Terveisiä päivystyksestä

Jouluyönä lähdettiin paikalliseen päivystykseen. Läheisellä ahdisti ja puristi, ja puhelimessa konsultoiva hoitaja katsoi paremmaksi kutsua hänet vastaanotolle. Lähdin kuskiksi ja saattajaksi.

Yhden keskipitkän elokuvan verran odotimme pääsyä hoitajalle, sitten odotimme lisää näytteenottopaikassa ja niin edelleen. Koko reissuun meni vajaat neljä tuntia, ja henkilökunnan mukaan yö oli rauhallinen.

Kaiken odottamisen jälkeen en voi olla pohtimatta,

a) että sote-uudistus saattaa tulla tarpeeseen monellakin tapaa

b) pitäisikö ottaa  sairauskuluvakuutus itselle

c) pitäisikö ottaa mikätahansakuluvakuutus lapselle.

Ne joululahjahelikopteteitaan puristavat, pihisevät ja reporankana toppavaatteissaan päivystyksen penkeillä makaavat pikkupotilaat olivat sielua riipivä näky. Huolestuneet, säikähtäneet vanhemmat ehkä vielä riipivämpi. Jos jollakin vakuutuksella voin väistää edes osan noista tuntien jonoista, on se aika monen euron väärti.

Vinkkejä ja kokemuksia aiheeseen liittyen otetaan todellakin vastaan.

 

 

 

”Teillä on tosi hyvät valmiudet”

Näin sanoo sosiaalityöntekijä, ja meitä hymyilyttää. Tuntuu hienommalta kuin ylioppilasjuhlissa. Samalla hetkellinen toiveikkuus hirvittää: nyt ei saa innostua, kaikki voi mennä vielä pieleen, ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa…

Edessä kun on niin monenlaista. Se raskauden ensimmäinen, kriittinen kolme kuukautta ei tunnu adoptioprosessissa loppuvan ikinä. Koko ajan ollaan keskenmenoriskin äärellä, vaikka elämässä ei tapahtuisi mitään yllättävää. Vaikka me emme muuttuisi, maailma takuulla muuttuu: politiikka, lait, säädökset, hakijoiden määrä, prioriteetit…

Ja silti: teillä on niin hyvät valmiudet. Meillä!

Suunnistusta verkostokartalla

Yhtä adoptioneuvontaa varten raapustelen paperille verkostokartan. Mies lupaa piirtää sen tietokoneella puhtaaksi.

Kartassa elävistä ihmisistä tulee ympyröitä. Keskellä me kaksi istumme superpallossa, pallomeressä. Pienempiin ympyröihin meidät liittävät viivat, suorat, katkonaiset tai salamoivat. Salamoivia on vähiten, onneksi. Montako salamaa voi piirtää yhteen verkostoon sen olematta huolestuttavaa? Jos pitää valita, ovatko välit johonkuhun ”etäiset” vai ”ristiriitaiset”, on helpompaa kallistua katkoviivan suuntaan. Salama on huono, salama vaatii toimenpiteitä. Siis: onneksi niitä on vähän.

Entä ystävät? Heitä on paljon. Osa heistä asuu lähellä, osa kaukana. Muutamien kaukana olevien kanssa suhde on ajatuksissani niin luja, että piirrän suoran viivan vaikka soittelemme ja tapaamme vain kerran-pari vuodessa. Onko se väärin? Hehän ovat huipputärkeitä! Haluan lisää vaihtoehtoja näille rakkaille ihmisille, sydämiä, tuplaviivoja, jotain. Ja miten voin piirtää samanlaisen viivan äitiini, kälyyni ja lapsuudenystävääni? Näissä suhteissa ei ole mitään samaa, paitsi että ne ovat ohjeistuksen mukaisia ”vahvoja suhteita”.

Sukulaiset ovat kinkkisiä. Pienessä suvussa ollaan ajatuksellisesti läheisiä, mutta ei silti tavata kovin usein. Suuremmassa suvussa ollaan mutkikkaampia, eikä toinen puolisoista vieläkään hahmota koko kuviota. Miten sosiaalityöntekijä voisi? Ja juuri hänen pitää, jos jonkun.

Koulut, päiväkodit, avoin varhaiskasvatus. Ne ovat lähellä, mutta mitään suhdetta niihin ei ole. Tietenkään, meillä lapsettomilla. Piirrämme palloja, mutta viivoja niiden ja meidän välille ei synny. Googlaamme päiväkotien painotukset, ne kuulostavat hyvältä. Kaukaiselta tämä kaikki tuntuu, niin kovin kaukaiselta.

Suuri suru

Ehkä ennakoin jotakin, kun pyhäinpäivänä mietiskelin onnekasta kulunutta vuotta ja sitä, etten ole sen aikana joutunut luopumaan kenestäkään läheisestäni. Silmänräpäys, ja olin saattamassa hautaan rakasta mummoani. Yllättäen kuollutta.

Siksi en ole kirjoittanut. On ollut liikaa tekemistä, liikaa asioita hoidettavaksi, vaatteita läpikäytäväksi ja puheluita soitettavaksi. Ajatukset ovat olleet paljon raskaammat kuin se mielentila, jonka kirjoittaminen vaatii.

Olen myös peilannut edesmennyttä mummoani viime päivinä itseeni. Haluaisin olla kuin hän -ihmisenä ja joskus myös äitinä-, mutta en ole. Mummo oli suurisydäminen, minä paljon itsekkäämpi. Mummo ymmärsi, minä tuomitsen. Mummo ei tuonut itseään esiin, minä hermostun jos joudun pysyttelemään hiljaa ja syrjässä.

Riittääköhän yksi elämä tekemään minusta edes hitusen enemmän hänen kaltaistaan? Toivon niin.

Lahjoista ja perinnöllisyydestä

Juomme aamukahvia lapsuudenkodissani, kun äiti kysyy yllättäen, eikö minua harmita kun Puoliso on niin monipuolisesti lahjakas (hän on!) ja nyt se kaikki lahjakkuus jää periytymättä.

Huvittaa ja ällistyttää, haikeutta yritän tunnistaa mutta tuloksetta. Harmittaako?

Ei oikeastaan. Puoliso on poikkeuksellisen lahjakas monessa asiassa, mutta se ei vielä takaa elämässä mitään. Hänen kaltaisillaan on omat haasteensa. Omien geenieni katkeaminenkin harmittaa vain sen verran, että kuvittelisin tulevani itseni kaltaisen lapsen kanssa toimeen sujuvammin kuin ihan erilaisia luonteenpiirteitä omaavan lapsen kanssa. Mutta eihän biologinen sukulaisuus samankaltaisuutta takaa, tiedän sen. Samoista aineksista tulee aivan erilaisia lapsia.

Siksi en osaa harmitella: meille tulee (toivottavasti!) ihan vain lapsi, ei kummankaan suvun tai ominaisuuksien jatke tai toiveiden täyttäjä. Oma persoonansa, ihminen vain. Ihan sellainen kuin on.

Adoptiovanhempi: Nuori, rikas ja komea?

Jatkan edellistä ajatustani vielä hetken.

Adoptiovanhemman on siis oltava Aivan Sairaan Hyvä. Ei välttämättä vanhempana (millä sekin mitattaisiin? noh, ilmeisesti psykologin lausuntoakin joissain kohdemaissa vaaditaan), mutta monella yksittäisellä mittarilla, jotka liittyvät vanhemmuuteen enemmän tai vähemmän. Tähän mennessä tiedän, että meidän on oltava ainakin:

  • Heteroita (check!)
  • Avioliitossa, joka on kestänyt useamman vuoden (checkcheck!)
  • Riittävän, mutta ei liian, nuoria (ok, jos prosessi ei veny sietämättömäksi)
  • Kykeneviä säästämään (keskipalkkaisuus riittää useimpiin kohdemaihin, ainakin pk-seudun ulkopuolella ja kun auto on iältään 10+)
  • Terveitä (check, mutta voi apua: tämähän ei riipu ollenkaan itsestä ja vuosien prosessissa kaikki on mahdollista)
  • Riittävän väljästi asuvia (miniatyyrikolmiomme riittää, tästä yllätyin)
  • Tahrattomia (yksittäinen ylinopeussakko ei ole este, mutta esim. hoidetut mielenterveysongelmat ilmeisesti ovat)

Onneksi en taida vielä edes tietää kaikkea.

Adoptio on nuorallakävelyä ilman turvaverkkoa

En ole koskaan ollut huolissani, pääsenkö juuri siihen opiskelu- tai työpaikkaan, jota olen hakenut. Miksi? Koska olen tiennyt, että suunnitelman A epäonnistuessa on olemassa myös vaihtoehdot B ja C.  Usein olen pedannut ne itselleni valmiiksi: hakenut sitä vähän vähemmänkin kiinnostavaa työtä tai opiskelupaikkaa, jonka olen lähes varmasti tiennyt saavani. Leppoisaa, eikö?

Adoptioprosessissa tällainen suunnittelu ei onnistu. Mitään suunnitelmaa X ei ole. Jos meiltä evätään adoptiolupa (esimerkiksi toinen meistä sairastuu), ei kakkosvaihtoehto ole kohdistaa hakua toiseen maahan tai hiukan vanhempaan lapseen. Ei. Prosessi päättyy siihen.

Miten tämän epävarmuuden kanssa sitten voi elää? Kun ei voi oikeastaan tehdä yhtään mitään selustansa turvaamiseksi? En tiedä. Toistaiseksi yritän vältellä tietoisesti lapseen liittyviä suunnitelmia (noh, eihän se ihan niin mene), kierrän kaukaa lastentarvikekaupat, en fiilistele hellillä mielikuvilla.

Lisäksi psyykkaan itseäni tällä: Me hannuhanhet emme ole _lopullisesti_ biologisesti lapsettomia, kai. Tai ainakaan lääketiede ei osaa selittää, miksi me emme saisi biologista lasta. Adoptioprosessin kaatuessa voisimme siis siirtyä vielä yrittämään biologisen lapsen saamista, aivan heti omakaan ikäni ei tule vastaan. Miten itsekkäältä tuntuu sanoa, että silti adoptioprosessin keskeytyminen olisi varmasti elämäni suurin suru. Sitä, miten suuri suru se olisi, en uskalla kuvitella, kuten en onnistunuttakaan lopputulosta. Tätä laivaa ei todellakaan ohjata itse.

 

 

Adoptioprosessin napa on Helsingissä

Pelastakaa Lapset julkaisi kotisivujensa ajankohtaista -osiossa ensi kevään adoptioon liittyviä tilaisuuksia. Yllätys: eiväthän ne täällä maakunnassa ole. Tai ovat, tavallaan ja osittain:  15 tilaisuutta Helsingissä, viisi muualla. Prosessiin liittyvää yleistietoa tarjotaan maakuntiin, mutta maainfot ja kaikki muu spesifi tieto on tarjolla vain pääkaupungissa. Sama on tilanne Interpedialla. Verkossa? Ei tietenkään.

Tai oikeastaan: miksi ei? Ne tilaisuudet, joissa olen ollut, eivät ole olleet erityisen vuorovaikutteisia. Läsnäololla ei ole ollut lisäarvoa: Työntekijä on puhunut, osallistujat ovat kiittäneet ja poistuneet. Joku on ehkä jäänyt juttelemaan työntekijän kanssa tilaisuuden jälkeen, mutta sehän ei vaikuta siihen, etteikö kaikille tarjottava info olisi aivan yhtä laadukasta verkossakin. Kysymyksiä voisi esittää vaikka Twitterissä, jos PeLa ei ole halukas tai kykenevä hankkimaan vuorovaikutteista striimausmahdollisuutta (nehän maksavat).

Tämä prosessi on niin hidas ja kallis, että Pela ja Interpedia voisivat tehdä osansa sen helpottamiseksi ja siirtää tiedotuksensa nykyaikaan. Kai siitä vaikka jonkun EU:n tai STEA:n (entinen RAY) hankkeen voisi tehdä?

 

Isänpäivä

On isänpäivä. Emme vietä sitä.

Sen sijaan menemme kotikaupungin kylpylään. Viikonloppu hotellissa on lähes ilmainen, emmekä jaksa lähteä kauemmas. Teemme kaikkea sitä, mitä kaksi aikuista vapaana viikonloppuna voi tehdä: istumme porealtaassa, käymme teatterissa, nukumme, luemme kirjoja, syömme hyvin.

Ensi vuonnakaan isänpäivää ei vietetä, se on selvää. Kahden vuoden päästä teoriassa jo voisi. Sitä seuraavan isänpäivän ajatteleminen on realistisempaa. 2020? Kuulostaa kaukaiselta.

Jos puolisosta tulisi nyt isä, hän olisi ylihuolehtiva, sitoutunut, hauska. Hän aikoo lukea lapselle paljon kirjoja.

Lääkäriluento

Jossakin vaiheessa osallistumme lääkäriluennolle. Tai minä osallistun, puoliso ei mahdu mukaan. Ahtaudumme kokoustilaan, moikkailemme muiden osallistujien kanssa. Olemme jo hiukan samaa heimoa, meillä on yhteinen toive.

Päivän jälkeen meillä on myös yhteinen taakka. Moni diagnoosi on saanut uuden merkityksen, laajemman ja raskaamman. Kaikkeen voi liittyä kaikkea, kaikki voivat olla viitteitä paljon vakavammista ongelmista. Yhtäkkiä tiedämme liikaa ja silti aivan liian vähän. Lääkäri puhuu paljon, mutta ei kuitenkaan voi sanoa juuri mitään. Lapsi on enemmän kuin diagnoosi. Sama vaiva on eri ihmisillä erilainen.

Ennen luentoa olemme puolison kanssa sitä mieltä, että ”ei juuri mitään”.

Luennon jälkeen emme ole yhtään viisaampia. Huiskin lyijykynällä rasteja ruutuun luennon jälkihöyryissä, fiilispohjalta. Suunnittelen pyytäväni miestä tekemään saman, sitten voisimme vertailla valintojamme. Ja ehkä kuitenkaan ei. Tässä neuvottelussa ei tehdä kompromisseja, jokaisen rastin on oltava yhteinen.

Onneksi luennoitsija vakuuttaa, että lasten taustatiedot tulevat ensin hänen tai jonkun muun lääkärin käsiin. He konsultoivat, katsovat mahdollisia videoita, miettivät liitännäissairauksia ja hoitomahdollisuuksia.

En voi olla miettimättä, että hyvä ihminen kelpuuttaisi paljon enemmän ja hankalampia erityistarpeita kuin mihin me tulemme päätymään. Pärjääväthän biologiset vanhemmatkin kaikenlaisten erityistarpeiden kanssa, ei heiltä kysytä valmiuksia ottaa vastaan sairas tai vammainen lapsi. Meiltä kysytään, meiltä etuoikeutetuilta.