The kysymys ja epäilyksiä adoptioprosessista

Jokainen tapaaminen ja työpuhelu alkaa nykyään The kysymyksellä. Useimmiten se tulee jossakin seuraavista muodoista:

”Aivan ensiksi, onko teidän kullanmurusta kuulunut mitään?”

”Joko tiedätte, milloin pääsette hakemaan hänet kotiin?”

”Onko Kohdemaasta kuulunut mitään?”

”Onko teillä mitään uutta tietoa NN:stä?”

”Miksi tämä vaihe kestää, oikeastiko ette saa mitään tietoa?”

”Milloin olet jäämässä äitiyslomalle?”

Ystävät, työkaverit, esihenkilöt, sijainen, hänen esihenkilönsä, anoppi, asiakkaat, yhteistyökumppanit, perheenjäsenet. On ihanaa ja koskettavaa, että niin montaa kiinnostaa, ja on turhauttavaa sanoa ties kuinka monetta kymmenettä kertaa ”ei”, ”me emme saa väliaikatietoja” tai ”kerron kyllä heti kun jotain kuuluu”. Haluaisin sanoa ihan jotain muuta! Mutta se hetki odottaa aikaansa, edelleen.

Tunnustan taas: aika ajoin epäilen, edistääkö täkäläisen adoptiojärjestön maavastaavamme odottajien prosesseja lainkaan, kysyykö väliaikatietoja, ehdottaako vaihtoehtoja. Jokainen virkamies kun takuulla tietää, että vaativampia asiakkaita palvellaan paremmin: kiireessä ne asiat, joiden perään kukaan ei soita, siirretään odottamaan jossain tulevaisuudessa siintävää rauhallisempaa hetkeä. Tämä on kuitenkin asia, jossain jokainen lisäviikko on viikko poissa siitä elämästä perheessä, johon lapsella on oikeus. Ja viikoista lastenkodissa tulee kuukausia, kuukausista vuosia.

Tämä(kin) on asia, josta haluaisin puhua kuuluvammin. Haluaisin puhua prosessin kustannusten hämäryydestä ja kulujen vertailun mahdottomuudesta, todellisuutta vain sivuavasta mainonnasta ja valheellisista mielikuvista, välinpitämättömästä, viiveitä ja virheitä synnyttävästä viestinnästä, valtasuhteista ja monesta muusta asiasta.

Vielä se ei ole mahdollista, omilla kasvoilla ei ehkä koskaan. On liikaa hävittävää, etenkin sillä ihmisellä, johon kaikki tämä eniten liittyy.

Uusi vuosi, vanhat adoptiorealiteetit

Omikron, se ilmeisesti lievempi mutta aiempia helpommin leviävä virusmuunnos, sotkee adoptiomaailmaa. Ei pahasti -vielä-, mutta aivan riittävästi kuitenkin. Sen verran, että huomasin eilen töissä alkavani katsella kevään töitä sillä silmällä, että se olenkin ehkä minä, joka niitä tekee.

Ja lapsi kasvaa. Päivä päivältä hän kasvaa, ja neljä meillä olevaa kuvaa hänestä ovat pian vuoden takaisia (eiväthän ne heti ottamisen jälkeen meille tulleet, siinä välillä oli aikansa ottava lapsiesityksen tekovaihe). Millainen lapsi siellä kaukana nyt on? Mitä hän osaa tehdä, minkä kokoinen hän on, miten hänen puheensa on kehittynyt, mistä hän ilahtuu, tietääkö lainkaan mitä on edessä? Sen ikäinen hän alkaa olla, että toivoisin hänelle kerrottavan, häntä valmisteltavan tulevaan. Hänen ikäisensä ymmärtää jo paljon, vaikkei tietenkään sellaisia sanoja kuin ”oma perhe” tai ”pysyvästi”.

Olisipa tässä prosessissa edes jokin vaihe hiukan nopeampi ja helpompi! Mutta niin ei vain ole. Se, mitä palvelunantajien sivuilla lukee, on paras mahdollinen versio prosessista: todennäköisesti aikaa ja rahaa kuluu enemmän. Tämän toivoisin ihan jokaisen adoptiota harkitsevan tietävän: viisi vuotta prosessissa on aika normaali aika, mitään ei voi ennustaa ja siksi mahdollisimman ajoissa kannattaa todellakin aloittaa. Vaikka palveluntarjoajien kotisivuilla mainitaan kenties houkuttelevan lyhyitä odotusaika-arvioita, ei niissä huomioida neuvontaan, kotiselvityksen tekoon, adoptioluvan hakemiseen, käännöksiin, virallistuksiin, erilaisiin rekisteröinteihin ja hakumatkan odotukseen kuluvaa aikaa.

Loppusuoralla olijan vinkki kalkkiviivoilla oleville: kannattaa kysyä kokonaisprosessien toteutuneita aikoja eri maiden kohdalla jo silloin, kun adoptiota alkaa harkita. Itse ajattelin aikanaan, että koska lähdimme prosessiin molempien iän alkaessa kolmosella, voisimme ehkä saada toisenkin lapsen adoptiolla (niin, kiittämätön minä toivoo jo toista, kun ei ole saanut vielä sitä ensimmäistäkään). Viimeisten kuukausien aikana olen alkanut ymmärtää, että niin ei ehkä käy. Niinpä samalla, kun odotan kutsua lapseni luo ja vilkuilen etätöitä keittiön pöydän ääressä tehdessäni pienen nappisilmän kuvia jääkaapin ovessa, alan hitaasti luopua ajatuksestani nelihenkisestä perheestä. Sisaruus on ollut parhaita asioita omassa elämässäni, mutta sitä en ehkä voi omalle lapselleni tarjota.

Jos nyt tämän yhden lapsen saisi kotiin, siinähän olisi jo elämältä niin paljon hyvää. Onhan puolisokin ainokainen, eikä hän ole omien sanojensa mukaan koskaan osannut kaivata sisarusta.

(Ja koska nautin suuresti kaikista kommenteista ja keskusteluista, on kysyttävä: millaisia sisaruus- tai prosessiajatuksia muissa adoptio- tai odottajaperheissä näin vuoden 2022 alkaessa on?)

Kolme yötä

On aamu, kello kahdeksanjotain. Mies treenaa syviä vatsalihaksia olohuoneen matolla ennen töihin lähtöä. Minä olen jo joogannut, tiski- ja pyykkikoneet pyörivät taustalla. On aivan hiljaista, jos ei oteta huomioon miehen tuhinaa lattialla ja koneiden hiljaista huminaa. Jopa työnantajan antama uusi läppäri on lähes äänetön, vaikka sillä kirjoittaakin.

Elämä on holdissa. Samalla se ei ole: töitä on vietävä eteenpäin, eläkeikäisten vanhempien terveys yskähtelee, taittelen torttuja pakasteeseen aattoaamuna paistettavaksi. Lapsi tahollaan kasvaa, vaikka hän voisi jo olla perheessä, pysyvien ihmisten kanssa.

Kutsu hakumatkalle voi tulla periaatteessa milloin vain. Se ei ole vielä edes myöhässä aikanaan meille annetusta aika-arviosta, päin vastoin. Eikä sitä ole tullut heillekään, jotka ovat saaneet lapsiesityksensä ennen meitä, joten yritän tietoisesti siirtää odotuksen jälleen kerran sivuun. Silti: mitä lähempänä mahdollista lähtölupaa olemme, sitä vaikeampaa se (tietenkin! kuinkas muuten!) on. Kyselytkin lisääntyvät: töissä kysellään, ystävät kyselevät. Ainoastaan vanhemmat eivät kysele, he tietävät että kuulevat kyllä heti jos jotakin kerrottavaa tulee. Koronatilanne pahenee pitkin Pohjois-Eurooppaa, ja mahdollinen matkustusrajoitteiden lanseeraaminen kohdemaassa hirvittää. Ei enää lisää viivettä tämän vuoksi, eihän? Lapsi on saanut jo koronan vuoksi kaksi vuotta lisää lastenkotielämää, voisiko se jo riittää yhdelle pienelle ihmiselle?

Ja ihan pian tosiaan on joulu. Adoptiopalvelunantaja ja varmaan myös kohdemaan viranomaiset jäävät joulutauolle, eli minkäänlaista liikahdusta ei lähiviikkoina ole luvassa. Huonosta koronatilanteesta huolimatta aiomme kokoontua lähipiirin kesken meille. Jokainen on luvannut tehdä koronan kotitestin ennen autoon astumista, ja jokainen tuo pöytään jotain. Mies siivoaa ja tekee jälkiruoan, minä olen tilannut lähimarketista laatikot kotiovelle. Munakoisosillin ja savusärkitahnan teen edellisenä päivänä, ja sitten kaikki on niin valmista kuin voi olla.

Kaksi tuhatta vuotta sitten eräs pari odotti lasta kaukana kotoa, sanoinkuvaamattoman epämukavalla verolistautumismatkalla. Minä odotan lasta keskellä yltäkylläisyyttä, enkä silti jaksaisi odottaa. Mutta kukin lapsi tulee kun tulee, näemmä saapumistavasta ja vuosisadasta riippumatta. Ja lapsen mukana kaikki muuttuu, jos ei nyt sentään (yleensä) globaalisti niin ainakin paikallisesti, yhdessä perheessä.

Joulurauhaa, kanssaodottajat ja -lukijat! Tämä joulu on tällainen, ensi joulu jotakin muuta. Tuokoon vuosi 2022 sinulle sitä, mitä toivot ja tarvitset.

Odottajan mieli

Haluaisin kirjoittaa enemmän. Juuri nyt paljoakaan konkreettista ei vain ole kerrottavaksi. Huone odottaa, edelleen keskeneräisenä. On polkupyörä, lakanat, ei vielä pottaa. Me odotamme lupaa varata lentoliput.

Oman mielen liikkeet tässä vaiheessa prosessia ovat kiinnostavaa seurattavaa. Päivät ovat erilaisia: välillä katson Youtubesta ”gotcha day” -videoita ja mietin, millainen meidän ja lapsen tapaaminen tulee olemaan. Noilla videoilla soi useimmiten siirappinen musiikki, lapsi on peloissaan vieraan näköisistä aikuisista, ehkä itkeekin. Aikuiset itkevät (onnesta, oletan), ahdistuneen näköiselle lapselle tarjotaan leluja ja eilisessä videossa myös tikkaria ja keksejä. Aikuisten suuri onni ja lapsen tragedia tiivistyvät samaan hetkeen. Näinä hetkinä en tunne tekeväni oikein, minä lapsen pian vieraaseen ympäristöön tuova etuoikeutettu aikuinen. Kaikki tuttu ja turvallinen jää taakse, lapsi siirretään, aikuiset saavat pitää tutun ympäristönsä. (Ja tottakai tiedän kansainvälisen adoption olevan viimesijainen vaihtoehto lapselle. Hänen etunsa. Tiedän, tiedän. Silti kurkkua kuristaa, usein.)

Joinakin päivinä kävelen aamulla leikkikentän ohi kevein askelein ja mietin, onko kurapuku parempi fleecevuorella vai ilman. Pakastan viimeisiä raparperejä ajatellen sitä, että ensi talvena voimme leipoa lapsen kanssa niistä piirakkaa. Varaan kirppispöydän, johon vien kaikki epämukaviksi korona-ajan etätyökautena muuttuneet toimistovaatteet: nythän vielä ehdin ja jaksan. Näinä hetkinä tunnen valtavaa iloa.

Ilahduttavaa on sekin, että kun esittelen lapsen kuvia, on useampi tuttu jo todennut: hänhän näyttää aivan isältään! Nauran ja kerron olevani ihan samaa mieltä. Ehkä yhdennäköisyys ei olekaan vain minun mieleni tuote, vaan jotain samaa heissä on? Isässä ja lapsessa. Voisikohan marraskuussa muuten jo viettää isänpäivää, vaikka isä ja lapsi ovat vielä erossa toisistaan, vai tuntuisiko se liian oudolta?

Ja sitten taas tulee hetki, jolloin ei hymyilytä yhtään. Mitä aika laitoksessa, lapsen varhainen elämä vailla pysyviä hoivasuhteita ovat hänelle tehneet? Riittääkö tavallisten ihmisten tavallinen elämä ja huolenpito paikkaamaan sen, mitä pitkäksi koronan vuoksi venynyt aika laitoksessa on saanut aikaan? Tuleeko murrosiästä kohtuuttoman vaikea, kouluvuosista taistelua ja perhe-elämästämme sietämättömän raskasta?

Näissä vaihtelevissa tunnelmissa aika siis kuluu. Päivä kerrallaan, mutta yllättävän nopeasti. Nopeammin kuin ennen lapsitietoa.

Konkretia lisääntyy

Ilmoitamme Kelaan. Menee viikko, ja postissa tulee tieto myönnetystä äitiysavustuksesta. Äitiyspakkauksen rahallisesta versiosta, tässä tapauksessa.

Menee kaksi viikkoa, ja taas tulee kirje. Nyt saamme ilmoituksen meille myönnetystä adoptiotuesta. Summa on maakohtainen, aina kuitenkin monta tuhatlappusta. Me saamme sillä ehkä lentoliput. Ehkä vähän muutakin, hakumatkan asiakirjakuluja tai jotakin.

Meillä on nyt myös sänky. Vuosia sitten ostettu pinnasänky tulee makuuhuoneeseemme, Torista löytynyt juniorisänky saa odottaa valmiina lapsen huoneessa.

Sijaisen rekrytointia töissä valmistellaan.

Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa asiat etenevät.

Odotus on tullut takaisin

Ensimmäiset viikot lapsitiedon jälkeen kuluivat vauhdilla. Viimeinen kesä kahden aikuisen perheessä, ajattelimme (ja puhuimmekin), nyt on nautittava tästä. Tehtävä kaikki mikä vähänkään houkuttaa. Mutta päivät kuluivat nopeasti eikä mitään kovin erikoista aikuispuuhaa tullut eteen: ehkä olemme todella jo riittävästi eläneet kahdestaan ja vain omien mielitekojemme pohjalta päiviä ja viikkoja suunnitellen.

Olen siis alkanut taas odottaa. Ehkä se tapahtui niinä viikkoina, jolloin valuin loma-ajatuksista takaisin työelämään, sen mietteisiin ja suunnitelmiin. Nyt odotan lupaa lähteä hakumatkalle, en enää puhelimen soimista. Yhtäkaikki, odotan taas vaikka luulin (väärin) tämän tunteen päättyvän lapsiesitykseen.

Nyt aika ei lennä, ei niin kuin vielä kesälomalla, lapsitiedon jälkeisessä euforiassa. Onneksi se kuitenkin kulkee, ja joka ilta käy mielessä ajatus siitä, että olemme todella jälleen päivän verran lähempänä kohtaamista.

Lahja lapselle ja kirje viranomaisille

Maavastaavalta saamamme ohjeen mukaisesti teetämme lapselle Welcome-kansion. Siellä on -jälleen kerran- kuvia meistä ja kodistamme. Kuvissa seikkailee pieni pehmoeläin, joka esittelee taloa ja ihmisiä. Kansion oheen pakkaamme kuvissa näkyvän lelun ja toisenkin, aivan pienen.

Paketti on kaunis, kirjan värit ovat kirkkaat ja ne liitetään kohdemaassa onnellisuuteen ja juhlaan. Lisäilen sivuille vielä loput vuosia sitten ostetuista tarroista ja myös muutaman uuden. Yllättävää kyllä, ne vuosia sitten ostetut tarttuvat yhä.

Viranomaisille osoitetussa kirjeessä lupaamme huolehtia lapsesta parhaan kykymme mukaan ja tarjota hänelle rakastavan kodin. Oma virallisen englannin taitoni huojahtelee, joten mies kirjoittaa tekstin ensin koneelle englanniksi ja minä tekstaan sen sitten saamamme ohjeen mukaan kauniille paperille käsin.

Paketista kirjeineen otetaan vielä kuva, ja sitten käärö lähtee matkaan.

Suoraan kohdemaahan ja lastenkotiin meitä on ehdottomasti kielletty ottamasta yhteyttä, joten myös lapsen lahja menee perille palvelunantajan kautta. Se ei haittaa. Lapsi ehtii kyllä nähdä kuvamme ja leikkiä lahjoillaan, sillä hakumatka siintää vielä kuukausien päässä.

On käsittämättömän ihana ajatus saada antaa omalle lapselle lahja.

Päivä numero kuusi – vastaus lapsiesitykseen

Muutaman -neljän!- päivän kuluttua näen vihdoin puolison. Jollakin hämmästyttävällä tavalla olemme molemmat ilmeisesti onnistuneet säilyttämään toimintakykymme ilman, että olemme voineet jakaa tätä ihmettä fyysisesti samassa paikassa. Kun sitten vihdoin istumme yhdessä tutulla olohuoneen sohvalla, alkaa todellisuus hahmottua. Monta päivää kestäneen ällistyksen tilalle tulee sanomaton riemu, kaiken peittävä onni. Viimein kaikesta viime päivinä mielessä olleesta voi puhua kasvokkain: enää ei tarvitse suoriutua mistään, vaan saa rauhassa olla kotona niine tunteineen, joita lapsiesitys on herättänyt, mutta joita ei oikein ole ollut mahdollista pysähtyä pohtimaan. Mies koettaa ensin avata television, kai tottumuksesta, mutta vihjaan, että nyt voisi olla muutakin tekemistä.

Ja niin me puhumme yöhön asti kaikenlaista, järkevää ja kummallista, kuten: ”mites ne nämä perhevapaat”, ”olen jo katsonut sille pyörää”, ”ehditään saada molemmat rokotukset” ja ”mitähän se sitten syö”.

Olemme onnellisempia kuin koskaan. Puoliso hymyilee vienosti tauotta, tuo sama mies joka on yleensä ilmeeltään niin vakava. Lapsen kuva hänen puhelimessaan on merkitty sydämellä.

Päivänä numero kuusi ilmoitamme virallisesti hyväksyvämme meille tarjotun lapsiesityksen. Ennen sitä ehdimme konsultoida lääkäriä puhelimitse. Keskustelu on hyvä, mutta alan lähes itkeä, kun lääkäri pohtii ääneen sitä, miten tärkeää on, että vauvaa ja pientä lasta silitellään ja hänelle jutellaan. Me emme tiedä kuinka paljon meidän lastamme on silitetty. Lääkärin pohdinnan venyessä tunnen silkkaa fyysistä kipua, ja huomaan miehenkin painavan päätä käsiinsä.

Se lapsi, jota ei ehkä ole silitetty, on meidän lapsemme, ei kuka tahansa.

Päivä numero kolme – käytäntöä ja unelmointia

Kolmantena päivänä surffaan päivän pakollisten jälkeen netissä. Syököhän meidän lapsemme ikäinen syöttötuolissa? Nukkuuko pinnasängyssä vai juniorsängyssä? Millainen turvaistuin tarvitaan? Olisiko potta parempi kuin wc-istuimen supistaja, vai käyttääköhän hän vielä vaippoja?

Käyn myös kylässä adoptioperheessä. Elämä näyttää tavalliselta, mutta nyt vanhempi kertoo siitä, mikä ei näy. Sitäkin on.

Oma olo on kolmannen päivän iltana kevyt. Katson ihmisiä, töitä, elämää. Miten erilaiselta kaikki yhä näyttää.

Ensi kesänä taidamme voida mennä uimarannalle.

Päivä numero kaksi – lapsiesityksestä kertominen

Aamulla soitan vanhemmilleni. Äiti vastaa autosta ja varmistan, että puhelimen kaiutin on päällä. Alan itkeä jo ennen kuin saan sanaa suustani. ”Teistä on nyt sitten tullut kaksinkertaisia isovanhempia”, saan soperrettua. Äidin onni kuuluu puhelimessa: ”Ihanaa! Aivan ihanaa!”

Sitten soitan veljelle. Hän vastaa kaupasta. Onnittelen enoa. ”No sehän on hieno uutinen!” vastaa hän. Ikäero hänen lapseensa ei ole kovin suuri, voi miten iloinen ajatus se on. Serkukset!

Myös tärkeimmille ystäville on kerrottava. Mutta kenelle? Ja miten? Soittaisinko? Päädyn siihen, etten kykene tällä erää kertomaan uutista enää kenellekään jos haluan selvitä päivän pakollisista kuvioista – jotka onneksi alkavat vasta myöhemmin-, ja lähetän viestin muutamille lähimmille. Koska kaikki aivokapasiteettini ja kykyni tuottaa tekstiä puhelimen ruudulle ovat yhtäkkiä kadonneet, lähetän saman viestin kaikille:

”Me saatiin eilen lapsiesitys, pieni mustatukkainen ja ruskeasilmäinen (sukupuoli ja ikä). Näytän kuvia kun nähdään. Oon ihan pöllähtänyt!”

Vastaukseksi saan paljon rakastuneesti hymyileviä emojeja, sydämiä ja onnitteluita. Meidän puolestamme iloitaan, ja se koskettaa.

Muutaman viestinvaihdon jälkeen vaihdan vaatteet ja lähden kellon käskemänä liikkeelle. Automaattiohjaus jatkaa ja näyttää edelleen toimivan, onneksi. Olen samaan aikaan poissa ja enemmän läsnä kuin koskaan ennen. Tuntuu siltä kuin kaikki aistit olisivat auenneet. Ihmisiä virtaa ohi, keskustelen ja esiinnyn ja kuuntelen, ja samaan aikaan tunnen, siis fyysisesti tunnen, maailman olevan perustavalla tavalla jotenkin aivan erilainen kuin vielä toissapäivänä.

Illalla lähden kävelylle ja juttelen pitkään miespuolisen ystävän kanssa. Hänen elämäntilanteensa on toisenlainen, ja hän pahoittelee ettei oikein osaa fiilistellä tätä uutista. Sanon ettei se haittaa. Tämä asia on niin iso, että sana ”iloinen” ei tee oikeutta sille mitä se on ja miltä minusta tuntuu. Niin valtava asia, niin onnellinen, niin ihmeellinen. Niin merkillinen.

Että meille lapsi.