Kotiinpaluun jälkeen

Kun laukut on purettu, alkaa käytännön asioiden hoitamisen pitkältä tuntuva putki.

Pienen maahanmuuttajan saapuminen Suomeen vaatii ensinnäkin käynnin digi- ja väestötietovirastossa, joka onnistuu ennen lähtöä varatulla ajalla sujuvasti. Jätämme pöydälle kopioitavaksi pinon papereita ja virkailija lupaa laittaa meidät kiireelliseen jonoon, mutta pahasti ruuhkautuneessa virastossa sekin saattaa tarkoittaa palvelua kuukausissa, ei viikoissa.

Haen vanhempainvapaalaisen tukea Kelasta. Sitä varten odotan Suomeen päästyämme yli viikon palvelunantajalta tulevaa hoitoonottotodistusta, ja kun Kelan virkailija vihdoin pääsee käsittelemään hakemustani, on heinäkuu. Työpaikalla ei ole ketään töissä, ja juuri sieltä Kela tarvitsee nyt tietoja palkanmaksustani. Deadline on viikon päästä. Onneksi esihenkilö vastaa siviilinumeroonsa ja lupaa katkaista hetkeksi lomansa asiani hoitamiseksi Kelan suuntaan. Nolottaa. Päätös Kelasta tulee kuutisen viikkoa hakemuksen jättämisestä, lomat kai sielläkin. Lapsilisäpäätöstä ja lapsen Kela-korttia odotamme edelleen.

Lapsi käy myös neuvolassa maahantulotarkastuksessa. Viemme mukanamme syntymämaan kasvukäyrät ja lapsesta tehdyn seurannan, mutta eivätkös selvästi kesätöissä oleva lääkäriopiskelija ja kokeneemmalta vaikuttava terveydenhoitaja ala epähuomiossa verrata lapsen kokoa suomalaisiin kasvukäyriin. Voi hyvänen aika, ajattelen, ja kaivan juuri laukkuun taitteleminen paperit uudelleen esiin. Käynnin saldo on ikioma neuvolakortti (josta lapsi on hyvin ylpeä), yksi täydentävä rokotus ja lähete labroihin, jotka nekin kuuluvat maahantulotarkastuksen checklistaan. Liuta muitakin vastaanottoaikoja merkitään kalenteriin.

Sosiaalityöntekijä tekee kotikäynnin. Emme keitä kahvia tai siivoa etukäteen, ja olohuoneen lattia on täynnä leluja. Sosiaalityöntekijä on taas uusi ihminen prosessimme aikana, ehkä viides tai kuudes lajissaan, eikä tunnu juuri tietävän adoptiomaailmasta vaikka puhuu siitä paljon. Ei ehkä kannattaisi, ihan aina jutut eivät osu maaliin. Olemme teettäneet perheestämme kasan kuvia ja vastanneet meille lähetettyihin kysymyksiin etukäteen, ja itse käynti menee leppoisasti.

Ja lapsi, mitä hän tekee? Hän syö (syntymämaan ruoka on edelleen parasta), nukkuu sikeästi öisin, opettelee pyöräilemään, tuottaa jo joitakin omia lauseita ja haluaa iltaisin ja syödessään istua sylissä. Hän nauttii kirjojen lukemisesta ja ilahtuu aina, kun pääsee autolla kirjastoon tai kauppaan. Ihan parasta on, kun jonakin päivänä ajamme bussilla kaupunkiin jäätelölle. Hän, niin kovin tavallinen, ihana lapsi.

4 vastausta artikkeliin “Kotiinpaluun jälkeen”

  1. Ihanaa kuulla teidän adoptiotarinaa. ❤️ Olen aina haaveillut adoptiosta kun ajattelin etten ehkä saa biologisia lapsia. Nyt olen kahden biologisen lapseni äiti enkä enää mieti adoptiota ainakaan tällä hetkellä mutta aivan ihanaa lukea tarinaa siitä! Voin samaistua teidän onneen oman vuosia kestäneen adoptiounelmoinnin kautta.
    Onnittelut! ❤️ Ja ihanaa jos jatkatte kirjottamista. ☺️

    Tykkää

  2. Ihana, että siellä on arki lähtenyt hyvin käyntiin. Mainitsit eri sote-henkilöiden toiminnasta. Onkohan niin, että Suomessa ei edelleenkään ole kovin hyvin viranomaisia ym. ammattilaisia koulutettu adoptioasioihin?

    Itse olen ollut opettajana noin 15 vuotta, eikä työnantajan puolelta tai opekoulutuksessa ole puhuttu koskaan sanaakaan adoptiolapsen /-nuoren kohtaamisesta. Toki on tärkeää, että myös adoptiolapsi tulee kohdatuksi myös ihan ”vain” lapsena/oppilaana, mutta sinne taustalle olisi kyllä hyvä saada eri alojen ammattilaisille tietoa esim. kielen oppimiseen liittyvistä erityiskysymyksistä. Adoptiovanhemmankin arkea varmasti helpottaa aina, kun vastaan tulee sellainen ammattilainen, joka aiheesta jotain tietää (eikä pelkästään luule tietävänsä..). Nauratti kommenttisi teidän sos.työntekijän höpöttämisestä😃 toki oikeasti aihe on vakava, koska hänenhän pitäisi olla se, jolta maallikko voi apua pyytää, mutta nyt niin ei ole.

    Kiitos, että kertoilet teidän kuulumisista! Aurinkoista syyskuuta sinne❤️

    Tykkää

    1. Kyllähän se varmaan niin on, eikä voi olettaa että esim. opettaja, joka ehkä kerran-kaksi virkaurallaan kohtaa adoptoidun oppilaan, tietäisi tai muistaisi teemasta juuri mitään. Jos kysyy ja on avoin tietämättömyydestään, on se mielestäni aivan riittävää -me vanhemmat ollaan varmaan pääosin aika avuliaita lastemme suhteen(?).

      Mutta joo, se ettei alan sos.tt. tiedä eikä ole ilmeisesti saanut perehdytystä, on kyllä melkoinen vitsi. Tämä on meidän tuttavapiirissämme usean eri paikkakunnilla olevan perheen jakama kokemus.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: