Vaivihkaa, huomaamatta alkoi adoptioprosessimme kuudes vuosi. Viisi vuotta, arvelimme muka-pessimistisesti prosessin alussa, vaikka salaa tartuimme palvelunantajien aika-arvioihin, jotka puhuivat paljon vähemmästä. Kovin kaukana alkuperäisestä aika-arviosta ei siis olla vieläkään, vaikka juuri nyt kaikki on jälleen kerran pysähdyksissä.
Vertaisista on tässä tilanteessa iloa: maailmassa on muutama ihminen, jotka tietävät tasan, millaista tämä juuri nyt on. Miltä tuntuu kun tiedät, ketä odotat, mutta heräät joka aamu tietäen myös sen, että et saa tietoa siitä, missä mennään ja miksi asiat ovat pysähdyksissä. Kun palvelunantaja puhuu epämääräisiä, ja kun ostat nettikirpputorilta ensisukset vaikka epäilet lapsen tulevan kotiin vasta kun maa vihertää. Hänen pitäisi tulla keväthangille, mutta päivä päivältä se tuntuu epätodennäköisemmältä.
Yhtenä iltana urheilen ystävän kanssa. Puhallan hänelle turhautumistani ja väsymystäni (elämässä on juuri nyt muitakin huolia kuin adoptio), kerron hiljaisista, pitkistä illoista. Mitä sanoo ystävä? ”Nauttikaa nyt tuosta, katsokaa vaikka Netflixiä!”
…
Hymyilen väsyneemmin kuin ehkä ikinä. ”Me ei voida, me vihataan tätä” vastaan tietoisen dramaattisesti, mutta taustalla kohoava ärtymys on aitoa.
Viime kesänä todistin samaa ilmiötä ystävän ollessa viimeisillään raskaana. Olimme opiskelukavereiden tapaamisessa, ja kahden leikki-ikäisen äiti sanoi ystävälleni juuri tuon saman kliseen. Että nautihan nyt ja odotapa vain mitä se todellisuus sitten on. Kuin lupaillen tapahtuvaksi jotakin pahaa, josta hän jo tiesi mutta ystäväni -tuo hyvää toivova raukka- ei.
Mitä tämä puhe oikein on? Ja ovatko miehet yhtä omituisia toisilleen, kuin manaten kaikkea ikävää ja raskasta hänelle, joka lapsiperhe-elämää kaikkein eniten toivoo? Kuin haluten tietoisesti pyyhkiä toivon siitä, että tulossa olisi jotakin hyvää?
Miksi kukaan ei sano: ”Jaksakaa vielä, tämä on kaikkien vuosien ja kuukausien väärti, uskokaa pois!”
Sano sinä, lukijani, väsyneelle odottajalle niin. Ja kiitos sinä, joka et koskaan ole tuota ”odotahan vain!”-lausetta minulle tarjonnut vaikka lapsiperhe-elämä olisi ollut millaista. Ja kiitos vielä sinä, joka olet kertonut, miten antoisaa elämä lapsen kanssa voi olla. Monenlaista, erilaista, mutta odottamisen arvoista.
Avojaloin 