Keskipiste

Uusi kollega tulee käymään työpaikalla. Hänellä on mukanaan lapsi. Hiukan alle kolmevuotias tyttö tutkailee paikkaa ja meitä aikuisia ujosti aikansa, sitten asettuu tiiviisti äitinsä syliin ja lopulta jo tanssahtelee ympäriinsä ja kokeilee lattian töminää. Aina välillä hän vilkaisee äitiään. Kyllä, äiti on vielä siinä. Kaikki on hyvin.

Hänen äitiinsä kohdistamansa katse uppoaa minun sieluuni. Hän katsoo äitiään niin kuin maailman keskipistettä. Niinkuin tähti hän liikkuu tilassa, koko ajan tiedostaen äidin, kuun, olemassaolon ja sijainnin. He ovat selvästi hyvin läheisiä, heijastavat toistensa rakkautta.

Kukaan ei katso minua niin kuin vaaleanpunamekkoinen tyttö äitiään. Minä en ole kenellekään maailman keskipiste, en niin kuin vanhempi lapselleen. Puolisolle kyllä, mutta eri tavalla. Me olemme toisillemme rakkaat, rakkaimmat, mutta tuon nyt näkemäni rakkauden haluaisin kokea.

Pyydänkö liikaa, minä, niin paljon jo elämältä saanut?

On jatkettava

Maailma näyttää taas lähtevän luisuun. Rokotteet viipyvät, uusia ohjeita suolletaan ja arvelen mielessäni Kohdemaan sulkevan taas rajansa. Ja niin käykin.

Kaikki ympärilläni tuntuvat jakavan saman henkisen autiuden, joka on laskeutunut myös tänne. Adoptiomaailma vaikenee vuodenvaihteen kuplivan toiveikkuuden jälkeen. Ei sittenkään heti, ei pian, ehkei koskaan?

Me emme enää säästä uuden kodin vierashuoneen seiniä lapsen tauluille. Kuka tietää, montako vuotta seinät saisivat olla tyhjillään? Minä hiihdän, etsin hyvää muikkureseptiä ja syön lähikaupan alennusjoulusuklaata. Puoliso tekee vaatehuoneesta studion.

Elämä on juhla.

Pinnasängyn lakanat

Moni vertainen on päässyt vuodenvaihteessa hakumatkalle. Syväjäädytetty ajatus siitä, että lapsiesitys voisi joskus tulla meillekin, alkaa taas orastaa.

Elämän merkki: haluaisin pitkästä aikaa päästä penkomaan kirpputorien lapsitavaroita! Omat lelumme alkavat olla tuttujen lasten puhkileikkimiä, olisi kiva löytää uutta.

Kirpputorille en uskaltaudu koronan pelossa, mutta onneksi ovat verkkokaupat. Tilaan vuodevaatteet pinnasänkyyn (se on taas purettu kaappiin) ja ostan kauppareissulla söpön lasten juomapullon. Dinosauruksia pastellisävyissä.

Molemmista ostoksista tulee hyvä mieli. Sitä onkin syytä vaalia myös alkaneena vuonna.

Miten sen kertoisin?

Yhtenä iltana odotan sängyssä unta ja alan leikkiä ajatusleikkiä. Kun joskus saamme sen puhelun, miten kerron siitä: isovanhemmille, kavereille, töihin, Facebookissa?

”Meitä on nyt kolme.” Jokseenkin kliseistä mutta ah, niin selkeää!

Paitsi ettei se ole totta. Siinä vaiheessa ”meitä” on ihan saman verran kuin nytkin, ja konkreettinen kahden kolmeksi muuttuminen on vielä kuukausien päässä. Sitä taas en ehkä jaksa selittää jokaiselle erikseen.

”Saimme lapsiesityksen!” Ihan hyvä ja takuulla sisällöltään tarkka ilmoitus, mutta termin ymmärtävät vain vertaiset, luulen.

”Meitä odottaa Kohdemaassa senjasen ikäinen lapsi.” Paitsi ettei hän sentään ehkä meitä odota, enemmän me häntä.

Pitäisikö tarinoida pitempään? Ehkä. ”Yksi elämänvaihe on tullut päätepisteeseen. Olemme saaneet tiedon, että *joskus tulevaisuudessa* meidän joukkoomme liittyy lapsi Kohdemaasta, iältään N vuotta. Onnellinen päivä!”

Paitsi mitä jos se ei ole onnellinen päivä? Mitä jos haluankin perääntyä koko asiasta kun kuulen, että odotus olisi vihdoin muuttumassa todeksi? Jos petyn, en ilahdu ollenkaan?

Huoh, tätä ajatusleikkiä ei selvästi kannata jatkaa. Asia kerrallaan.

”Olette ihan siellä ensimmäisten joukossa”

Ennen joulua ratkean kysymään lisätietoja maavastaavaltamme. Palvelunantajan viestintä on taas ollut tutun niukkaa, ja olen tikahtua tiedonjanooni. Olisiko nyt jotakin kerrottavaa, ihan mitä tahansa?

Maavastaavan viesti on kannustava: kunhan nyt nimetyt lapset pääsevät koteihinsa, alkaa uusia lapsiesityksiä varmaankin tulla. Ja olemme kärjessä, kyllä kyllä.

2020 ei siis ollut se vuosi, jolloin me lapsiperheellistyimme. Toki vuosi on ollut sellainen, että tekee mieli todeta: ehkä hyvä niin. Koronan muutama arki on jo tuttua, asunto aiempaa isompi, uusi työkin sujuu.

Vuonna 2021 toivon kuitenkin jo sitä Suurta muutosta. Ihan todella. Neljä vuotta tätä prosessia tulee pian täyteen, ja se on jo melkoinen pala ihmiselämää. Hyviä vuosia kaikkineen, mutta jospa sitä viidettä odotusvuotta ei kuitenkaan enää tulisi.

Hyvää joulua ja hyviä uutisia vuoteesi 2021, rakas lukija! Olettakaamme, että kaikki käy hyvin.

Yhtenä yönä meitä on neljä

Unessa saamme lapsiesityksen.

Aiemmin kodissamme käynyt sosiaalityöntekijä oli kannustava, äärimmäisen kannustava. ”Eiköhän se sieltä nyt tule”, sanoi hän useamman kerran ja tarkoitti tietenkin lapsiesitystä. Jos en tietäisi palvelunantomme keskeytetyn, voisi keskustelun perusteella luulla hänen tietävän enemmän kuin voi ääneen lausua. Siksi on uskottava, että hän vain halusi rohkaista meitä, jo usean vuoden tällä tiellä kulkeneita.

Mutta alitajunta, se toivoo. Unen lapsiesitys koskee kahta lasta: tyttöjä, iältään 4 ja 1,5 vuotiaita. Muistan sen lämpimän riemun ja liikutuksen edelleen, miten onnellinen uni.

”Palvelunantoonne tulee tauko”

Olemme muuttaneet. Uusi koti on paljon edellistä suurempi, siinä on piha ja naapurustossa paljon lapsia.

Sosiaalityöntekijä tulee käymään. Hänen on nähtävä uusi koti omin silmin, jotta hän voi kirjoittaa lisäselvityksen. Selvitys menee yhdessä olosuhdemuutosilmoituksen kanssa adoptiolautakuntaan, joka käsittelee muutoksen oman aikataulunsa puitteissa. Ja mikä huvittavinta, ”palvelunantomme keskeytetään” väliajaksi.

Mikä palvelu? Emme ole tähänkään saakka saaneet juuri mitään, mikä sopisi tuon lavean palvelu -termin alle. Tokihan arkinen ymmärrys sanoo, että tänä aikana emme voi saada lapsitystä, mutta niitähän nyt ei ole muutenkaan koronan vuoksi juuri tullut. Mikä sitten muuttuu ja kuinkahan iso lasku tästäkin tulee?

(Veikkaan: ei mikään ja 300 €. Jälkimmäisen voisi tarkistaa, mutten viitsi vaan keskityn olemaan onnellinen uudesta kodista.)

Neuvolakortti ja vieras pinnasängyssä

Koti laitetaan laatikoihin.
Kesken pakkaamisen puoliso tulee keittiöön ja näyttää vaaleansinistä vihkoa: tällainen löytyi. Neuvolakortti. ”Sehän kannattaa säästää”, sanon minä automaattisesti, ja melkein jatkan lauseen loppuun. Loppu olisi kuulunut näin: ”on sitten hyvä vertailla kehittyykö lapsi samaan tapaan kuin isänsä”.

Huvittavaa. Meille adoptio-odotus on niin tavallista, että välillä unohtuu ettei tuleva lapsi peri meiltä geenejään. Että hän on jonkun muun lapsi kunnes tulee meille, ja myös sen jälkeen. Meidän ja sen toisen, jolla on nimi, elämä, omat haaveensa ja surunsa.

***

Pieni kummilapsi käy lomaviikolla vanhempineen kylässä. Vauva nukkuu kotikuvauksesta kokoon jätetyssä pinnasängyssä ja leikkii kirpputorilta ostamillani leluilla. Mukavaa, että joku nukkuu ja leikkii, ja että se joku on vielä niin ihmeellinen pieni tyyppi. Ikään kuin tuo pieni ihminen Brion pinnasängyssä olisi lupaus siitä, että joskus tässä sängyssä nukkuu myös hänen tummempi serkkunsa. Ei niin pitkä ja hoikka kuin nyt tuhiseva pieni ihminen, mutta lapsi, jolla on täällä serkku, eno, isovanhemmat ja joukko kummeja. Jonka vanhempia olemme me ja jolle juuri tuo sänky on oma.

Pessimistin odotus on helpompaa

Kohdemaasta on ikuisuudelta tuntuneen tauon jälkeen tullut taas lapsiesitys. Toivo, tuo kellarin häkkivarastoon ajat sitten säilöön laitettu tunne herää: meidän paperimmehan voivat juuri nyt olla jonkun käsissä! Jos lapsiesitys tulisi nyt, milloin voisi olla hakumatkaan vuoro? Eikö meidän kuuluisi olla aika lailla seuraavat, joille SE puhelu tulee?

Puoli vuotta koronan sulkemassa maailmassa on mennyt yllättävän hyvin. Olen ollut välillä alamaissa, välillä vihainen, usein vain unohtanut koko odotuksen. Nyt, kun konkreettinen mahdollisuus asioiden etenemiseen antaa viitteitä olemassaolostaan, huomaan palaavani aiempaan. Ja todella: toivon ja ei-toivomisen vuorottelu on raskasta. On taas suojattava itseään pettymyksiltä, joita toivon viriäminen väistämättä synnyttää. On tyhjennettävä mielestään ajatukset, joiden olemassaoloa joskus helli ja jotka sittemmin siirsi tietoisesti sivuun mielestä ja koko elämästä.

Ehkä olisi helpompaa, jos jonakin päivänä vain puhelin soisi. Ilman toiveita, väliaika-arvailua, politiikan seuraamista, palstoilla liikkuvia tiedonmurusia. Jos sitä vain unohtaisi kunnes ei enää haluaisi eikä tarvitsisi unohtaa.

Viipyvät adoptiot televisiossa

Eräänä iltana A-studiossa keskustellaan kansainvälisten adoptioiden viipymisestä koronapandemian aikana. Makoilemme sängyllä ja katsomme ohjelman yhdessä. Adoptioperheiden puheenjohtaja ja toimittaja tekevät parhaansa, mutta eivät saa muita vierailijoita vastaamaan siihen, mitä me odottajat eniten haluaisimme tietää.

Miksi tänne oli mahdollista tuoda tilauslennoilla marjanpoimijoita mutta ei pieniä lapsia kera saattajien? Onko lapsen etu tosiaan se, että perhettä odotetaan ehkä vuosia pitempään kuin oli tarkoitus? Mitä adoptioiden vauhdittamiseksi on koronan aikana konkreettisesti tehty?

Ei juuri mitään, ilmeisesti. Mitään faktaa toimistaan vieraat eivät osaa kertoa. He ovat ilmaisseet yhteistyökumppaneilleen olevansa valmiita yhteistyöhön kun adoptiot alkavat taas edetä, mutta mitään muuta en heidän sanoistaan saa irti. Että katsellaan ja eihän tälle mitään voi. Kyllä tämä on nyt raskas tilanne odottajille.

Voihan tälle tilanteelle nyt jotain tehdä! Täytyy voida! Sisäisesti kihisen, mies ärhentelee ääneen. Oletteko, arvon adoptioviranomaiset, kuulleet lobbaamisesta? Vaihtoehtojen etsimisestä? Aktiivisemmasta tiedottamisesta Suomen aiemmin hyvästä koronatilanteesta, kahdenkeskisistä neuvotteluista viranomaisten kesken? Mielipidevaikuttamisesta, yhteistyökumppanuuksien vahvistamisesta, uusien etsimisestä, lääketieteellisen asiantuntemuksen tarjoamisesta?

Mistä me oikein teille maksamme?