitä jatkumoa itsestäni eteenpäin. Näin on hyvä.

Puhtaan taloudellisesti adoptiopäätös on näin vuosina ollut kalliimpi kuin yksikään palvelunantajan laskelma antaa ymmärtää. Taloudellisista syistä ainakaan kahden keskituloisen perheessä adoptiosta ei täällä pääkaupunkiseudun ulkopuolella tarvitse luopua, mutta tällä kokemuksella varautuisin prosessin kestoon ja vuosien mittaan kertyviin kuluihin myös taloudellisesti. Ajan kuluessa myös turvattu työpaikka voi lomauttaa ja hurjempiakin elämänmuutoksia sattua: nämä kaikki huojuttavat paitsi ehkä koko adoption juridista perustaa, myös sen taloudellista pohjaa. Silloin helpottaa laihakin lohtu, kuten vaikkapa se, että nopealla aikataululla tulevaa kahden tuhannen euron laskua varten on tilillä rahaa.

Näin vuoden 2022 ensimmäisellä kvartaalilla päätyisin siis toisenlaiseen ratkaisuun kuin noina taannoisina päätöksenteon vuosina. Adoption epävarmuudesta puhuttiin paljon jo meidän aloittaessamme prosessia, mutta vasta viime vuosina tuon sanan merkitys alkanut konkretisoitua. Terveystilanteen (oman ja muiden) muutokset, raha, yhteiskunnallinen tilanne, maailmanpolitiikka, adoption historian julkinen tarkastelu… muutos näistä missä tahansa voi tarkoittaa perustavanlaatuista muutosta adoptio-odottajan elämässä. En kadu, enkä ole katunut tähän prosessiin lähtemistä, mutta tässä tilanteessa en ehkä suosittelisi omaa valintaamme ystävilleni.

Mutta jos joku tälle tielle lähtisi, sanoisin kenties näin: Onnea, et valinnut väärin! Edessäsi on mielenkiintoinen matka. Tulet oppimaan paljon itsestäsi, mutta myös mahdollisesta puolisostasi ja kansainvälisestä viranomaisyhteistyöstä. Saat miettiä sellaisia eettisiä kysymyksiä, joihin ei vain ole absoluuttisen oikeita vastauksia. Viimeistään tällä tiellä saat tuntea, millaista on päästää irti (kuvitteellisesta) hallinnan tunteesta elämän suurissa kysymyksissä. Tutustut moniin uusiin ihmisiin, joista kukaan ei ole kiinnostunut ammatistasi tai asemastasi, jotka tukevat sinua läpi prosessiin kuluvien vuosien ja jotka eivät pääosin edes yritä antaa sinulle neuvoja lapsiperhe-elämään ta mihinkään muuhunkaan. Ja jonakin päivänä ehkä näet kuvan lapsesta, joka tuntuu oudon tutulta ja rakkaalta, vaikket ole vielä edes tavannut häntä.

Sillä eihän näitä valintoja tehdä suosituksien mukaan tai niistä riippumatta: ne tehdään sydämellä, sielulla (vähän myös järjellä), koska lopulta harva asia maailmassa on niin suuri ja ihmeellinen kuin ihmisen halu rakastaa ja jakaa elämää toisten ihmisten kanssa, olivatpa nämä lapsia tai aikuisia.

Yksi viikko

Odottajan viikko alkaa sunnuntaina. Sunnuntaina mieli on jo aamusta valoisa: jihuu, huomenna alkaa uusi viikko, monta päivää jolloin hakumatkalupa voi kilahtaa sähköpostiin. Iltapäivällä pitkä kävely valoisassa säässä ystävän kanssa, ihanaa.

Maanantaiaamuna väsyttää, mutta olo piristyy aamulenkillä. Tästäkin viikosta selvitään! Lenkin jälkeen työkone auki ja kahvi tippumaan. Facebookin adoptiopalstoilla on hiljaista, viikonloppuna kerrottavaa ei koskaan tule. Työpäivä sen sijaan on täysi, niin maanantait aina ovat. Iltapäivällä tulee ruokalähetys, puran sen jääkaappiin työn ohessa.

Tiistaikin alkaa aamulenkillä, ja puurolla kuten aina. Puoliso nauttii omasta vapaapäivästään nukkumalla pitkään. Lounaaksi hän hakee meille sushit ja vetäytyy sitten luoviin touhuihinsa. Minä naputtelen neljään asti, sitten ärhäkkä puolen tunnin kehonpainotreeni ja loppuilta meneekin loikoillen.

Keskiviikkona teen aamulla lumitöitä, lenkille ei tässä tuiskussa viitsi lähteä. Alkuviikon reipas, hyvä mieli alkaa kääntyä: viikko on jo puolessa eikä mitään kuulu. Leivon illalla mieltä piristämään wilhelmiina-pikkuleipiä, niitä lapsuudesta tuttuja, ja syön heti puolet sohvalla telkkarin ääressä.

Torstaina taas lenkille heti aamulla. Viikko melkein ohi: hyvää on se, että suurin työsuma on ehkä purettu, huonoa taas se, että alan olla varma siitä ettei prosessimme etene tälläkään viikolla. Kirjoitan maavastaavalle sähköpostin, jossa esitän yksityiskohtaisia kysymyksiä prosessimme eteen tehdyistä toimista. Saan vastaukseksi yleistä vakuuttelua siitä, että kaikenlaista tehdään ja on tehtykin, siinä kaikki. Niin ja tsemppiä viime hetkiin. Päivällisen jälkeen puhkun turhautumistani ladulla, mies on illan töissä. Hiihdon jälkeen sohvalle ja sekalaista tv:tä urheilusta dokumentteihin ja Ukrainaan.

Perjantaiaamusta puuttuu perjantain tuntu. Teen töitä, mutta puhti on jokseenkin poissa. Päätän työpäivän aiemmin ja teen lasagnea, jonka jälkeen huhkin puoli tuntia kahvakuulan kanssa. Illalla käsitöitä. Edessä häämöttävän vapaan ansiosta pieni ilo luikertelee kuitenkin mieleen. Menen varhain nukkumaan.

Lauantaiaamuna hiihdän rauhassa tunnin ennen latujen ruuhkautumista. Sitten kotiin ja aamukahville. Puuhastelua kotona, ruoanlaittoa parinkin aterian verran, referaatti kurssikirjasta. Kouvolan lakritsaa. Hyvä päivä.

Odotusta ja koronapakoilua

Takana on neljäs viikko eristäytymistä. Varovaisia olimme toki jo aiemmin. Nyt olemme siirtyneet kuitenkin jo ihan nextille levelille, sillä kun hakumatkalle lähtö tulee, emme pääse Helsinki-Vantaata pitemmälle jos jommankumman pcr-testi on positiivinen. Ja kuten koko maailma kai jo tietää, korona voi näkyä testissä positiivisena kuukausia taudin jälkeenkin. Ja silloin ei lentokoneeseen ole asiaa. Huh.

Siirrymme siis kauppareissujen sijaan tilaamaan ruokaa kotiinkuljetuspalvelulla. Rahaa säästyy, mutta kaupassakäynti on myös tuonut vaihtelua yksitoikkoisiin korona-ajan iltoihin. Ei tuo enää, riski on liian suuri.

Mies peruu poikien mökkiviikonlopun. Kotitestaus ei ole tarpeeksi varma, ei millään.

Minä en käy missään. Muutamaa kaveria tapaan ulkoilun merkeissä, ja sekin huolestuttaa. Olemmeko liian lähellä?

Vanhempani pistäytyvät. Istumme kahvipöydässä vuorotellen niin, että ei-kahvittelijat asettuvat kauemmas olohuoneeseen maskeissaan. Isä on leiponut muffinseja ja tuo niitä tuliaisina.

Etätyöt jatkuvat. Kun joudun pakon edessä käymään toimistolla, hipsin ympäriinsä ffp2-maskissani. Samoin mies. Ei kahveja, ei lounasjuttelua, ei enää.

Kauankohan tätä vaihetta jatkuu? On ikävä kaikkea tavallista, ystäviä, kummilapsia, kahviloita ja nauraen kerrottuja juttuja työkaverin huoneessa. Tapahtumia ja kaupan karkkihyllyn äärellä pyörimistä. Sitä kaikkea tavallista, jota viime vuosina koronasta huolimatta on kuitenkin myös ollut.

Mutta ei auta: samalla kun yhteiskunta -taas kerran- aukeaa, hakumatkaa odottava kiristää omat terveysturvallisuuskäytänteensä äärilleen.

Kovin kauaa tätä ei jaksa. Vai jaksaako sittenkin, jos jaksamattomuuden hinta on ylimääräinen kuukausi tai kolme ilman omaa lasta?

The kysymys ja vaikenemista adoptioprosessista

Jokainen tapaaminen ja työpuhelu alkaa nykyään The kysymyksellä. Useimmiten se tulee jossakin seuraavista muodoista:

”Aivan ensiksi, onko teidän kullanmurusta kuulunut mitään?”

”Joko tiedätte, milloin pääsette hakemaan hänet kotiin?”

”Onko Kohdemaasta kuulunut mitään?”

”Onko teillä mitään uutta tietoa NN:stä?”

”Miksi tämä vaihe kestää, oikeastiko ette saa mitään tietoa?”

”Milloin olet jäämässä äitiyslomalle?”

Ystävät, työkaverit, esihenkilöt, sijainen, hänen esihenkilönsä, anoppi, asiakkaat, yhteistyökumppanit, perheenjäsenet. On ihanaa ja koskettavaa, että niin montaa kiinnostaa, ja on turhauttavaa sanoa ties kuinka monetta kymmenettä kertaa ”ei”, ”me emme saa väliaikatietoja” tai ”kerron kyllä heti kun jotain kuuluu”. Haluaisin sanoa ihan jotain muuta! Mutta se hetki odottaa aikaansa, edelleen.

Tunnustan taas: aika ajoin epäilen, edistääkö täkäläisen adoptiojärjestön maavastaavamme odottajien prosesseja lainkaan, kysyykö väliaikatietoja, ehdottaako vaihtoehtoja. Jokainen virkamies kun takuulla tietää, että vaativampia asiakkaita palvellaan paremmin: kiireessä ne asiat, joiden perään kukaan ei soita, siirretään odottamaan jossain tulevaisuudessa siintävää rauhallisempaa hetkeä. Tämä on kuitenkin asia, jossain jokainen lisäviikko on viikko poissa siitä elämästä perheessä, johon lapsella on oikeus. Ja viikoista lastenkodissa tulee kuukausia, kuukausista vuosia.

Tämä on asia, josta haluaisin puhua kuuluvammin. Haluaisin myös puhua prosessin kustannusten hämäryydestä ja kulujen vertailun mahdottomuudesta, todellisuutta vain sivuavasta mainonnasta ja valheellisista mielikuvista, välinpitämättömästä, viiveitä ja virheitä synnyttävästä viestinnästä, valtasuhteista ja monesta muusta asiasta.

Vielä se ei ole mahdollista, omilla kasvoilla ei ehkä koskaan. On liikaa hävittävää, etenkin sillä ihmisellä, johon kaikki tämä eniten liittyy.

Uusi vuosi, vanhat adoptiorealiteetit

Omikron, se ilmeisesti lievempi mutta aiempia helpommin leviävä virusmuunnos, sotkee adoptiomaailmaa. Ei pahasti -vielä-, mutta aivan riittävästi kuitenkin. Sen verran, että huomasin eilen töissä alkavani katsella kevään töitä sillä silmällä, että se olenkin ehkä minä, joka niitä tekee.

Ja lapsi kasvaa. Päivä päivältä hän kasvaa, ja neljä meillä olevaa kuvaa hänestä ovat pian vuoden takaisia (eiväthän ne heti ottamisen jälkeen meille tulleet, siinä välillä oli aikansa ottava lapsiesityksen tekovaihe). Millainen lapsi siellä kaukana nyt on? Mitä hän osaa tehdä, minkä kokoinen hän on, miten hänen puheensa on kehittynyt, mistä hän ilahtuu, tietääkö lainkaan mitä on edessä? Sen ikäinen hän alkaa olla, että toivoisin hänelle kerrottavan, häntä valmisteltavan tulevaan. Hänen ikäisensä ymmärtää jo paljon, vaikkei tietenkään sellaisia sanoja kuin ”oma perhe” tai ”pysyvästi”.

Olisipa tässä prosessissa edes jokin vaihe hiukan nopeampi ja helpompi! Mutta niin ei vain ole. Se, mitä palvelunantajien sivuilla lukee, on paras mahdollinen versio prosessista: todennäköisesti aikaa ja rahaa kuluu enemmän. Tämän toivoisin ihan jokaisen adoptiota harkitsevan tietävän: viisi vuotta prosessissa on aika normaali aika, mitään ei voi ennustaa ja siksi mahdollisimman ajoissa kannattaa todellakin aloittaa. Vaikka palveluntarjoajien kotisivuilla mainitaan kenties houkuttelevan lyhyitä odotusaika-arvioita, ei niissä huomioida neuvontaan, kotiselvityksen tekoon, adoptioluvan hakemiseen, käännöksiin, virallistuksiin, erilaisiin rekisteröinteihin ja hakumatkan odotukseen kuluvaa aikaa.

Loppusuoralla olijan vinkki kalkkiviivoilla oleville: kannattaa kysyä kokonaisprosessien toteutuneita aikoja eri maiden kohdalla jo silloin, kun adoptiota alkaa harkita. Itse ajattelin aikanaan, että koska lähdimme prosessiin molempien iän alkaessa kolmosella, voisimme ehkä saada toisenkin lapsen adoptiolla (niin, kiittämätön minä toivoo jo toista, kun ei ole saanut vielä sitä ensimmäistäkään). Viimeisten kuukausien aikana olen alkanut ymmärtää, että niin ei ehkä käy. Niinpä samalla, kun odotan kutsua lapseni luo ja vilkuilen etätöitä keittiön pöydän ääressä tehdessäni pienen nappisilmän kuvia jääkaapin ovessa, alan hitaasti luopua ajatuksestani nelihenkisestä perheestä. Sisaruus on ollut parhaita asioita omassa elämässäni, mutta sitä en ehkä voi omalle lapselleni tarjota.

Jos nyt tämän yhden lapsen saisi kotiin, siinähän olisi jo elämältä niin paljon hyvää. Onhan puolisokin ainokainen, eikä hän ole omien sanojensa mukaan koskaan osannut kaivata sisarusta.

(Ja koska nautin suuresti kaikista kommenteista ja keskusteluista, on kysyttävä: millaisia sisaruus- tai prosessiajatuksia muissa adoptio- tai odottajaperheissä näin vuoden 2022 alkaessa on?)