villis

Lahjoista ja perinnöllisyydestä

Juomme aamukahvia lapsuudenkodissani, kun äiti kysyy yllättäen, eikö minua harmita kun Puoliso on niin monipuolisesti lahjakas (hän on!) ja nyt se kaikki lahjakkuus jää periytymättä.

Huvittaa ja ällistyttää, haikeutta yritän tunnistaa mutta tuloksetta. Harmittaako?

Ei oikeastaan. Puoliso on poikkeuksellisen lahjakas monessa asiassa, mutta se ei vielä takaa elämässä mitään. Hänen kaltaisillaan on omat haasteensa. Omien geenieni katkeaminenkin harmittaa vain sen verran, että kuvittelisin tulevani itseni kaltaisen lapsen kanssa toimeen sujuvammin kuin ihan erilaisia luonteenpiirteitä omaavan lapsen kanssa. Mutta eihän biologinen sukulaisuus samankaltaisuutta takaa, tiedän sen. Samoista aineksista tulee aivan erilaisia lapsia.

Siksi en osaa harmitella: meille tulee (toivottavasti!) ihan vain lapsi, ei kummankaan suvun tai ominaisuuksien jatke tai toiveiden täyttäjä. Oma persoonansa, ihminen vain. Ihan sellainen kuin on.

Adoptiovanhempi: Nuori, rikas ja komea?

Jatkan edellistä ajatustani vielä hetken.

Adoptiovanhemman on siis oltava Aivan Sairaan Hyvä. Ei välttämättä vanhempana (millä sekin mitattaisiin? noh, ilmeisesti psykologin lausuntoakin joissain kohdemaissa vaaditaan), mutta monella yksittäisellä mittarilla, jotka liittyvät vanhemmuuteen enemmän tai vähemmän. Tähän mennessä tiedän, että meidän on oltava ainakin:

Heteroita (check!)
Avioliitossa, joka on kestänyt useamman vuoden (checkcheck!)
Riittävän, mutta ei liian, nuoria (ok, jos prosessi ei veny sietämättömäksi)
Kykeneviä säästämään (keskipalkkaisuus riittää useimpiin kohdemaihin, ainakin pk-seudun ulkopuolella ja kun auto on iältään 10+)
Terveitä (check, mutta voi apua: tämähän ei riipu ollenkaan itsestä ja vuosien prosessissa kaikki on mahdollista)
Riittävän väljästi asuvia (miniatyyrikolmiomme riittää, tästä yllätyin)
Tahrattomia (yksittäinen ylinopeussakko ei ole este, mutta esim. hoidetut mielenterveysongelmat ilmeisesti ovat)

Onneksi en taida vielä edes tietää kaikkea.

Adoptio on nuorallakävelyä ilman turvaverkkoa

En ole koskaan ollut huolissani, pääsenkö juuri siihen opiskelu- tai työpaikkaan, jota olen hakenut. Miksi? Koska olen tiennyt, että suunnitelman A epäonnistuessa on olemassa myös vaihtoehdot B ja C. Usein olen pedannut ne itselleni valmiiksi: hakenut sitä vähän vähemmänkin kiinnostavaa työtä tai opiskelupaikkaa, jonka olen lähes varmasti tiennyt saavani. Leppoisaa, eikö?

Adoptioprosessissa tällainen suunnittelu ei onnistu. Mitään suunnitelmaa X ei ole. Jos meiltä evätään adoptiolupa (esimerkiksi toinen meistä sairastuu), ei kakkosvaihtoehto ole kohdistaa hakua toiseen maahan tai hiukan vanhempaan lapseen. Ei. Prosessi päättyy siihen.

Miten tämän epävarmuuden kanssa sitten voi elää? Kun ei voi oikeastaan tehdä yhtään mitään selustansa turvaamiseksi? En tiedä. Toistaiseksi yritän vältellä tietoisesti lapseen liittyviä suunnitelmia (noh, eihän se ihan niin mene), kierrän kaukaa lastentarvikekaupat, en fiilistele hellillä mielikuvilla.

Lisäksi psyykkaan itseäni tällä: Me hannuhanhet emme ole _lopullisesti_ biologisesti lapsettomia, kai. Tai ainakaan lääketiede ei osaa selittää, miksi me emme saisi biologista lasta. Adoptioprosessin kaatuessa voisimme siis siirtyä vielä yrittämään biologisen lapsen saamista, aivan heti omakaan ikäni ei tule vastaan. Miten itsekkäältä tuntuu sanoa, että silti adoptioprosessin keskeytyminen olisi varmasti elämäni suurin suru. Sitä, miten suuri suru se olisi, en uskalla kuvitella, kuten en onnistunuttakaan lopputulosta. Tätä laivaa ei todellakaan ohjata itse.

Adoptioprosessin napa on Helsingissä

Pelastakaa Lapset julkaisi kotisivujensa ajankohtaista -osiossa ensi kevään adoptioon liittyviä tilaisuuksia. Yllätys: eiväthän ne täällä maakunnassa ole. Tai ovat, tavallaan ja osittain: 15 tilaisuutta Helsingissä, viisi muualla. Prosessiin liittyvää yleistietoa tarjotaan maakuntiin, mutta maainfot ja kaikki muu spesifi tieto on tarjolla vain pääkaupungissa. Sama on tilanne Interpedialla. Verkossa? Ei tietenkään.

Tai oikeastaan: miksi ei? Ne tilaisuudet, joissa olen ollut, eivät ole olleet erityisen vuorovaikutteisia. Läsnäololla ei ole ollut lisäarvoa: Työntekijä on puhunut, osallistujat ovat kiittäneet ja poistuneet. Joku on ehkä jäänyt juttelemaan työntekijän kanssa tilaisuuden jälkeen, mutta sehän ei vaikuta siihen, etteikö kaikille tarjottava info olisi aivan yhtä laadukasta verkossakin. Kysymyksiä voisi esittää vaikka Twitterissä, jos PeLa ei ole halukas tai kykenevä hankkimaan vuorovaikutteista striimausmahdollisuutta (nehän maksavat).

Tämä prosessi on niin hidas ja kallis, että Pela ja Interpedia voisivat tehdä osansa sen helpottamiseksi ja siirtää tiedotuksensa nykyaikaan. Kai siitä vaikka jonkun EU:n tai STEA:n (entinen RAY) hankkeen voisi tehdä?

Isänpäivä

On isänpäivä. Emme vietä sitä.

Sen sijaan menemme kotikaupungin kylpylään. Viikonloppu hotellissa on lähes ilmainen, emmekä jaksa lähteä kauemmas. Teemme kaikkea sitä, mitä kaksi aikuista vapaana viikonloppuna voi tehdä: istumme porealtaassa, käymme teatterissa, nukumme, luemme kirjoja, syömme hyvin.

Ensi vuonnakaan isänpäivää ei vietetä, se on selvää. Kahden vuoden päästä teoriassa jo voisi. Sitä seuraavan isänpäivän ajatteleminen on realistisempaa. 2020? Kuulostaa kaukaiselta.

Jos puolisosta tulisi nyt isä, hän olisi ylihuolehtiva, sitoutunut, hauska. Hän aikoo lukea lapselle paljon kirjoja.

Lääkäriluento

Jossakin vaiheessa osallistumme lääkäriluennolle. Tai minä osallistun, puoliso ei mahdu mukaan. Ahtaudumme kokoustilaan, moikkailemme muiden osallistujien kanssa. Olemme jo hiukan samaa heimoa, meillä on yhteinen toive.

Päivän jälkeen meillä on myös yhteinen taakka. Moni diagnoosi on saanut uuden merkityksen, laajemman ja raskaamman. Kaikkeen voi liittyä kaikkea, kaikki voivat olla viitteitä paljon vakavammista ongelmista. Yhtäkkiä tiedämme liikaa ja silti aivan liian vähän. Lääkäri puhuu paljon, mutta ei kuitenkaan voi sanoa juuri mitään. Lapsi on enemmän kuin diagnoosi. Sama vaiva on eri ihmisillä erilainen.

Ennen luentoa olemme puolison kanssa sitä mieltä, että ”ei juuri mitään”.

Luennon jälkeen emme ole yhtään viisaampia. Huiskin lyijykynällä rasteja ruutuun luennon jälkihöyryissä, fiilispohjalta. Suunnittelen pyytäväni miestä tekemään saman, sitten voisimme vertailla valintojamme. Ja ehkä kuitenkaan ei. Tässä neuvottelussa ei tehdä kompromisseja, jokaisen rastin on oltava yhteinen.

Onneksi luennoitsija vakuuttaa, että lasten taustatiedot tulevat ensin hänen tai jonkun muun lääkärin käsiin. He konsultoivat, katsovat mahdollisia videoita, miettivät liitännäissairauksia ja hoitomahdollisuuksia.

En voi olla miettimättä, että hyvä ihminen kelpuuttaisi paljon enemmän ja hankalampia erityistarpeita kuin mihin me tulemme päätymään. Pärjääväthän biologiset vanhemmatkin kaikenlaisten erityistarpeiden kanssa, ei heiltä kysytä valmiuksia ottaa vastaan sairas tai vammainen lapsi. Meiltä kysytään, meiltä etuoikeutetuilta.

Piano ja pyhäinpäivä

Pitää sitten ostaa piano, toteaa puoliso yllättäen ruokapöydässä.
Sitten.

Tiedämme molemmat, mitä se tarkoittaa.

Täytyy tehdä tilaa makuuhuoneeseen, hän jatkaa. Tietokone pitää siirtää pois että lapsi tavaroineen mahtuu paremmin. Ja kunnollinen sähköpiano olohuoneeseen, niin että hän voi soittaa sitä ja lapsi saa hyviä vaikutteita.

En ole ainoa, joka suunnittelee. Pyhäinpäivänä vien kynttilät hautausmaalle ja ajattelen sen olevan perinne, jonka haluan siirtää lapselle.

Kynttilöitä on tuhansia. Itkettää, vaikkei ole syytä. Moni läheinen on kuluneena vuonna luopunut jostakusta rakkaastaan, minä en.

Ota hänet vastaan, suuri pyhä Jumala.
Ota hänet vastaan, kaipaavia lohduta.

Ehkä mies soittaa muutaman vuoden päästä pyhäinpäivänä sitä olohuoneessa, lapselle.

Jähmettyvänsinkoilevanvenyvä aika

Aikaa ei ole. Ei voi olla. Objektiivista aikaa ainakaan.

Epämääräisen pituisen adoptio-odotuksen omituisin puoli on aika, joka välillä syöksähtelee (lapsihan on täällä aivan kohta!) ja välillä jähmettyy paikalleen kuin ei aikoisi liikkua enää koskaan (miksi seuraavaan neuvontakertaan on vielä noin monta viikkoa?). Tutkailen tätä uutta aikaa uteliaana, sieppaan sen pinsetteihini ja kääntelen sitä. Mikä saa ennen niin tasaiset minuutit venymään, sinkoilemaan ja karkailemaan ulottumattomiini? Voinko jotenkin välttää ne hetket, jotka jatkuvat tunneiksi, tunnit, joista tulee päiviä?

Vielä en ole turhautunut, tämä tahti tuntuu hyvältä. Muutama vuosi ja lapsi tulee, eikö niin?

Mutta jos niin ei käykään, en tiedä, mitä ajalle tapahtuu. Kuka jaksaa odottaa vuosikausia? Neljä vuotta? Kuusi? Voiko odottamisen silloin unohtaa, antaa kuukausien ja vuosien vain hoitaa tehtävänsä? Tuleeko minusta todella odottamalla parempi äiti ja ihminen juuri sille yhdelle lapselle, kuten väitetään?

Epäilen, mutta tässä prosessissa minun mielipiteilläni ja tuntemuksillani ei ole minkäänlaista roolia. Istun puisessa veneessä ja katselen, miten tuuli kuljettaa sitä hiljalleen kohti jotakin, joka näkyy vasta pienenä pisteenä taivaanrannassa. Airoja ei tässä veneessä näy, moottorista puhumattakaan. Tulppa sentään on, ja niin minä seilaan kalenteri taskussani vakaasti, joskin hallitsemattomasti kohti jotakin, josta en vielä tiedä onko kyseessä luoto, ajopuu vai satama.

Kello raksuttaa, outlookissa on merkintöjä ensi kevääseen asti, monenlaista kiinnostavaa on luvassa. Vaikka en voi soutaa, uskallan sentään lukea veneessäni Esko Valtaojaa (kaikki adoptiokirjallisuus on jo luettu).

Mitä lähipiiri sanoo?

”Ihanaa!”

”Miten kerrostalossa onnistuu vaunujen kanssa liikkuminen?”

”Eikö niillä ole kaikkia sairauksia?”

”Me arvattiin.”

”Jos sillä on traumoja?”

Ja sitten taas uudestaan, eri suusta: ”Ihanaa!”

Onhan se sitä, sillä tavalla vaivihkaa. Mutta miten ristiriitaista on, kun ei oikeastaan voi vielä iloita, hädin tuskin uskaltaa toivoa.

Onko alkuraskaus näin ristiriitaista, huikeaa, pelottavaa ja iloista yhtä aikaa?

Erityistarvelista

Ensimmäinen erityistarvelistaan tutustuminen sijoittuu jonnekin vuoteen 2008, jolloin tilasimme adoptiokansion selattavaksi. Lista oli monta vuotta pois mielestä, kuten koko kansio, mutta nyt sen olemassaolo on fakta, jota ei enää voi kiertää.

Joskus se lista on täytettävä. Päätettävä, sopiiko meille että lapsella on huulihalkio, vesipää, cp-vamma, astma, kehitysviiveitä, puuttuva raaja, näkyvä luomi tai arpi. Saako hän olla katulapsi, kuuro, sokea, kehitysvammainen, autismin kirjoon kuuluva? Voiko biologisilla vanhemmilla olla taustalla alkoholin tai muiden päihteiden käyttöä, rikoksia?

Listasta keskustellaan varovasti, pala kerrallaan. Onneksi vielä on aikaa hankkia tietoa ja tutkailla itseään.

Yhtäkkiä biologista lasta odottavien ”kunhan vain on terve”-puhe on alkanut kuulostaa lähes utopistiselta.

Saako haavetta terveestä tai edes mahdollisimman terveestä lapsesta edes päästää ajatuksiinsa, jos odottaa adoptiolasta?

Päästän silti, minä läpeensä inhimillinen ihminen, enkä tiedä pitäisikö syyllistyä vai ei.