Edelleen kotona

Otsikossa olennainen käy ilmi. Täällä olemme, arki jatkaa tavallista rataansa. Olen sentään nostanut matkalaukut tuulettumaan terassille ja koonnut lapsen hakumatkalle mukaan otettavat vaatteet ja lelut hänen sängylleen, mutta siinä kaikki.

En olisi uskonut, että vielä tässäkin vaiheessa asiat voivat viipyä, mutta voivathan ne. Mikään tässä prosessissa ei ole sujunut palvelunantajan kotisivujen antamien aika-arvioiden puitteissa ja monien taitekohtien kuukauden-parin odottelukausista he eivät optimistisissa arvioissaan edes kerro.

Epätoivon (eikö tämä ikinä lopu), suuttumuksen (kuka siellä kuhnailee?!) ja surun (lapsi vain kasvaa kasvamistaan ilman perhettä) täyttämät päivät ovat äärimmäisen pitkiä ja turhauttavia. Onneksi on töitä, vaikka juuri nyt normaalikapasiteetistani käytössä on ehkä 60 %. Ja illat ne vasta pitkiä ovatkin: katsomme televisiota, saunomme ja kuuntelemme hiljaista kotia. Urheilu tuntuu raskaalta, äänikirjat ikäviltä ja lähipiirin ihmisillä on korona. Lunta sataa.

Ihmeellinen, tympeä ja raskas välivaihe tämäkin. Lisäksi saatan alkaa tilanteesta riippuen joko nauramaan, itkemään tai huutamaan, kun minulta seuraavan kerran kysytään, onko kohdemaasta kuulunut mitään.

Lapsen etua tämä prosessi ei palvele, sanottiinpa mitä tahansa.