Kategoria: adoptio

Kirje lastenkotiin

On kulunut vuosi siitä, kun lähetimme ensimmäisen kerran postia lastenkotiin. Silloin askartelimme  hienolle kartongille kuvia itsestämme ja kodistamme. Kuvia oli napsittu puolison syntymäpäivillä ja lisäksi oli käyty valokuvaamossa ottamassa muutama edustus-odotuskuva.

Nyt on tehtävä samoin, vaikkei kuvaamoon tänä vuonna mennä: kuulumiskirjeen oheen on laitettava kuvia meistä ja lastenhuoneesta. Kuvat ovat tällä kertaa helpompia kuin kirjoittaminen, viimeksi oli päinvastoin.

Nyt kyseessä ei ole enää harjoituskirje kuten adoptiovalmennuksessa, vaan ihan oikea kirje. Kirje heille, jotka voivat vaikuttaa meidän perheemme tulevaisuuteen käsittämättömällä tavalla. Heille, jotka valitsevat ihmisiä jonosta meidän takaamme. Heille, joille me olemme yksi perhe kymmenistä, ei ihan huono muttei varmasti paraskaan. Tavallinen, kuvissa vaivaantuneesti hymyilevä ja kerrostalossa asuva. Millä ihmeen perusteella he, tuntemattomat, voivat valita meidät jollekin lapselle vanhemmiksi?

Esimerkiksi tällä: kirjeessä kerromme odotusajan tunnelmista ja kuulumisistamme vuoden varrelta. Kirjoitamme (tai oikeastaan minä kirjoitan, puoliso korjaa kieliopin) olevamme tyytyväisiä ja terveitä, mutta myös hyvin valmiita ottamaan perheeseemme uuden ihmisen vaikka heti. Kerromme puolison laihdutuksesta ja lähipiirin vauvauutisista. Kaikki on totta mutta tuntuu epätodelliselta. Niin tärkeä kirje, ja tuosta noin vain se kirjoitetaan ja laitetaan postiin!

Muutaman viikon ajan kirjeen postittamisen jälkeen olen poikkeuksellisen hereillä puhelimeni suhteen: vastaan jokaiselle sähkö- ja puhelinmyyjälle reippaasti koko nimelläni, sillä eihän voi tietää jos SE puhelu jo tulisikin.

Vielä ei ole tullut. Onkohan  kirje jo luettu siellä jossain?

Adoptioluvan uusimisesta, osa II

Teemme kaiken uudelleen. Melkein. Käymme lääkärissä, tilaamme virkatodistukset, odotamme kaupungin raporttia ja rikosrekisteriotetta, tapaamme sosiaalityöntekijää, oikoluemme hänen kirjoittamansa selvityksen meistä ja elämästämme… vain psykologin lausuntoa ei tarvitse uusia (se olikin kaikkein työläintä adoptiolupaa haettaessa).

Lääkäri sattuu olemaan se sama, joka teki aivan ensimmäisen T-lomakkeeni ilmoittauduttuamme adoptioneuvontaan. Siitä on jo kolme vuotta. ”Onko mikään muuttunut vuoden 2017 jälkeen?”, hän kysyy. ”Ei”, vastaan minä. Vain me kaksi olemme vähän vanhempia, vähän vähemmän epävarmoja ja paljn sitoutuneempia tähän prosessiin. Neuvonnan alkuvaiheessa tunnusteltiin, enää ei. Terveydellisesti on muuttunut vain se, että molemmilta on jäänyt matkan varrelle pari kiloa.

Muutamaa päivää myöhemmin istumme kotona, molemmat omilla tietokoneillamme ja eri huoneissa. ”Miten tämä aika on mennyt?” kysyy  ruudulla hymyilevä sosiaalityöntekijä. Ihan hyvin, vastaamme melkein yhteen ääneen. Lähipiiri voi hyvin ja mekin olemme jaksaneet odotusta, joskin koko ajan sen paino tuntuu harteilla hiukan raskaampana.

Oikoluettavaksi hiukan myöhemmin tuleva lausunto, ikään kuin uusi kotiselvitys, on suorastaan runollinen. Naurattaa, kun luen sitä, mutta kaikki on ihan totta. Aika vain pitenee pitenemistään, mutta sekin tunne siellä lukee. Ja lopuksi se tärkein: ”suosittelen heitä edelleen lämpimästi adoptiovanhemmiksi.”

En minä joka hetki sure

Kirjoitan tätä työpäivän jälkeen, olohuoneen nurkkaan siirretyssä harmaassa nojatuolissa. Takana on etäpäivä, jälleen yksi kotona luurit päässä, näppäimistöä kahdella sormella naputellen vietetty. En ole ajatellut adoptiota koko päivänä.

Oikeastaan ajattelen adoptiota ylipäätään vain ohikiitävinä hetkinä, asiaa sivuavilla nettisivuilla, miehen kanssa kahvipöydässä, joskus aamulenkillä. Pääosin elämä on kuitenkin kaikkea muuta: se on järjestelyä (töissä tiedon, kotona tavaroiden), urheilua, rentoutumista sohvalla, äänikirjoja, sosiaalista mediaa, ruoanlaittoa ja yhteydenpitoa omien läheisten kanssa.

Surua se on oikeastaan vain, kun avaan tämän blogin. Olen miettinyt, kannattaako tätä ylipäätään kirjoittaa, mutta ehkä tummempien tunteiden käsittelylle on tärkeää löytää joku kolonen, ja minulle se on tässä. Odotuksen tuoman turhautumisen, koronan synnyttämän epäluottamuksen ja pikkuseiskoista syntyvän ärtymyksen kirjoitan tänne, jotta en kantaisi sitä mukanani, kun kannettavan tietokoneen kansi sulkeutuu.

Siispä: en minä koko aikaa sure, murehdi tai laske todennäköisyyksiä. Mutta koko ajan minä odotan, siitä en pääse mihinkään. En aktiivisesti, en tietoisesti, mutta odotan kuitenkin. Niin kuin raskaana oleva nainen odottaa, niin odotan minäkin. Odotus kulkee mukana kuin kasvava vatsa. Ehkä kasvatankin vatsan sijaan sydäntä?

Adoptioluvan uusimisesta

Postin mukaan tulee palvelunantajan logolla varustettu kirje. Ne varmaan laskuttaa taas jotain, sanon puolisolle nostaessani kirjeen eteisen lattialta.

Tällä kertaa suuressa kirjekuoressa ei ole laskua. Adoptiolupamme on uusittava, kertoo kirje. Lääkärin tapaaminen, virkatodistusten tilaus ja juttutuokio sosiaalityöntekijän kanssa tulevat jälleen ajankohtaisiksi.

Viimeksi kun näitä samoja asioita tehtiin, olo oli toiveikkaan positiivinen. Nyt nämä kaikki tuntuvat työltä.

Voiko tästä kaikesta paperista joskus todellakin tulla lapsi?

Arkiset haaveet adoptioprosessissa: Siirtää vai toteuttaa?

Vappuna vuokraamme pyörät ja suuntaamme maastoon. Haaveilen ääneen oman maastopyörän hankinnasta.

”Mutta jos se lapsi tulee, niin siinä ei paljon maastoilla, vai mitä?”

Niinpä. Olemme jälleen tilanteessa, jossa lapsi on ajatuksissa enemmän ”jos” kuin ”kun”.

Mutta kuinka paljon asioita voi ja kannattaa siirtää tai jättää tekemättä, koska ehkä joskus tulee äidiksi? Etenkin kun maailman polvilleen laittanut virus on tehnyt alustavistakin aika-arvioista… noh, pyyhkinyt ne pois.

(Sivuhuomio: Löysin jo kaupan, joka antaa pyöriä lainaan kunnollista testiajoa varten. Ehkä käyn siellä ensi viikolla.)

Aikaa tuli lisää

Sinä päivänä, kun Suomi meni ainakin puoliksi kiinni, en vielä osannut ajatella mitään erityistä. Varsinkaan en osannut huolestua adoptioprosessistamme. Kävin jumpassa ja kaupassa. Työpaikalla oli kuhinaa: seurasimme viestintää ja viestimme itse, ja sitten työnantaja kehotti  meidät etätöihin pääsiäiseen saakka. Lähetin vanhemmilleni viestin, jossa pyysin heitä viemään mummolle ruokaa, jotta hänen ei tarvitse mennä kauppaan lähiaikoina. Varsinainen kotivara meille itsellemme oli hankittu jo pari viikkoa aiemmin koronavirusuutisoinnin muututtua jokapäiväiseksi.

Sitten, monien kyselyiden jälkeen, tuli palvelunantajalta viesti: koronavirus vaikuttaa adoptioihin monessa maassa, myös meillä. Viivettä tulee. (Toisessa ryhmässä iloittiin perheellistymisestä juuri ennen maan rajojen sulkeutumista.)

Olen hämmentynyt, en peloissani enkä varsinkaan osaa oikein surra: tämä prosessi on mikä on, ja minä olen kauan sitten luopunut siitä kuvitelmasta, että siihen voisi millään tavalla vaikuttaa. Sen sijaan Pelastakaa Lasten uusi mainos ”lapsista vailla perhettä” ”1-2 vuoden odotusajoilla” ärsyttää sekä minua että monia muita. Mainonta ja todellisuus eivät kohtaa, etenkään nyt.

Aikaa tuli siis lisää.  Meille ja muille. Paljonko, sitä emme tiedä. Lisää aikaa minulle tarkoittaa aikaa opetella vapaata säestystä, aikaa kohottaa aerobista kuntoa, aikaa täydennyskouluttautua, aikaa hoitaa parisuhdetta. Aikaa odottaa ja keksiä odotusajalle puuhaa, jonka jälkeen voi sanoa: tämä aika ei mennyt hukkaan.

Onneksi elämä on näinkin hyvää. Kunpa se olisi sitä myös niille, joita virus pelottaa, jotka surevat kronologisen kellon kulkua ja pelkäävät lainsäädäntöön kirjoitetun maksimi-iän tulemista vastaan tämän myllerryksen vuoksi. Ja ennen kaikkea niille, joiden ikävä lasta kohtaan vyöryy jo yli.

Kunpa kaikki vain menisi hyvin, kaikilla.

Hänessä on jotakin tuttua

Laajennettuun perheeseen syntyy vauva. Miten odotettu ja ihmeellinen asia! Kaikki aiemmin hymyilyttäneet kliseet käyvät toteen, kun esittelen rakastuneena hymyillen työpaikalla kuvia pikkuihmisestä: eikö olekin aivan erityisen suloinen ja täydellinen lapsi?

Eräänä lauantaina saan sylitellä vauvaa useamman tunnin. Kävelen ympäri kotiamme ja laulan hänelle läpi kaikki ulkoa muistamani laulut: vähän CMX:ää, jotakin nuoruusvuosien musiikkia ja aika monta virsikirjasta sivusilmällä napattua virttä. Virren 600 neljännen säkeistön kohdalla vauva nukahtaa syliin. Hänen syödessään puoliso asettuu pianon ääreen ja alkaa soittaa: syönti lakkaa välittömästi ja silmät laajenevat. Mitä tämä oikein on? Hetken kuuntelun jälkeen ruokailu jatkuu ja kaikkia meitä aikuisia naurattaa. Hän on jokaista varvastaan myöten niin ihana!

Se, mitä en sano ääneen, on tämä: voinko tosiaan rakastua yhtä palavasti vielä toiseenkin lapseen, omaamme? Häneen jonka kasvoilta en löydä mitään tuttua, häneen jolla on meille tullessaan jo omat ilonsa ja surunsa, innostuksensa ja inhonsa kohteet.

Hän, joka ei ole vauva, ei tyhjä taulu (tätähän kuulemma eivät vauvatkaan ole), ei kevyesti yhdellä kädellä kannettavissa eikä kummankaan suvun biologinen jatke, on meidän lapsemme.

Entä rakastuuko meidän lähipiirimme häneen samalla tavalla kuin tähän vaaleaan, hämmästyttävän tutunoloiseen pikkuihmiseen?

Pakko on uskoa että rakkaus minussa ja meissä lisääntyy, ei vähene. Että tämä rakkauteni juuri tähän vauvaan on kurkistus siihen mitä joskus tulee – ei ehkä heti kohdatessamme, mutta eihän niin käy kaikille biologisille vanhemmillekaan. Että rakkaus syntyy ja tulee tilaamatta kun aika on, mutta tulee kuitenkin, koska lapsi on lapsi ja minä haluan rakastaa häntä.