Valitsisinko adoption nyt?

Tämä blogi on saanut vuosien mittaan yllättävän paljon lukijoita (viime vuonna täällä käytiin reilut 37 000 kertaa, hurjaa!). Koska luettavaa on paljon eikä uutena mukaan liittynyt lukija jaksa ehkä kahlata läpi ihan kaikkea, tuntuu hyvältä kurkistaa olan yli menneeseen. Mitä ajattelin silloin kun tähän junaan noustiin, mitä nyt? Tekisinkö jotakin toisin? Yritän kuvata ajatuksiani tähän mahdollisimman avoimesti huolimatta niiden keskeneräisyydestä, sillä tiedän, että lukijoissa on heitäkin, jotka adoptiota harkitsevat. Kenenkään suuriin pohdintoihin en halua enkä voi vaikuttaa, mutta jonkinlaista rehellistä ääneen ajattelua muistan tuossa vaiheessa itse kaivanneeni, ja siihen nyt pyrin.

Mistä siis lähdettiin?
Olemme olleet puolisoni kanssa yhdessä jostakin vuoden 2006 paikkeilta asti, ja pitkien ja makaronilla sinniteltyjen opiskeluvuosien jälkeen olimme asettuneet nykyiseen kotikaupunkiimme. Oli (pieni) omistusasunto, molemmilla vakituiset työt, aina matkaliput jonnekin päin varattuna ja elämä kaikkineen hyvin onnellista.

Suhteemme alkuvuosina meillä kummallakaan ei ollut ollut vahvaa halua saada lapsi, mutta kuitenkin ajatus lapsesta tai lapsista alkoi vuosien mittaan tuntua myönteiseltä mahdollisuudelta -sitten joskus, totesimme aika ajoin. Vuoden 2015 paikkeilla havahduimme siihen tosiseikkaan, että lapsiperheellistyminen olisi viisasta aloittaa, koska minusta oli tullut kolkytplus ja elämästä nyt ei koskaan tiedä. Ajattelimme molemmat jo tuolloin että voisimme hyvin adoptoida lapsen, mutta kun tutkimme adoption realiteetteja (eli lähinnä prosessin vaatimaa aikaa ja rahaa), päätimme kuitenkin katsoa ensin, syntyisikö meille biologinen lapsi.

Lasta ei biologisen oven avaamisesta huolimatta alkanut kuulua, joten siirryimme vuonna 2017 adoptiopolulle. Adoptiosta oli tosiaan mahdollisuutena puhuttu jo ennen varsinaista lapsitoivetta ja myös toiveen kasvettua haluksi saada lapsi, joten päätös adoptioneuvontaan ilmoittautumisesta oli varsin helppo. Lapsuudessani tuttavapiiriimme oli kuulunut adoptiolapsia, ja muutenkin ajatus adoptiosta oli aina tuntunut jotenkin omalta: jos me kerran kaipasimme lasta, ja jossain lapsi kaipasi vanhempia, miksi meidän pitäisi yrittää saada biologinen lapsi etenkään, kun sellaista ei nyt ollut kuulunut emmekä edes kokeneet voimakasta toivetta juuri biologisen jälkeläisen saamiseen? Mehän toivoimme vain lasta ja elämää lapsiperheenä. Tiesimme, että adoptio tulisi viemään aikaa, ja sekin sopi meille, sillä elämä kaksin oli hyvää ja adoptio-odottajan lakisääteinen yläikärajakin oli vielä kovin, kovin kaukana. Hyvinhän tässä muutama vuosi menisi.

Mitä ajattelen tästä kaikesta nyt?
Maailma on muuttunut odotusprosessimme aikana lähtötilanteeseen nähden hyvin erilaiseksi. Kun me uskalsimme ratkaisun tehdessämme luottaa siihen, että maailma voisi pysyä suunnilleen entisen kaltaisena tulevina vuosina (heh), ei samanlaista perusluottamusta lähiaikojen ennustettavuuteen enää ole. Voi siis olla, että ehkä nyt päätyisin valitsemaan ensin lapsettomuushoitojonoon ilmoittautumisen. Adoptioprosessi kun on hyvin, hyvin hauras, ja jokainen yhteiskunnallinen järistys voi vavisuttaa sen perustuksia pohjia myöten. Sitä emme aikanaan ymmärtäneet riittävästi ajatella, eivätkä suuret muutokset myöskään tuntuneet lainkaan realistisilta. Meille tuttu maailma oli pysynyt vakaasti raiteillaan Neuvostoliiton romahduksesta asti, mikä sen kaiken nyt sotkisi?

Sen sijaan perusajatus siitä, että meitä on kaksi turvallista aikuista, joiden elämässä on tilaa ja toive lapsesta, ja jossain on vanhempia tarvitseva lapsi, ei ole muuttunut. Jos ajat olisivat vakaammat, lähtisin edelleen adoptiopolulle empimättä hetkeäkään.

Biologisen siteen merkitystä en noina päätöksenteon vuosina ymmärtänyt, enkä ehkä jossain mielessä ymmärrä edelleenkään. Prosessoin asiaa joitakin vuosia sitten enemmän, kun veljeni perheeseen syntyi ensimmäinen lapsi. Hän oli kuin ilmetty isänsä suuria silmiä, hentoa ruumiinrakennetta ja vaaleita hiuksiaan myöten. On ollut valtavan suuri ilo, että saan nähdä hänessä pienen sukuni biologisen jatkumon. Ja samalla en vieläkään osaa kaivata sitä jatkumoa itsestäni eteenpäin. Näin on hyvä.

Puhtaan taloudellisesti adoptiopäätös on näin vuosina ollut kalliimpi kuin yksikään palvelunantajan laskelma antaa ymmärtää. Taloudellisista syistä ainakaan kahden keskituloisen perheessä adoptiosta ei täällä pääkaupunkiseudun ulkopuolella tarvitse luopua, mutta tällä kokemuksella varautuisin prosessin kestoon ja vuosien mittaan kertyviin kuluihin myös taloudellisesti. Ajan kuluessa myös turvattu työpaikka voi lomauttaa ja hurjempiakin elämänmuutoksia sattua: nämä kaikki huojuttavat paitsi ehkä koko adoption juridista perustaa, myös sen taloudellista pohjaa. Silloin helpottaa laihakin lohtu, kuten vaikkapa se, että nopealla aikataululla tulevaa kahden tuhannen euron laskua varten on tilillä rahaa.

Näin vuoden 2022 ensimmäisellä kvartaalilla päätyisin siis toisenlaiseen ratkaisuun kuin noina taannoisina päätöksenteon vuosina. Adoption epävarmuudesta puhuttiin paljon jo meidän aloittaessamme prosessia, mutta vasta viime vuosina tuon sanan merkitys alkanut konkretisoitua. Terveystilanteen (oman ja muiden) muutokset, raha, yhteiskunnallinen tilanne, maailmanpolitiikka, adoption historian julkinen tarkastelu… muutos näistä missä tahansa voi tarkoittaa perustavanlaatuista muutosta adoptio-odottajan elämässä. En kadu, enkä ole katunut tähän prosessiin lähtemistä, mutta tässä tilanteessa en ehkä suosittelisi omaa valintaamme ystävilleni.

Mutta jos joku tälle tielle lähtisi, sanoisin kenties näin: Onnea, et valinnut väärin! Edessäsi on mielenkiintoinen matka. Tulet oppimaan paljon itsestäsi, mutta myös mahdollisesta puolisostasi ja kansainvälisestä viranomaisyhteistyöstä. Saat miettiä sellaisia eettisiä kysymyksiä, joihin ei vain ole absoluuttisen oikeita vastauksia. Viimeistään tällä tiellä saat tuntea, millaista on päästää irti (kuvitteellisesta) hallinnan tunteesta elämän suurissa kysymyksissä. Tutustut moniin uusiin ihmisiin, joista kukaan ei ole kiinnostunut ammatistasi tai asemastasi, jotka tukevat sinua läpi prosessiin kuluvien vuosien ja jotka eivät pääosin edes yritä antaa sinulle neuvoja lapsiperhe-elämään ta mihinkään muuhunkaan. Ja jonakin päivänä ehkä näet kuvan lapsesta, joka tuntuu oudon tutulta ja rakkaalta, vaikket ole vielä edes tavannut häntä.

Sillä eihän näitä valintoja tehdä suosituksien mukaan tai niistä riippumatta: ne tehdään sydämellä, sielulla (vähän myös järjellä), koska lopulta harva asia maailmassa on niin suuri ja ihmeellinen kuin ihmisen halu rakastaa ja jakaa elämää toisten ihmisten kanssa, olivatpa nämä lapsia tai aikuisia.

Kumpi ehtii ensin: kriisi vai lapsi?

Naistenpäivää ei tänä vuonna juhlittu. Mies halasi puolen päivän aikaan, ja illan tuijotimme vuorotellen Twitteriä ja television sotauutisia. Niin olemme tehneet joka päivä Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Ajatukset hyppivät lapsuuden pomppupallon lailla hallitsemattomasti globaalin etelän ja kriisiytyvän Euroopan välillä.

Olenko tuomassa lapsen köyhästä maasta ehkä turvattomaksi muuttuvaan maahan? Olisiko hänen parempi jäädä sinne missä hän nyt on, jos Venäjä alkaa kiristää Suomea sotilaallisesti -estääkseen vaikkapa NATO:on liittymisen- ja joidenkin vuosien päästä mekin pelkäämme ohjusiskua? Vai onko sittenkin tärkeintä saada perhe ja olla rakastettu, olosuhteista riippumatta? Voihan Suomi pysyä kriiseistä vapaanakin ja arki jatkua ennallaan, mihin en toki jaksa itse juuri nyt uskoa.

Niin: kukaan ei voi sanoa, mikä on parasta, koska kukaan ei tunne tulevaisuutta. Me voimme vain varautua niihin huonoihinkin skenaarioihin ja toivoa, että kaikki menee parhain päin.

Kutsun pitäisi tulla ihan pian. Vaikka ensi viikolla. Ihan pian voisimme olla lentokoneessa. Tai kuukauden sisällä kuitenkin. Jännitystä, pelkoa, epäilystä, pahimpaan (henkilökohtaisesti ja valtiotasolla) varautumista, parhaan toivomista (sekä meille kolmelle että Euroopalle). Niistä on tämä päivä tehty, varmaan myös huominen.

Ja niin tyhjäksi tämä kauhun ja toivon välillä tasapainottelu on minut vienyt, että muuta ei maailmassani juuri nyt ole. Lapsi ja sota, sota ja lapsi.

(Tämä kirjoitus tuskin antaa kenellekään mitään, mutta koska kirjoitan ennen kaikkea odotuspäiväkirjaa itselleni, haluan tämänkin kaoottisen olon ja nämä ajatukset muistaa. Että tällainenkin vaihe tälle matkalle mahtui.)

Mitä mahtuu yhteen adoptioprosessiin?

Näemmä ainakin yksi sota, yksi vuosia kestävä kulkutauti, pari lähipiirin kuolemantapausta ja terveysmurheita. Onneksi myös syntyneitä kummilapsia, uusi koti, aiempaa helpommin perhe-elämään sovitettavissa oleva työ, paljon matkustamista (ennen sitä kulkutautia) ja niitä kasvatuslaatikoita, joissa porkkanat venähtivät ylipitkiksi.

Viime aikoina olemme aktivoituneet palvelunantajan suuntaan. Kun tieto kontaktissamme ilmenneistä viiveistä on saavuttanut meidät, olemme lähettäneet palvelunantajallemme useamman sähköpostin ja soittaneetkin muutaman kerran. Niin ovat tehneet muutkin, saamme tietää. Oman asian edistäminen ei ole ihan helppoa, ei meille kilteille ja ”ei saa olla vaivoiksi”-tyypeille, mutta sen verran kovasti ovat hälytyskellot soineet, että olemme ylittäneet epämukavuuden rajan ja edistäneet asiaamme. Katsotaan riittääkö se.

Nyt aletaan olla siinä vaiheessa, että lähtöluvan pitäisi tulla kuukauden sisällä. Tulisipa! Kiristyvä tilanne Euroopassahan tästä vielä puuttuikin. Seuraan aamusta iltaan uutisia ja huomaan miettiväni sitä, että onneksi muutaman tunnin ajomatkan päässä mökillä on lähde ja varaava takka. Ja puuta. Ja meillä kotivara edes muutamaksi päiväksi. Lenkkipoluilla olen jopa ajatellut matkaa pienen mustatukkaisen lapsen kanssa Ruotsin rajalle evakkoon. Sitä että mies jää tänne, puolustamaan kotia. Ajatuksia, jotka ovat vielä kaukana todellisuudesta, mutta viiden tai kymmenen vuoden päästä ehkä eivät.

Ehkä olisi syytä kaventaa uutisikkunaa. Hiihtää enemmän, miettiä vähemmän. Paastota sokerista (yritän ihan oikeasti katkaista stressin vuoksi käsistä karanneen karkinsyönnin). Ja kyllä: tehdä lista siitä, mitä hakumatkalle olisi syytä pakata mukaan.