Röntgenkuvia työpaikan käytävällä

Työt alkavat. Ensimmäisellä viikolla kohtaan työkaverin hänen työhuoneensa ovella.

”Moii! Milloin se sun laskettu aika nyt onkaan? Tai mihin tuota teidän hommaa nyt voisi verrata?”

”Sitä laskettua aikaa ei tässä kyllä oikein oo.”

”No kai teillä jotain on? Ootteko te jo plussanneet?”

” No joo. Me ollaan varmaan plussattu kun on saatu adoptiolupa, ja sit me saadaan joskus lapsiesitys joka on niinku… ööö… ne röntgenkuvat?”

Että jos ei moni tiedä adoptiosta mitään niin eipä ole biologinen lisääntyminen allekirjoittaneellakaan hallussa.

 

Maavastaavan tapaaminen

Palveluntarjoaja vakuuttaa joka suuntaan haluavansa tukea odottajia adoptioprosessin kaikissa vaiheissa. He myös kertovat haluavansa tavata kaikki odottajat mielellään vähintään kerran kasvokkain.

Varaamme siis tapaamisajan maavastaavan kanssa, sillä kesäloma vie meidät Helsinkiin.

Haluaisin kertoa, että tapaaminen on informatiivinen ja rohkaiseva, mutta se ei ole kumpaakaan. Se ei ole… mitään. Maavastaava ei katso kertaakaan silmiin ja vastailee kysymyksiimme joko asian vierestä tai ivalliseen (näin sen koemme) sävyyn. Aivan kuten puhelimessa ja sähköposteissakin.

Esimerkki 1, ivallisuus: Miehen tiedustellessa, miten nopeasti matkustusluvan saamisesta meidän on oltava kohdemaassa, hän vastaa opettavaiseen sävyyn ettei ”siinä kohtaa enää venkoilla sillä lapsen on tärkeää päästä mahdollisimman pian perheeseen. Kyllä silloin pitäisi jo voida jättää työt taakse.”

Esimerkki 2, epämääräisyys: Minä kysyn, millaisia ikä- ja sukupuolijakaumaltaan olevia  lapsiesityksiä kohdemaasta on viime aikoina tullut. Hän vastaa: ”hmmm, niin. Monenlaisia! Jaa, tosiaan. Mitenkäs teillä olikaan näissä papereissa, joo-o, tuota, niinpä se on, kyllä kyllä.”

Tätä siis saa viidellä tuhannella eurolla. Järjestön tilat ovat hienot, mutta todellisuus on kaukana ammattimaisesta. Jos toimisin itse työssäni vastaavalla tavalla, päättyisivät hommat varmasti aika pian.

Tapaaminen on silkkaa ajanhukkaa. Minkäänlaista asiakaspalvelua ei ole, vastauksia ei saa, huumorikaan ei auta. Ulkona sihisemme ulos kaiken turhautumisen, eikä siihen riitäkään ihan hetki. Suunnittelemme prosessin todellisuuden avaamista järjestön rahoittajille (esimiehet tietänevät kyllä missä mennään), kunhan lapsi on kotona. Siihen asti on oltava hiljaa, vaikka mieli tekisi saattaa tämä surkeus koko maailman nähtäväksi.

Isofixistä ja tilantarpeesta

Tuttavapariskunta karauttaa pihaan palatessaan autokaupoilta. He ovat käyneet koeajamassa isompia autoja, koska lisääntyvät ihmiset vaativat lisää tilaa.

Jo samalla viikolla huomaan houkuttelevani puolisoa autokauppakierrokselle. Lisää tilaa, meillekin! Puolisoa huvittaa: hän palaa työmatkalta, ja vaimoon on sillä välin tarttunut autokuume.

Paitsi lapsiperheen muuttuvilla tarpeilla, perustelen asiaa myös pitkillä työmatkoillani. Onhan se mukavaa istua korkeammalla, näkee paremmin. Turvallisuus! Ja mahtuisi tavaraa takakonttiin, nyt ei oikein mahdu. Lisäksi olen oppinut uuden termin: isofix-valmius, sitäkään nykyisessä autossa ei ole.

Joitakin viikkoja sitten asunnossamme kävi myös kiinteistönvälittäjä, sillä pohdimme isompaan asuntoon siirtymistä. Asia jäi odottamaan, ja palaamme siihen kenties lomakauden jälkeen.

Meistä tuli klisee. Jos nyt, vaikkei lasta näy mailla halmeilla.

Ps. Tuttu pariskunta valmennuskurssilta saa lapsiesityksen. Ihmeellistä! Jossakin siellä, kaukana ja näkymättömissä, meistä tehdään perheitä.

Hyväksikäytöstä ja selviytymisestä

Kesäloman aluksi asetun tyynyjen kera sohvalle ja katson Stacey Dooleyn dokkarin lastaan myyvistä filippiiniläisäideistä (katsottavissa linkissä elokuun -19 loppuun asti). Dokumentti näyttää kaksi dramaattista kiinniottotilannetta, jossa äidit tuovat amerikkalaiselle asiakkaalleen -tässä tapauksessa peitepoliisille- eri-ikäisiä lapsiaan ja kertovat, mitä heille saa milläkin hinnalla tehdä. Tilanteet päättyvät poliisin ja sosiaaliviranomaisten väliintuloon, eivätkä lapset tämän jälkeen todennäköisesti enää palaa vanhemmilleen. Sukulaisille, ehkä? Vai onko hyväksikäytetty lapsi liian likainen, liian traumatisoitunut, sukulaiset liian köyhiä? Joutuvatko lapset laitokseen? Ja tätäkin mietin: päätyvätkö he tai jotkut heistä tulevaisuudessa adoptioon?

Käsittääkseni eri maat toimivat eri tavoin sen suhteen, tulevatko huostaanotetut lapset kansainväliseen adoptioon. Monessa maassa tulevat, ei ensi- vaan viimesijaisena vaihtoehtona, mutta kuitenkin. Ajatus tuntuu ristiriitaiselta. Tokihan ”rikas länsimaa” saattaa tarjota kuntouttavamman kasvuympäristön, terapiaa ja muuta tukea enemmän kuin syntymämaa.

Silti: adoptiovanhemmat saavat hämmästyttävän vähän valmennusta traumoista ja traumataustan vaikutuksesta. Me tiedämme mitä tarkoittaa kiintymyssuhdehäiriö, istumme kiltisti adoptioneuvonnan tapaamisissa ja käymme valmennuskurssin, osallistumme luennoille ja lainaamme kirjastosta kaiken aihetta sivuavan. Mutta silti, silti! Tuttu sijaisvanhempi kertoo, että heidän koulutuksessaan neuvottiin miten suhtautua, jos lapsi vaikkapa haluaa nukkua puukko tyynyn alla.

Meille ei ole kerrottu.

Siksi haluaisin tietää tämän: Kuinka vaikeilla elämänkokemuksilla varustettuja lapsia adoptoidaan ulkomaille?

Erityistarvelomakkeella me kehtasimme toivoa, että meille ei esitettäisi lasta, jolla on tiedossa oleva katulapsi- tai hyväksikäyttötausta. Mutta eivätkö juuri he tarvitse perheen? Vai ovatko jotkin asiat vain liian vaikeita, niin että elämästä uudessa(kaan) kotimaassa voisi tulla edes kohtuullista? Jos, niin mikä on vaihtoehto kotimaassa?

Ajatukseni ovat umpisolmussa. Kuinka vaikeista asioista adoptioperheet yrittävät parhaillaan selvitä tai ovat jo selvinneet? Entä mistä kaikesta selviävät kaltoinkohdellut pienet ihmiset, ja miten ihmeessa?

 

Mitä hyvää lapsi tuo?

On kummallista tietää (adoptiotietäminen = uskoa vahvasti, toivoa vielä enemmän) että ensi kesänä meitä on kolme. Koko ajan jotakin on meneillään viimeistä kertaa: juhannus aikuisten kesken, fatbiken vuokraus extempore-maastopyöräilyä varten, päivälliseksi rieskaa ja raejuustoa hotellin sängyssä. Loputon vanuminen kylpylän porealtaassakin tuntuu jäähyväisiltä. Hyvällä tavalla.

Pitkään lapsen saaminen näytti mielestäni vain sarjalta luopumisia. Nyt uskon ja toivon, että lapsen mukana tulee myös jotakin uutta, positiivista. Mutta mitä?

En tiedä. Kuka kertoisi jotain hyvää, kun tavallinen perhepuhe sisältää lähinnä väsymystä, kiirettä ja oman ajan kaipuuta?

Tämä uusi tyyppi

Olen aina pitänyt itseäni perusreippaana ihmisenä. Sellaisena, joka juttelee tuntemattomille perhejuhlissa, tarjoutuu ajamaan kapeilla vuoristoteillä, haluaa suurkaupungissa poistua pääkaduilta ja maistaa  niitä kummallisia ruokia. Joka katsoo matkustaessaan kohteen kiinnostavuuden ennen matkustustiedotetta, laulaa (pakon edessä) julkisesti ilman erityistä laulutaitoa ja niin edelleen.

Olen koko aikuisikäni pyrkinyt siihen, että ainakaan rohkeuden puute ei estä asioita tapahtumasta, järki ja harkinta toki ovat toki sitten toinen juttu. Mutta ei nössöily.

Nyt jokin on muuttunut.

Minusta on tullut varovainen. Ei asioissa, joiden riskit ovat henkisiä (häpeän ja harmituksen kanssa voin kyllä jotenkin elää edelleen), mutta marginaalisetkin fyysiset riskit tuntuvat yhtäkkiä kamalilta.

Siispä: ei enää kipeänä töiden tekemistä, ei matkoja epämääräisillä lentoyhtiöillä, ei kaupunkipyöräilyä ilman kypärää.

Kuka tämä uusi tyyppi oikein on? Mistä hän tuli elämääni, ja pääsenkö hänestä enää koskaan eroon?

Tämä vastasyntynyt ja kutsumatta seuraani liittynyt riskianalyytikko ärsyttää itseäni, ja  muutama kaverikin on jo saanut hänestä osansa.

Minä, joka en koskaan ole suostunut sanomaan, että pelottaa, olen joutunut tunnustamaan sen jo muutamaankin otteeseen. Pelko on estänyt asioita tapahtumasta, saanut näkemään huolia, joita en ennen tuntenut.

Jos pelkkä odotus tekee minusta tällaisen, millaista elämä lapsen kanssa mahtaa olla?

Sitten tuli tilaisuus

Työkokouksen alussa sitten sanon sen.  ”Me odotetaan puolison kanssa adoptiolasta.”

”Ollaan oltu tässä prosessissa nyt reilut pari vuotta, ei tämä niin mahdottoman pitkältä tunnu.”

”Ei me tiedetä siitä oikeastaan vielä mitään. Lapsiesitystä odotetaan.”

Mitä he sitten sanovat?

”Oi, onnea, mahtavaa!”

”Minkä ikäinen, tyttö vai poika, milloin?”

”Onko teillä jo sille sänky tai muuta tavaraa?”

”Joko ootte miettineet sille nimiä?”

”Mä alan nyt itkeä.”

Kannatti kertoa. Vaikka kaikki menisi pieleen, olisin ainakin ehtinyt iloita hetken avoimesti. Ja muut kanssani.