Kuukausi: toukokuu 2022

Kohtaaminen

Kello on 20.53, makaan hotellihuoneen jättiläismäisessä parisängyssä ja vieressäni nukkuu kädet sivuille t-malliin levittänyt pieni ihminen.

Kohtasimme hänet, päiväuniltaan herätetyn lapsen, pelkistetyn toimistorakennuksen aulassa. Ennen tuota hetkeä olimme tavanneet lyhyesti lastenkodin aikuisia ja kuulleet lapsestamme hiukan lisää: saimme tietää biologisesta perheestä, vähän hänen ystävistään lastenkodissa, sen, että hän pitää suklaasta. Että hän pysähtyy usein ulkona tutkimaan kasveja ja muuta kiintoisaa, että hän pitää kaikesta sellaisesta puuhasta, jossa saa ajatella.

Ja siinä hän sitten seisoi, kasvot kyyneleistä märkinä ja nenä valuen. Häntä eivät kiinnostaneet lelut, ei kummallisten uusien ihmisten tuomat herkut eikä mikään muukaan: lapsen paha mieli oli kaikennielevää. Tunnin tutustumisen jälkeen sain jo silitellä hänen käsivarsiaan varovasti käsinukella.

Ja niin me sitten nousimme taksiin, siitä hotelliin ja vihdoin tähän pisteeseen, jossa lapsi on syönyt, leikkinyt, kylpenyt, kuunnellut ja katsellut kirjoja, kertonut, mikä hänen äidinkielellään on ankka ja nyt hän siis nukkuu jättimäisessä sängyssä ihan lähelläni. Voisin milloin tahansa koskettaa häntä, tuosta noin vain, ojentamalla käteni.

Miltä tuntuu, kysyy ystävä Whatsappissa. Vastaan olon olevan epätodellinen ja lapsen suloinen. En osaa muuta sanoa, mutta sen tiedän, että juuri nyt maljani on ylitsevuotavainen.

Yhtenä iltana

Ilmastointi humisee. On kuuma, sisällä ja ulkona. Työpaikan mustekynä rapisee miehen täyttäessä viimeistä ennakkoselvityslomaketta. Jossain kaukana alhaalla kiertää miljoonakaupungin loputon liikenne.

Lelut on purettu matkalaukuista hotellihuoneen pöydälle. Mukaan lastenkodille otetaan vain osa, tutustumista helpottamaan. Mukaan lähtevä lapsen reppu (se, jonka mies valitsi kaupasta lähes vuosi sitten) saa sisäänsä pillikaakaon, palapelin ja pari pientä lelua. Minun laukkuuni tulee vesipullo, vaahtokarkkeja Ikean uudelleensuljettavassa pussissa ja suloinen pehmoeläin.

Aiemmin päivällä jännitti, enää ei. Olen iloinen, olo on kevyt, äsken lauloin läpi tuttuja laululeikkejä. Kuvasimme hämärällä parvekkeella lapselle videon, jossa kerroimme vähän ajatuksistamme. Sitä ennen haimme kaupasta ruokaa, jota lapsi ehkä voisi haluta syödä – syökö, ei aavistustakaan.

Kerjäävät ja töitä tekevät, suloiset lapset kadulla kouraisevat sydäntä toisella tapaa kuin koskaan ennen. En ole kestää maailman epäreiluutta, en nyt kun vien pian yhden lapsen juuriltaan tuhansien kilometrien päähän, ja samalla tiedän, että parasta olisi saada pysyä omien joukossa, syntymäperheen parissa. Mutta se ei ole mahdollista, ja siksi juuri tämän lapsen elämä liittyy meidän kahden elämään aivan pian.

Muutaman kilometrin päässä hän siis on. Nukkuu, on kenties saanut kuulla että huomenna omat äiti ja isä tulevat ja sitten hän lentää heidän kanssaan kauas. On ehkä iloinen, ehkä jännittynyt -en tiedä. Tuo rakas pieni ihminen, pian tapaamme.

Kahden elämän välissä

Tämän postauksen olen kirjoittanut ja ajastanut jossain lähtöluvan saapumisen ja lähdön välissä. Palaan ajan tasalle kun hetki on sopiva, mutta jotakin halusin kirjoittaa muistiin myös tästä kohdasta elämää.

Puolison ilmoitettua lähtöluvan saapumisesta (olin juuri kahvilla kollegan kanssa) aloin tietenkin ensi töikseni itkeä. Helpotuksesta. Käsittämätön paino, koko talven ja kevään raskaammaksi muuttunut, valahti sekunnissa lattialle ja katosi. Otin kahvikupin mukaani, sopersin jotakin tyyliin ”meen nyt tekemään sen vanhempainvapaa-anomuksen” ja melkein juoksin taukotilasta työhuoneeseen.

Pää oli tyhjä, mutta älysin jotenkin tarkistaa Kelan sivujen laskurista vanhempainvapaan keston. Siitä ajankohta (jonka tietenkin kirjoitin väärin) sähköpostiin, joka pomoille ja sijaiselle, sitten loppupäivä töitä. Päivä oli viikon kiireisin.

Tuon päivän jälkeen olen vahvistanut lapsen hoitoonottopäivän, varannut lennot (Finnairin asiakaspalvelussa oli sekä ruuhkaa että erinomainen palvelu), hotellit, sopinut suurlähetystön ja DVV:n käyntiajan, penkonut läpi vuosien mittaan kertyneet paperit, tuskaillut huonoja ja keskenään ristiriitaisia ohjeita, miettinyt tomaatintaimilleni hoitajan, ilmoittanut hoitoonottopäivän sosiaalityöntekijällemme ja lähtöajan lähimmille, tilannut pitkään säilyvää ruokaa kotiin, juonut viiniä, ostanut lapselle särky- ja ripulilääkettä, pakannut matkalaukkuun kasan leluja ja koonnut pyöräkärryn (tai mies kokosi).

”Miltä nyt tuntuu?” kysyi työkaveri lähtökahveillani. Vastasin, että helpottuneelta, kevyeltä, iloiselta, odottavalta. Ei yhtään haikealta. Olo oli kevyempi kuin koko alkuvuonna. Viime töikseni jätin läppärin työpöydälle ja annoin avaimet sijaiselle. Sormi nousi vesilasista (muka vaikeasti korvattava asiantuntija, hah!), ja peruutin auton paikaltaan aurinkoiseen perjantai-iltaan.

Vielä on tehtävää: on vaihdettava kesärenkaat ja kiinnitettävä turvaistuin, haettava viisumi ja hoidettava muutakin asiakirjaliikennettä, tilattava vakuutustodistukset englanniksi ja ostettava lapselle oma matkavakuutus, etsittävä kesävaatteita ja pakattava ne, sovittava postin tyhjennys, tulostettava ”ei mainoksia”-tarra postilaatikkoon ja hoidettava mansikantaimet talvisäilöstä ruukkuihin. Ja nähtävä lapsettomia ystäviä, kun lasta ei vielä ole. (Kummallista, miten tärkeältä sekin tuntuu. Lapsiperheiden näkeminen paluun jälkeen tuntuu luontevalta, mutta haluaako kukaan lapseton tulla tapaamaan minua leikkikentälle? Lenkkiseuraa ja aikuisten asioiden puhujaa minusta ei matkan jälkeen ihan heti taida tulla.)

Yhteenvetona:
Aika kohti lähtöpäivää on lentänyt. En stressaa, lasken päiviä ja kuuntelen aamulenkillä laulavia lintuja. Ja ihan pian meitä on kolme.