Kotiinpaluun jälkeen

Kun laukut on purettu, alkaa käytännön asioiden hoitamisen pitkältä tuntuva putki.

Pienen maahanmuuttajan saapuminen Suomeen vaatii ensinnäkin käynnin digi- ja väestötietovirastossa, joka onnistuu ennen lähtöä varatulla ajalla sujuvasti. Jätämme pöydälle kopioitavaksi pinon papereita ja virkailija lupaa laittaa meidät kiireelliseen jonoon, mutta pahasti ruuhkautuneessa virastossa sekin saattaa tarkoittaa palvelua kuukausissa, ei viikoissa.

Haen vanhempainvapaalaisen tukea Kelasta. Sitä varten odotan Suomeen päästyämme yli viikon palvelunantajalta tulevaa hoitoonottotodistusta, ja kun Kelan virkailija vihdoin pääsee käsittelemään hakemustani, on heinäkuu. Työpaikalla ei ole ketään töissä, ja juuri sieltä Kela tarvitsee nyt tietoja palkanmaksustani. Deadline on viikon päästä. Onneksi esihenkilö vastaa siviilinumeroonsa ja lupaa katkaista hetkeksi lomansa asiani hoitamiseksi Kelan suuntaan. Nolottaa. Päätös Kelasta tulee kuutisen viikkoa hakemuksen jättämisestä, lomat kai sielläkin. Lapsilisäpäätöstä ja lapsen Kela-korttia odotamme edelleen.

Lapsi käy myös neuvolassa maahantulotarkastuksessa. Viemme mukanamme syntymämaan kasvukäyrät ja lapsesta tehdyn seurannan, mutta eivätkös selvästi kesätöissä oleva lääkäriopiskelija ja kokeneemmalta vaikuttava terveydenhoitaja ala epähuomiossa verrata lapsen kokoa suomalaisiin kasvukäyriin. Voi hyvänen aika, ajattelen, ja kaivan juuri laukkuun taitteleminen paperit uudelleen esiin. Käynnin saldo on ikioma neuvolakortti (josta lapsi on hyvin ylpeä), yksi täydentävä rokotus ja lähete labroihin, jotka nekin kuuluvat maahantulotarkastuksen checklistaan. Liuta muitakin vastaanottoaikoja merkitään kalenteriin.

Sosiaalityöntekijä tekee kotikäynnin. Emme keitä kahvia tai siivoa etukäteen, ja olohuoneen lattia on täynnä leluja. Sosiaalityöntekijä on taas uusi ihminen prosessimme aikana, ehkä viides tai kuudes lajissaan, eikä tunnu juuri tietävän adoptiomaailmasta vaikka puhuu siitä paljon. Ei ehkä kannattaisi, ihan aina jutut eivät osu maaliin. Olemme teettäneet perheestämme kasan kuvia ja vastanneet meille lähetettyihin kysymyksiin etukäteen, ja itse käynti menee leppoisasti.

Ja lapsi, mitä hän tekee? Hän syö (syntymämaan ruoka on edelleen parasta), nukkuu sikeästi öisin, opettelee pyöräilemään, tuottaa jo joitakin omia lauseita ja haluaa iltaisin ja syödessään istua sylissä. Hän nauttii kirjojen lukemisesta ja ilahtuu aina, kun pääsee autolla kirjastoon tai kauppaan. Ihan parasta on, kun jonakin päivänä ajamme bussilla kaupunkiin jäätelölle. Hän, niin kovin tavallinen, ihana lapsi.