Valitsisinko adoption nyt?

Tämä blogi on saanut vuosien mittaan yllättävän paljon lukijoita (viime vuonna täällä käytiin reilut 37 000 kertaa, hurjaa!). Koska luettavaa on paljon eikä uutena mukaan liittynyt lukija jaksa ehkä kahlata läpi ihan kaikkea, tuntuu hyvältä kurkistaa olan yli menneeseen. Mitä ajattelin silloin kun tähän junaan noustiin, mitä nyt? Tekisinkö jotakin toisin? Yritän kuvata ajatuksiani tähän mahdollisimman avoimesti huolimatta niiden keskeneräisyydestä, sillä tiedän, että lukijoissa on heitäkin, jotka adoptiota harkitsevat. Kenenkään suuriin pohdintoihin en halua enkä voi vaikuttaa, mutta jonkinlaista rehellistä ääneen ajattelua muistan tuossa vaiheessa itse kaivanneeni, ja siihen nyt pyrin.

Mistä siis lähdettiin?
Olemme olleet puolisoni kanssa yhdessä jostakin vuoden 2006 paikkeilta asti, ja pitkien ja makaronilla sinniteltyjen opiskeluvuosien jälkeen olimme asettuneet nykyiseen kotikaupunkiimme. Oli (pieni) omistusasunto, molemmilla vakituiset työt, aina matkaliput jonnekin päin varattuna ja elämä kaikkineen hyvin onnellista.

Suhteemme alkuvuosina meillä kummallakaan ei ollut ollut vahvaa halua saada lapsi, mutta kuitenkin ajatus lapsesta tai lapsista alkoi vuosien mittaan tuntua myönteiseltä mahdollisuudelta -sitten joskus, totesimme aika ajoin. Vuoden 2015 paikkeilla havahduimme siihen tosiseikkaan, että lapsiperheellistyminen olisi viisasta aloittaa, koska minusta oli tullut kolkytplus ja elämästä nyt ei koskaan tiedä. Ajattelimme molemmat jo tuolloin että voisimme hyvin adoptoida lapsen, mutta kun tutkimme adoption realiteetteja (eli lähinnä prosessin vaatimaa aikaa ja rahaa), päätimme kuitenkin katsoa ensin, syntyisikö meille biologinen lapsi.

Lasta ei biologisen oven avaamisesta huolimatta alkanut kuulua, joten siirryimme vuonna 2017 adoptiopolulle. Adoptiosta oli tosiaan mahdollisuutena puhuttu jo ennen varsinaista lapsitoivetta ja myös toiveen kasvettua haluksi saada lapsi, joten päätös adoptioneuvontaan ilmoittautumisesta oli varsin helppo. Lapsuudessani tuttavapiiriimme oli kuulunut adoptiolapsia, ja muutenkin ajatus adoptiosta oli aina tuntunut jotenkin omalta: jos me kerran kaipasimme lasta, ja jossain lapsi kaipasi vanhempia, miksi meidän pitäisi yrittää saada biologinen lapsi etenkään, kun sellaista ei nyt ollut kuulunut emmekä edes kokeneet voimakasta toivetta juuri biologisen jälkeläisen saamiseen? Mehän toivoimme vain lasta ja elämää lapsiperheenä. Tiesimme, että adoptio tulisi viemään aikaa, ja sekin sopi meille, sillä elämä kaksin oli hyvää ja adoptio-odottajan lakisääteinen yläikärajakin oli vielä kovin, kovin kaukana. Hyvinhän tässä muutama vuosi menisi.

Mitä ajattelen tästä kaikesta nyt?
Maailma on muuttunut odotusprosessimme aikana lähtötilanteeseen nähden hyvin erilaiseksi. Kun me uskalsimme ratkaisun tehdessämme luottaa siihen, että maailma voisi pysyä suunnilleen entisen kaltaisena tulevina vuosina (heh), ei samanlaista perusluottamusta lähiaikojen ennustettavuuteen enää ole. Voi siis olla, että ehkä nyt päätyisin valitsemaan ensin lapsettomuushoitojonoon ilmoittautumisen. Adoptioprosessi kun on hyvin, hyvin hauras, ja jokainen yhteiskunnallinen järistys voi vavisuttaa sen perustuksia pohjia myöten. Sitä emme aikanaan ymmärtäneet riittävästi ajatella, eivätkä suuret muutokset myöskään tuntuneet lainkaan realistisilta. Meille tuttu maailma oli pysynyt vakaasti raiteillaan Neuvostoliiton romahduksesta asti, mikä sen kaiken nyt sotkisi?

Sen sijaan perusajatus siitä, että meitä on kaksi turvallista aikuista, joiden elämässä on tilaa ja toive lapsesta, ja jossain on vanhempia tarvitseva lapsi, ei ole muuttunut. Jos ajat olisivat vakaammat, lähtisin edelleen adoptiopolulle empimättä hetkeäkään.

Biologisen siteen merkitystä en noina päätöksenteon vuosina ymmärtänyt, enkä ehkä jossain mielessä ymmärrä edelleenkään. Prosessoin asiaa joitakin vuosia sitten enemmän, kun veljeni perheeseen syntyi ensimmäinen lapsi. Hän oli kuin ilmetty isänsä suuria silmiä, hentoa ruumiinrakennetta ja vaaleita hiuksiaan myöten. On ollut valtavan suuri ilo, että saan nähdä hänessä pienen sukuni biologisen jatkumon. Ja samalla en vieläkään osaa kaivata sitä jatkumoa itsestäni eteenpäin. Näin on hyvä.

Puhtaan taloudellisesti adoptiopäätös on näin vuosina ollut kalliimpi kuin yksikään palvelunantajan laskelma antaa ymmärtää. Taloudellisista syistä ainakaan kahden keskituloisen perheessä adoptiosta ei täällä pääkaupunkiseudun ulkopuolella tarvitse luopua, mutta tällä kokemuksella varautuisin prosessin kestoon ja vuosien mittaan kertyviin kuluihin myös taloudellisesti. Ajan kuluessa myös turvattu työpaikka voi lomauttaa ja hurjempiakin elämänmuutoksia sattua: nämä kaikki huojuttavat paitsi ehkä koko adoption juridista perustaa, myös sen taloudellista pohjaa. Silloin helpottaa laihakin lohtu, kuten vaikkapa se, että nopealla aikataululla tulevaa kahden tuhannen euron laskua varten on tilillä rahaa.

Näin vuoden 2022 ensimmäisellä kvartaalilla päätyisin siis toisenlaiseen ratkaisuun kuin noina taannoisina päätöksenteon vuosina. Adoption epävarmuudesta puhuttiin paljon jo meidän aloittaessamme prosessia, mutta vasta viime vuosina tuon sanan merkitys alkanut konkretisoitua. Terveystilanteen (oman ja muiden) muutokset, raha, yhteiskunnallinen tilanne, maailmanpolitiikka, adoption historian julkinen tarkastelu… muutos näistä missä tahansa voi tarkoittaa perustavanlaatuista muutosta adoptio-odottajan elämässä. En kadu, enkä ole katunut tähän prosessiin lähtemistä, mutta tässä tilanteessa en ehkä suosittelisi omaa valintaamme ystävilleni.

Mutta jos joku tälle tielle lähtisi, sanoisin kenties näin: Onnea, et valinnut väärin! Edessäsi on mielenkiintoinen matka. Tulet oppimaan paljon itsestäsi, mutta myös mahdollisesta puolisostasi ja kansainvälisestä viranomaisyhteistyöstä. Saat miettiä sellaisia eettisiä kysymyksiä, joihin ei vain ole absoluuttisen oikeita vastauksia. Viimeistään tällä tiellä saat tuntea, millaista on päästää irti (kuvitteellisesta) hallinnan tunteesta elämän suurissa kysymyksissä. Tutustut moniin uusiin ihmisiin, joista kukaan ei ole kiinnostunut ammatistasi tai asemastasi, jotka tukevat sinua läpi prosessiin kuluvien vuosien ja jotka eivät pääosin edes yritä antaa sinulle neuvoja lapsiperhe-elämään ta mihinkään muuhunkaan. Ja jonakin päivänä ehkä näet kuvan lapsesta, joka tuntuu oudon tutulta ja rakkaalta, vaikket ole vielä edes tavannut häntä.

Sillä eihän näitä valintoja tehdä suosituksien mukaan tai niistä riippumatta: ne tehdään sydämellä, sielulla (vähän myös järjellä), koska lopulta harva asia maailmassa on niin suuri ja ihmeellinen kuin ihmisen halu rakastaa ja jakaa elämää toisten ihmisten kanssa, olivatpa nämä lapsia tai aikuisia.

9 vastausta artikkeliin “Valitsisinko adoption nyt?”

  1. Suosittelisinko itselleni adoptiota nyt.
    En.
    Kadunko tämän piitkän matkan aloittamista.
    En.
    Kestää vaan,ympäriltä tuttavat ovat saaneet jo lapset aikapäiviä sitten nekin jotka sanoivat että ei me lapsia.
    Suurin osa A tuttavista on saaneet tai saavat lapsen pian.Kohdemaan tahti on sitä luokkaa että realismia on puhua 3-4 vuodesta ja tietty tuo Ukrainan sota vaikuttaa jotenkin kuka kertoo että miten
    Elämä juuri nyt on muutenkin läheisten sairauksien,työkuviotten suhteen odottelua löysässä hirressä olemista.
    Sinällään kaikki on vähintäänkin hyvin mutta se että ei ole oikein mitään maalia tai on mutta se on jossain.
    Jaaha muutama uneton yö saa aikaan tämmöisen vuodatuksen.

    Hyvää kevään odotusta kaikesta huolimatta;()

    Tykkää

    1. Joo, maali on mutta se liikkuu! Samaistun muutenkin tuohon fiilikseen, sanoitit sen mitä itsekin varsin monisanaisesti hapuilin. Tsemppiä kevääseen!

      Tykkää

  2. Samantyyppisiä ajatuksia itsellä. Olisinko lähtenyt adoptio-tielle jos olisin tiennyt kaiken mitä tiedän nyt prosessista ja sen epävarmuudesta? En välttämättä. Toisaalta oli parempi olla tietämättä sillä en kuitenkaan olisi halunnut jäädä paitsi tästä matkasta. Odotamme lastamme edelleen. Olemmme odottaneet jo pidempään kun osaisimme odottaa. Olen silti toiveikkain mielin ja edelleen varma että valintamme lähtöä adoption tielle on oikea.

    Tykkää

    1. Juuri tämä: en ehkä olisi alkanut tähän jos olisin tiennyt, mutta onneksi en tiennyt, koska en kadu enkä ole katunut. Sitkeyttä odotukseen, toivottavasti se palkitaan pian!

      Tykkää

  3. Niin samanlaisia ajatuksia. Olisimmeko lähteneet adoptioprosessiin, jos olisimme tienneet kaikista koukeroista ja prosessiin vaikuttavista asioista. Emme varmaankaan olisi tai jos olisimme kymmenen vuotta aikaisemmin päätyneet adoptioon niin silloin varmaan olisimme… Nyt tuntuu, että ikää tulee itsellemme ja että koko prosessi on niin epävarmaa. Mutta ei kyllä kaduta, että lähdimme prosessiin. Enemmän kaduttaisi, jos emme edes olisi yrittäneet tätä kautta.

    Tykkää

    1. Nämä vuodet – ne vain jotenkin sulavat käsistä, kun tulee koronaa ja siellä täällä pientä lisäviivettä. Mutta ei kaduta täälläkään, onneksi! Prosessi itsessään on ollut hyvä ja kokemisen arvoinen, vaikka nyt loppupuolella niin raskas.

      Liked by 1 henkilö

  4. Postauksesi herätti ajatuksia. Minun näkökulmani on erilainen, koska olen jo saanut adoptiolapseni kotiin. Olen silti pohtinut varsinkin ennen lapsen kotiin saamista, teimmekö kaiken ”oikein”. Miksi emme menneet aiemmin lapsettomuushoitoihin? Miksi käytimme niin paljon aikaa hoitoihin? Olisiko pitänyt jatkaa hoitoja pidempään? Vai aloittaa adoptioprosessi suoraan ja skipata hoidot? Ihminen toimii aina senhetkisen parhaan tietämyksensä mukaan eikä lopputulema ole tiedossa. Tämä tie oli meidän kuitenkin kuljettava. Näitä pohti etenkin odotuksen viimeisillä metreillä.

    Kun lapsen sai kotiin, kaikki tämä menetti merkityksensä. Vaikka odotus oli pitkä, oli se sen arvoista. Odotuksen vuosia tulee kerrattua lähinnä adoptiotuttujen kanssa, muuthan tähän eivät oikein pysty samaistumaan.

    Lähtisinkö uudelleen adoptioprosessiin? Lähtisin, koska se oli meille ainut mahdollisuus saada lapsi. Uuteen prosessiinkin olemme lähteneet. Siitä on kuitenkin paineet pois. Mahdollisuus toisesta lapsesta on vain plussaa. Jos prosessi tyssää johonkin (mikä on todennäköistä nykypäivänä), se ei ole niin järkyttävää kuten olisi ekalla kierroksella.

    Suosittelisinko adoptiota muille? En varmaankaan. Jos lapsen saaminen onnistuisi esim. lapsettomuushoidoilla, olisi se paljon varmempi tapa. Prosessi vaatii paljon aikaa, rahaa ja etenkin hermoja. Se jumittaa ihmisen elämän, vaikka yrittäisikin elää siinä samalla. Sama toki tapahtuu myös hoidoissa, jos ei heti tärppää.

    Vielä kommentti biologiaan liittyen. Olen kyllä lapsen tultua kotiin miettinyt, miksi edes alunperin halusin biolapsen. Lapsi tuntui heti omalta. En kerrassaan voi kuvitella, että tuntisin enemmän rakkautta samat geenit omaavan lapsen kanssa. Kai näen perheen jotenkin kuitenkin sosiaalisen ympäristön enkä geenien kautta. Saa toki nähdä, mitä tilanteita tulee tämän myötä esille oman lapsen kasvaessa.

    Voimia odotuksen loppumetreille! Toivottavasti pääsette pian matkaan!

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos kun kommentoit ja onnea uuteen adoptiomatkaan! Ilo kuulla, että odotus jää tosiaan taakse kun lapsi kotiutuu, kun nyt se on vielä niin kaikennielevää. Mukavaa kevättä teille!

      Tykkää

  5. Todella hyvä teksti, kuulosti niin tutulta!
    Luulisin, että tiesin tuon kaiken jo prosessin alussa, mutta ulkokohtainen tieto ja sama asia kokemuksen kautta ei ole keskenään verrattavissa. En siis ymmärtänyt millainen prosessi on.
    Jostain syystä onneksi olin pessimistinä saanut sen käsityksen, että prosessi voi olla todella pitkä. Nimittäin niin se meidän kohdallamme sitten oli. Tutut ovat saaneet lapsen parissa vuodessa syliin, meillä meni moninkertainen aika.
    Jälkikäteen en muuttaisi mitään. Edes sitä piinallisen pitkää odotusta.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: