The kysymys ja epäilyksiä adoptioprosessista

Jokainen tapaaminen ja työpuhelu alkaa nykyään The kysymyksellä. Useimmiten se tulee jossakin seuraavista muodoista:

”Aivan ensiksi, onko teidän kullanmurusta kuulunut mitään?”

”Joko tiedätte, milloin pääsette hakemaan hänet kotiin?”

”Onko Kohdemaasta kuulunut mitään?”

”Onko teillä mitään uutta tietoa NN:stä?”

”Miksi tämä vaihe kestää, oikeastiko ette saa mitään tietoa?”

”Milloin olet jäämässä äitiyslomalle?”

Ystävät, työkaverit, esihenkilöt, sijainen, hänen esihenkilönsä, anoppi, asiakkaat, yhteistyökumppanit, perheenjäsenet. On ihanaa ja koskettavaa, että niin montaa kiinnostaa, ja on turhauttavaa sanoa ties kuinka monetta kymmenettä kertaa ”ei”, ”me emme saa väliaikatietoja” tai ”kerron kyllä heti kun jotain kuuluu”. Haluaisin sanoa ihan jotain muuta! Mutta se hetki odottaa aikaansa, edelleen.

Tunnustan taas: aika ajoin epäilen, edistääkö täkäläisen adoptiojärjestön maavastaavamme odottajien prosesseja lainkaan, kysyykö väliaikatietoja, ehdottaako vaihtoehtoja. Jokainen virkamies kun takuulla tietää, että vaativampia asiakkaita palvellaan paremmin: kiireessä ne asiat, joiden perään kukaan ei soita, siirretään odottamaan jossain tulevaisuudessa siintävää rauhallisempaa hetkeä. Tämä on kuitenkin asia, jossain jokainen lisäviikko on viikko poissa siitä elämästä perheessä, johon lapsella on oikeus. Ja viikoista lastenkodissa tulee kuukausia, kuukausista vuosia.

Tämä(kin) on asia, josta haluaisin puhua kuuluvammin. Haluaisin puhua prosessin kustannusten hämäryydestä ja kulujen vertailun mahdottomuudesta, todellisuutta vain sivuavasta mainonnasta ja valheellisista mielikuvista, välinpitämättömästä, viiveitä ja virheitä synnyttävästä viestinnästä, valtasuhteista ja monesta muusta asiasta.

Vielä se ei ole mahdollista, omilla kasvoilla ei ehkä koskaan. On liikaa hävittävää, etenkin sillä ihmisellä, johon kaikki tämä eniten liittyy.

Uusi vuosi, vanhat adoptiorealiteetit

Omikron, se ilmeisesti lievempi mutta aiempia helpommin leviävä virusmuunnos, sotkee adoptiomaailmaa. Ei pahasti -vielä-, mutta aivan riittävästi kuitenkin. Sen verran, että huomasin eilen töissä alkavani katsella kevään töitä sillä silmällä, että se olenkin ehkä minä, joka niitä tekee.

Ja lapsi kasvaa. Päivä päivältä hän kasvaa, ja neljä meillä olevaa kuvaa hänestä ovat pian vuoden takaisia (eiväthän ne heti ottamisen jälkeen meille tulleet, siinä välillä oli aikansa ottava lapsiesityksen tekovaihe). Millainen lapsi siellä kaukana nyt on? Mitä hän osaa tehdä, minkä kokoinen hän on, miten hänen puheensa on kehittynyt, mistä hän ilahtuu, tietääkö lainkaan mitä on edessä? Sen ikäinen hän alkaa olla, että toivoisin hänelle kerrottavan, häntä valmisteltavan tulevaan. Hänen ikäisensä ymmärtää jo paljon, vaikkei tietenkään sellaisia sanoja kuin ”oma perhe” tai ”pysyvästi”.

Olisipa tässä prosessissa edes jokin vaihe hiukan nopeampi ja helpompi! Mutta niin ei vain ole. Se, mitä palvelunantajien sivuilla lukee, on paras mahdollinen versio prosessista: todennäköisesti aikaa ja rahaa kuluu enemmän. Tämän toivoisin ihan jokaisen adoptiota harkitsevan tietävän: viisi vuotta prosessissa on aika normaali aika, mitään ei voi ennustaa ja siksi mahdollisimman ajoissa kannattaa todellakin aloittaa. Vaikka palveluntarjoajien kotisivuilla mainitaan kenties houkuttelevan lyhyitä odotusaika-arvioita, ei niissä huomioida neuvontaan, kotiselvityksen tekoon, adoptioluvan hakemiseen, käännöksiin, virallistuksiin, erilaisiin rekisteröinteihin ja hakumatkan odotukseen kuluvaa aikaa.

Loppusuoralla olijan vinkki kalkkiviivoilla oleville: kannattaa kysyä kokonaisprosessien toteutuneita aikoja eri maiden kohdalla jo silloin, kun adoptiota alkaa harkita. Itse ajattelin aikanaan, että koska lähdimme prosessiin molempien iän alkaessa kolmosella, voisimme ehkä saada toisenkin lapsen adoptiolla (niin, kiittämätön minä toivoo jo toista, kun ei ole saanut vielä sitä ensimmäistäkään). Viimeisten kuukausien aikana olen alkanut ymmärtää, että niin ei ehkä käy. Niinpä samalla, kun odotan kutsua lapseni luo ja vilkuilen etätöitä keittiön pöydän ääressä tehdessäni pienen nappisilmän kuvia jääkaapin ovessa, alan hitaasti luopua ajatuksestani nelihenkisestä perheestä. Sisaruus on ollut parhaita asioita omassa elämässäni, mutta sitä en ehkä voi omalle lapselleni tarjota.

Jos nyt tämän yhden lapsen saisi kotiin, siinähän olisi jo elämältä niin paljon hyvää. Onhan puolisokin ainokainen, eikä hän ole omien sanojensa mukaan koskaan osannut kaivata sisarusta.

(Ja koska nautin suuresti kaikista kommenteista ja keskusteluista, on kysyttävä: millaisia sisaruus- tai prosessiajatuksia muissa adoptio- tai odottajaperheissä näin vuoden 2022 alkaessa on?)

Kolme yötä

On aamu, kello kahdeksanjotain. Mies treenaa syviä vatsalihaksia olohuoneen matolla ennen töihin lähtöä. Minä olen jo joogannut, tiski- ja pyykkikoneet pyörivät taustalla. On aivan hiljaista, jos ei oteta huomioon miehen tuhinaa lattialla ja koneiden hiljaista huminaa. Jopa työnantajan antama uusi läppäri on lähes äänetön, vaikka sillä kirjoittaakin.

Elämä on holdissa. Samalla se ei ole: töitä on vietävä eteenpäin, eläkeikäisten vanhempien terveys yskähtelee, taittelen torttuja pakasteeseen aattoaamuna paistettavaksi. Lapsi tahollaan kasvaa, vaikka hän voisi jo olla perheessä, pysyvien ihmisten kanssa.

Kutsu hakumatkalle voi tulla periaatteessa milloin vain. Se ei ole vielä edes myöhässä aikanaan meille annetusta aika-arviosta, päin vastoin. Eikä sitä ole tullut heillekään, jotka ovat saaneet lapsiesityksensä ennen meitä, joten yritän tietoisesti siirtää odotuksen jälleen kerran sivuun. Silti: mitä lähempänä mahdollista lähtölupaa olemme, sitä vaikeampaa se (tietenkin! kuinkas muuten!) on. Kyselytkin lisääntyvät: töissä kysellään, ystävät kyselevät. Ainoastaan vanhemmat eivät kysele, he tietävät että kuulevat kyllä heti jos jotakin kerrottavaa tulee. Koronatilanne pahenee pitkin Pohjois-Eurooppaa, ja mahdollinen matkustusrajoitteiden lanseeraaminen kohdemaassa hirvittää. Ei enää lisää viivettä tämän vuoksi, eihän? Lapsi on saanut jo koronan vuoksi kaksi vuotta lisää lastenkotielämää, voisiko se jo riittää yhdelle pienelle ihmiselle?

Ja ihan pian tosiaan on joulu. Adoptiopalvelunantaja ja varmaan myös kohdemaan viranomaiset jäävät joulutauolle, eli minkäänlaista liikahdusta ei lähiviikkoina ole luvassa. Huonosta koronatilanteesta huolimatta aiomme kokoontua lähipiirin kesken meille. Jokainen on luvannut tehdä koronan kotitestin ennen autoon astumista, ja jokainen tuo pöytään jotain. Mies siivoaa ja tekee jälkiruoan, minä olen tilannut lähimarketista laatikot kotiovelle. Munakoisosillin ja savusärkitahnan teen edellisenä päivänä, ja sitten kaikki on niin valmista kuin voi olla.

Kaksi tuhatta vuotta sitten eräs pari odotti lasta kaukana kotoa, sanoinkuvaamattoman epämukavalla verolistautumismatkalla. Minä odotan lasta keskellä yltäkylläisyyttä, enkä silti jaksaisi odottaa. Mutta kukin lapsi tulee kun tulee, näemmä saapumistavasta ja vuosisadasta riippumatta. Ja lapsen mukana kaikki muuttuu, jos ei nyt sentään (yleensä) globaalisti niin ainakin paikallisesti, yhdessä perheessä.

Joulurauhaa, kanssaodottajat ja -lukijat! Tämä joulu on tällainen, ensi joulu jotakin muuta. Tuokoon vuosi 2022 sinulle sitä, mitä toivot ja tarvitset.

Sosiaalityöntekijän tapaaminen

Tapaamme sosiaalityöntekijän. Edellisen kerran tapasimme vuosi sitten, ja tässä välissä ihminen on jälleen vaihtunut. Olemme tässä tilanteessa jo niin monetta kertaa, että vitsailen asiasta puolisolle odottaessamme aulassa tapaamisen alkua. Puoliso ei hymyile, häntä turhalta tuntuva poissaolo töistä harmittaa. Ymmärrän hyvin. Tapaamisen tarkoitus on lähinnä tutustua ja päivittää kuulumisista se, mitä vuoden aikana on tapahtunut.

Tapaamishuoneessa olemme myönteisiä, minä jatkan huumoriosastolla, luomme mukavaa tunnelmaa jotta keskustelu sujuisi mahdollisimman nopeasti. Tuntuu eittämättä hankalalta jakaa tätä vaihetta taas uuden ihmisen kanssa. Tilanne, jossa olemme, on kuitenkin niin erikoinen: tiedämme lapsemme olemassaolosta, huone on valmis (leluja on saatu taas lisää), työnantajat ovat valmiina, mummot kutovat lapselle sukkia, ja tässä sitä vain odotellaan byrokratian rattaiden loksahtamista sille kohdalle, jossa sanotaan: tulkaa! On siis iloa, mutta sen edessä on kuitenkin monta sanaa: mutta, odottakaa, ehkä, viranomaistyö, korona, muutos, adoption arvaamattomuus, kuukaudet. Iloa on, mutta ei varauksetonta.

Tapaaminen on lyhyt. Sen jälkeen suuntaamme kahville, tai siis minä: mies tilaa vihersmoothien, minä jättikokoisen latten. Molempien lautasilla isot, sokeria uhkuvat leivonnaiset. Josko tämä olisi tässä ketjussa nyt viimeinen tapaaminen ilman lasta?

Puolitoista astetta

Glasgowsta ei kuulunut mitään hyvää. Maapallo lämpenee holtittomasti edelleen, ja minä yksityisautoilen sushiravintolaan jatkossakin. Teollisuus laskee kemikaalijäämiä samaan jokeen, josta toiset ottavat kaiken käyttövetensä ja sademetsiä hakataan öljypalmujen tieltä.

Miten ihmeessä tämän selitän tulevalle lapselleni? Että vanhempiesi elämäntapa oli sietämätön (nykyään sentään aiempaa parempi, muttei todellakaan kestävä) eivätkä he olleet mukana mielenosoituksissa tai kampanjoissa ilmastorajoitteiden puolesta. Että he tiesivät tämän katastrofin nousevan pintaan ja pakottavan koko globaalin ihmisyhteisön polvilleen vielä sinun elinaikanasi. Että sinä maksat vanhempiesi ja isovanhempiesi sukupolvien virheistä.

Sinä, joka olet jo kasvanut suurkaupungissa, jossa ilmanlaatu on ajoittain niin surkea, että silmiä kirvelee ja maskin käyttöä suositellaan muunkin kuin koronapandemian vuoksi. Sinä, jonka biologiset vanhemmat ovat sietämättömän epätasa-arvon jyräämiä ja siksi luovuttaneet sinut kasvamaan toisessa perheessä, ja jonka adoptiovanhemmat kuuluvat siihen onnekkaaseen marginaaliin, joka vielä kehtaa valittaa, kun hoitoraha on vain muutaman satasen kuukaudessa.

”Anteeksi” on ihan liian pieni sana. Sinä maksat aikanasi tästä kaikesta liian kovan hinnan, koska minä ja me emme halunneet maksaa mitään.

Melkein-isänpäivä

Eilinen, siis aika mones isänpäivä tässä prosessissa kului lähes huomaamatta. ”Aiotteko juhlia?” kyselivät työkaverit. ”Ei me varmaan, mulla on se työmatkakin”, arvelin. En silti malttanut olla huomioimatta miestä pikkiriikkisen. Ostin appelsiinisuklaan makuista maustekahvia, minikokoisen suklaalevyn ja kortin, jonka kannessa siteerattiin muumeja:

”Muumipeikon isä kaipasi perhettään ja kuistiaan. Hänestä tuntui äkkiä, että vasta siellä hän voisi olla juuri niin vapaa ja seikkaileva kuin oikean isän tulee olla.”

Kortissa taisi koskettaa jokin. En ole ihan varma, mikä. Ehkä Tove Jansson oli onnistunut muotoilemaan sanoiksi jotakin sellaista, jonka haluaisin itsekin puolisolleni, tulevalle isälle luvata: että vaikka millaista tulee, niin sinä olet edelleen vapaa ihminen. Että seikkailut eivät lopu, päinvastoin.

Vaikka minähän se taidan olla, joka niitä seikkailuita ja vapautta kaipaa. Tai luulee kaipaavansa. Äitiyteen liittyy ajatuksissani niin paljon enemmän rajoitteita kuin isyyteen, että on suorastaan kiusallista huomata ajattelevansa niin stereotyyppisesti. Että sitten ei voi sitä ei tätä eikä tuotakaan. Vaikka mitä konkreettista se, tämä tai tuo oikeastaan ovat? Olenhan sitoutunut vapaaehtoisesti ja onnellisesti muihinkin asioihin, jotka rajoittavat vapauttani: puolisooni ja työpaikkaani nyt ainakin. En voi lähteä huomenna kiertämään Botswanaa enkä asentaa Tinderiä puhelimeeni (tai ainakaan näistä ei seuraa mitään hyvää, vaikka periaatteessa ne mahdollisia ovatkin). Sitoutumalla näihin olen saanut paljon enemmän kuin menettänyt. Miksei lapsenkin kanssa olisi juuri näin?

Ehkä rajoista ja vapaudesta puhumisen aika on jo mennyt. Elämä on vain muuttumassa, ja juuri nyt sen tiedon on riitettävä.

Opiskelua perhevapaalla?


Kun syksy etenee, ajatus vuodesta perhevapaalla, täysin työ- ja paljolti koko aikuisten elämän ulkopuolella, alkaa tuntua aiempaa todemmalta. Kun on elänyt vajaat 40 vuotta itselleen ja siitä 15 vuotta työelämä erittäin korkealle priorisoituna, alkaa jossain kohdassa mietityttää, voisiko jokin oma juttu olla kuitenkin tarpeen perhevapaillakin. Lenkkeily ja kotijumppa toki, mutta siirtymä työelämästä hiekkalaatikolle saattaa olla sen verran kovaa kamaa, että mahtuisikohan elämään jokin pienenpieni, ihkaoikea aikuisten juttu? Opiskelu, työkeikat, jokin?

Hautaan ajatuksen töistä välittömästi. Nyt on tarkoitus olla irrallaan työelämästä. Niiden kantaminen lapsen oheen tuntuu ajatuksena mahdottomuudelta. Mutta entä jotakin muuta? Jotakin hauskaa, kevyttä, nykyistä työtä tukevaa opiskelua, jota voisi joskus hyödyntää vaikka yritystoiminnassa?

Perusteellisen etsimisen jälkeen löydän ratkaisukeskeisen valmentajan koulutuksen. Työkaverit kannustavat ja kertovat itsekin kaivanneensa jotakin omaa aikoinaan perhevapaalla. Mies ei ensin innostu ollenkaan, mutta kun kerron, ettei koulutusta ole kuin kerran kuussa eikä sekään vaadi matkustamista, hänkin suopuu idealleni. Tuntee kai vaimonsa. Sitä paitsi päivä kuukaudessa muiden aikuisten kanssa tehtävälle opiskelulle on varmaan tarpeen, kun vietän viikot lapsen kanssa.

Ja niin ilmoittaudun. Saan kirjallisuuslistan, jota alan työstää heti. Referaatit, mind mapit, täältä tullaan! Lapsen kanssa tulevalle ajalle jätän vain luennot, kaiken itsenäisen työskentelyn yritän tehdä alta pois ennen kuin matkaliput ovat taskussa.

Nähtäväksi jää, onko opiskelu lapsen ohessa viisautta vai katastrofi, mutta ainakin nyt ajatus tuntuu todella hyvältä. Mielelläni kuulen kokemuksia ja kommentteja sinulta, rakas blogivieras – oletko opiskellut tai työskennellyt perhevapailla, ja kannattiko? Tekisitkö jotakin toisin?

Elna, minä ja kadonnut lokakuu

Yhtenä päivänä saan idean. Idean, joka tulee viemään kaiken vapaa-aikani seuraavina viikkoina niin, etten ehdi edes kirjoittaa blogiin.

Idea on oikeastaan kysymys: Saisikohan iloisia ja omaa silmää miellyttäviä lastenvaatteita jos ompelisi ne itse?

Saahan niitä. Haen äidin vanhan, vaatehuoneen hyllyllä viimeiset kaksikymmentä pölyyntyneen saumurin (siihen meni aikanaan eli jonakin lamavuosien kesänä isän koko lomaraha, saan kuulla) ja kiikutan sen huoltoon. Sinne menee satanen. Saa sillä Elnaan ainakin led-lampun ruuvattuna paikalleen, ehkä jotain muutakin.

Lapsuudenystävä antaa pikakurssin saumurin käyttöön. Ensin pitää ommella olat, sitten hihat ja kyljet yhdellä saumalla. Kaavat leikataan usein taitteelta. Kovin liukkaalla kankaalla ei kannata aloittaa. Saan häneltä mukaani pari Ottobre-lehteä ja yhden tulostetun, erinomaisen (=tarpeeksi) helpoksi osoittautuvan lasten housukaavan.

Samalla kerralla, kun haen toimivaksi osoittautuvan saumurin huollosta, syöksyn lokakuisessa sateessa lähimpään kangaskauppaan. Siellä on somaa, vaaleansinistä jääkarhucollegea (”ilmastonmuutoskangasta!” kommentoi mies). Alelaarista mukaan lähtee vielä vähän paksumpaa, harjattua collegea ja vuosia sitten kirpparilta ostettuun ohueen retrokankaaseen sopivaa resoria. Sitten kotiin ja kone surisemaan!

Surisemaanpa hyvinkin. Kaksi päivää kone on hiljaa ja minä surisen (ja sihisen, ja kihisen, ja juon pari kuohuviinipiccoloa) yrittäessäni saada lankoja paikalleen. Sitten vihdoin, aika monen googletuksen ja ainakin neljän opaskirjan läpiluennan jälkeen kone alkaa yhtäkkiä suoltaa nättiä ja tasaista tikkiä. Tai siis saumaa, jihaa!

Lähden liikkeelle kirpparikankaasta, josta saan kohtuudella aikaan hihattoman paidan (piti tulla t-paita, mutta unohdin ne hihat) ja somat housut. Sitten koneesta putkahtavat pöydälle jääkarhuhousut. Sitten huppari, jonka pääntie jää niin pieneksi, ettei siitä mahtuisi läpi edes keskikokoinen marsu. Sitten college. Minun lapselleni, veljenpojalle – kenelle vielä? Ystävän lapset ovat isoja ja varmaan jo aika laatutietoisia (kahden viikon harrasteuralla vastaanottajan riman on syytä olla hyvin matalalla), mutta toisella ystävällä on kesällä syntynyt vauva. Hänelle? Vauvan vaatteet näyttävät vaativan neppareita ja muuta hankalaa, joten: kyllä, meidän lapsemme saa nyt vaatteita. Simppeleitä, somia, kehnosti pääteltyjä mutta valtavalla, lapsenomaisella riemulla ommeltuja.

Ja minä surffaan työmatkan iltana ensin netissä ja tilaan kiusallisen määrän kauniskuosisia eläinkankaita. Sitten sprinttaan täyden työpäivän päälle kangaskauppaan ja ostan yhtä mustavalkoista söpöyttä vielä repun täyteen. Ja kaavan, jolla aion tehdä joululahjapaidat lähipiirin miesväelle.

Onneksi innostumisen taitoa ei ole syönyt keski-ikä eikä koronakaan! Kolme viikkoa, melkein koko lokakuu, on vilahtanut ohi ihan huomaamatta, iloisten kankaiden keskellä ja kirkasvalolampun loisteessa.

Baby steps

Nyt lapsiesityksestä tietävät suunnilleen kaikki. Ystävät, kaverit, sukulaiset, työn kautta enemmän ja vähemmän tutut ihmiset. Kerron mielelläni, mutta samalla mielessä on inhottavana se mahdollisuus, että jokin menee vielä pieleen. Että en jääkään vapaalle, lasta ei tule tai hakumatkalupa siirtyy kauas eteenpäin. Miten raskaana olijat uskaltavat ikinä kertoa raskaudestaan? Toki adoptio on helpompi salata vaikka hakumatkalta paluuseen asti.


Ensimmäisen syyslomapäivän iltana järjestän lapsen huoneen valmiiksi. Isäni on tapetoinut seinän niin kuin vain hän osaa, viimeisen päälle tarkasti. Pieni kirjahylly on sängyn vieressä, leikkikaupan ruuat hyllyillä.

Seuraavana päivänä järjestelen (taas) kaappien lastenvaatteet. Kummallista, mutta moni niistä vaatteista, joita ostin ennen lapsiesitystä, ei enää miellytäkään. Nyt kun tiedän, ketä toivottavasti ensi talvena noihin vaatteisiin puen, haluan ostaa vaatteita juuri häntä ajatellen. Onneksi ovat nettikirppikset!

Iltojen pimenemisen myötä aika tuntuu jälleen hidastuneen. Yhtenä päivänä opettelemme kokkaamaan kohdemaan ruokia, mikä on hauskaa. Silti: en millään haluaisi enää harjoitella! Haluaisin lapseni tänne, nyt, heti, tänään.

Odottajan mieli

Haluaisin kirjoittaa enemmän. Juuri nyt paljoakaan konkreettista ei vain ole kerrottavaksi. Huone odottaa, edelleen keskeneräisenä. On polkupyörä, lakanat, ei vielä pottaa. Me odotamme lupaa varata lentoliput.

Oman mielen liikkeet tässä vaiheessa prosessia ovat kiinnostavaa seurattavaa. Päivät ovat erilaisia: välillä katson Youtubesta ”gotcha day” -videoita ja mietin, millainen meidän ja lapsen tapaaminen tulee olemaan. Noilla videoilla soi useimmiten siirappinen musiikki, lapsi on peloissaan vieraan näköisistä aikuisista, ehkä itkeekin. Aikuiset itkevät (onnesta, oletan), ahdistuneen näköiselle lapselle tarjotaan leluja ja eilisessä videossa myös tikkaria ja keksejä. Aikuisten suuri onni ja lapsen tragedia tiivistyvät samaan hetkeen. Näinä hetkinä en tunne tekeväni oikein, minä lapsen pian vieraaseen ympäristöön tuova etuoikeutettu aikuinen. Kaikki tuttu ja turvallinen jää taakse, lapsi siirretään, aikuiset saavat pitää tutun ympäristönsä. (Ja tottakai tiedän kansainvälisen adoption olevan viimesijainen vaihtoehto lapselle. Hänen etunsa. Tiedän, tiedän. Silti kurkkua kuristaa, usein.)

Joinakin päivinä kävelen aamulla leikkikentän ohi kevein askelein ja mietin, onko kurapuku parempi fleecevuorella vai ilman. Pakastan viimeisiä raparperejä ajatellen sitä, että ensi talvena voimme leipoa lapsen kanssa niistä piirakkaa. Varaan kirppispöydän, johon vien kaikki epämukaviksi korona-ajan etätyökautena muuttuneet toimistovaatteet: nythän vielä ehdin ja jaksan. Näinä hetkinä tunnen valtavaa iloa.

Ilahduttavaa on sekin, että kun esittelen lapsen kuvia, on useampi tuttu jo todennut: hänhän näyttää aivan isältään! Nauran ja kerron olevani ihan samaa mieltä. Ehkä yhdennäköisyys ei olekaan vain minun mieleni tuote, vaan jotain samaa heissä on? Isässä ja lapsessa. Voisikohan marraskuussa muuten jo viettää isänpäivää, vaikka isä ja lapsi ovat vielä erossa toisistaan, vai tuntuisiko se liian oudolta?

Ja sitten taas tulee hetki, jolloin ei hymyilytä yhtään. Mitä aika laitoksessa, lapsen varhainen elämä vailla pysyviä hoivasuhteita ovat hänelle tehneet? Riittääkö tavallisten ihmisten tavallinen elämä ja huolenpito paikkaamaan sen, mitä pitkäksi koronan vuoksi venynyt aika laitoksessa on saanut aikaan? Tuleeko murrosiästä kohtuuttoman vaikea, kouluvuosista taistelua ja perhe-elämästämme sietämättömän raskasta?

Näissä vaihtelevissa tunnelmissa aika siis kuluu. Päivä kerrallaan, mutta yllättävän nopeasti. Nopeammin kuin ennen lapsitietoa.