Ensimmäiset viikot yhdessä

Ensimmäinen viikko kolmihenkisenä perheenä on lapsiperheunelmaa. Vietettyään pari ensimmäistä päivää mietteliään näköisenä ja lähinnä sylissä, lapsesta tulee reipas ja iloinen, hyvin syövä ja nukkuva, kehotuksia totteleva ja niin suloisesti hymyilevä, että kaikki on epätodellisempaa kuin osasin koskaan kuvitella. On helppoa onnistua, itseluottamukseni vanhempana kohenee vauhdilla, vaikka arvaankin, että ihan koko totuus ei ole vielä näkyvillä. Hyvä tästä elämästä silti tulee, uskon.

Toisella viikolla vauhtia tulee lisää. Lapsi touhuaa pääosin keskittyneesti leluillaan ja riemastuu kylvyssä räpiköimään vettä vanhemman päälle. Käymme hiukan tutustumassa ympäristöön, palastellen, pääosin vietämme aikaa hotellilla. Ulkona pieni ihminen on hiljainen ja katsoo silmät suurina maailmaa, hotellihuoneessa hiljaista on vain uniaikaan. Toinen viikko on leikkiä ja iloa.

Kolmannella viikolla lapsi vaikuttaa siltä, ettei hänellä ole enää korvia lainkaan. Hän tekee kaikkea kielletyksi tietämäänsä ja nauraa päälle. Hän itkee harvakseltaan, joskus pettymyksestä, joskus surusta. Suuttuessaan hän polkee jalkaansa. Enimmäkseen lapsi tutkii paikkoja (hotellihuoneet eivät pääsääntöisesti ole kovin käteviä paikkoja lapselta kiellettyjen tavaroiden säilyttämiseen), riemuitsee vedessä, kikattaa ruokkiessaan hotellin kaloja ja juoksee pitkillä käytävillä. Hänestä lähtee myös enemmän ja enemmän ääntä: minä alan odottaa kotiinpääsyä, arkea jossa tekemistä ei tarvitse keksiä; kotia, jossa lapsella on tilaa touhuta ilman jatkuvaa varoittelua, ja jossa vessa ei kaiu katedraalin tavoin.

Kirjoittaminen on nyt muuttunut vaikeammaksi. Olin ajatellut jatkaa lapsiperheblogin pitämistä, mutta nyt huomaan, että jo tämän postauksen kirjoittaminen tuntuu jotenkin kielletyltä. Vain muutama ihminen tietää henkilöllisyyteni, pari varmaankin arvelee tunnistaneensa minut, mutta silti pelkään, että kertoessani elämästämme sanon jotenkin liikaa. Lapsi on valtavan tavallinen lapsi, ihana, mutta en tiedä vielä onnistunko kirjoittamaan äitiydestä tai perhe-elämästä jotakin todentuntuista ja kuitenkin niin, että hän saa olla olemassa vain meille lähimmilleen. Katsotaan. Lupaan yrittää.