Uusi vuosi, vanhat adoptiorealiteetit

Omikron, se ilmeisesti lievempi mutta aiempia helpommin leviävä virusmuunnos, sotkee adoptiomaailmaa. Ei pahasti -vielä-, mutta aivan riittävästi kuitenkin. Sen verran, että huomasin eilen töissä alkavani katsella kevään töitä sillä silmällä, että se olenkin ehkä minä, joka niitä tekee.

Ja lapsi kasvaa. Päivä päivältä hän kasvaa, ja neljä meillä olevaa kuvaa hänestä ovat pian vuoden takaisia (eiväthän ne heti ottamisen jälkeen meille tulleet, siinä välillä oli aikansa ottava lapsiesityksen tekovaihe). Millainen lapsi siellä kaukana nyt on? Mitä hän osaa tehdä, minkä kokoinen hän on, miten hänen puheensa on kehittynyt, mistä hän ilahtuu, tietääkö lainkaan mitä on edessä? Sen ikäinen hän alkaa olla, että toivoisin hänelle kerrottavan, häntä valmisteltavan tulevaan. Hänen ikäisensä ymmärtää jo paljon, vaikkei tietenkään sellaisia sanoja kuin ”oma perhe” tai ”pysyvästi”.

Olisipa tässä prosessissa edes jokin vaihe hiukan nopeampi ja helpompi! Mutta niin ei vain ole. Se, mitä palvelunantajien sivuilla lukee, on paras mahdollinen versio prosessista: todennäköisesti aikaa ja rahaa kuluu enemmän. Tämän toivoisin ihan jokaisen adoptiota harkitsevan tietävän: viisi vuotta prosessissa on aika normaali aika, mitään ei voi ennustaa ja siksi mahdollisimman ajoissa kannattaa todellakin aloittaa. Vaikka palveluntarjoajien kotisivuilla mainitaan kenties houkuttelevan lyhyitä odotusaika-arvioita, ei niissä huomioida neuvontaan, kotiselvityksen tekoon, adoptioluvan hakemiseen, käännöksiin, virallistuksiin, erilaisiin rekisteröinteihin ja hakumatkan odotukseen kuluvaa aikaa.

Loppusuoralla olijan vinkki kalkkiviivoilla oleville: kannattaa kysyä kokonaisprosessien toteutuneita aikoja eri maiden kohdalla jo silloin, kun adoptiota alkaa harkita. Itse ajattelin aikanaan, että koska lähdimme prosessiin molempien iän alkaessa kolmosella, voisimme ehkä saada toisenkin lapsen adoptiolla (niin, kiittämätön minä toivoo jo toista, kun ei ole saanut vielä sitä ensimmäistäkään). Viimeisten kuukausien aikana olen alkanut ymmärtää, että niin ei ehkä käy. Niinpä samalla, kun odotan kutsua lapseni luo ja vilkuilen etätöitä keittiön pöydän ääressä tehdessäni pienen nappisilmän kuvia jääkaapin ovessa, alan hitaasti luopua ajatuksestani nelihenkisestä perheestä. Sisaruus on ollut parhaita asioita omassa elämässäni, mutta sitä en ehkä voi omalle lapselleni tarjota.

Jos nyt tämän yhden lapsen saisi kotiin, siinähän olisi jo elämältä niin paljon hyvää. Onhan puolisokin ainokainen, eikä hän ole omien sanojensa mukaan koskaan osannut kaivata sisarusta.

(Ja koska nautin suuresti kaikista kommenteista ja keskusteluista, on kysyttävä: millaisia sisaruus- tai prosessiajatuksia muissa adoptio- tai odottajaperheissä näin vuoden 2022 alkaessa on?)

13 vastausta artikkeliin “Uusi vuosi, vanhat adoptiorealiteetit”

  1. Kovasti tsemppiä sinne,vaikka oma odotus(tuska) on asettunutkin muitten elämän tapahtumien myötä ehkä sopivampiin mittasuhteisiin on siitä huolimatta mukava kuulla muitten prosessin etenemisestä.
    Minä olin meillä se joka kovasti mietti sisarusten hankkimista jo suoraan.Kotiselvitystä tehnyt ihminen tyrmäsi asian hyvin kohteliaasti….
    Saattoipa olla oikeassakin mutta ehkä niille jotka aloittelevat A-matkaa niin kannattaa miettiä sisarus asian esittämiseen paremmat myyntipuheet kuin mitä tein .
    Toisen prosessin aloittaminen heti ekan lapsen tultua on meille jo pelkästään rahan suhteen utopiaa ja suoraan sanottuna nyt just yksikin lapsi riittäs.

    Liked by 1 henkilö

    1. Joo, tuo rahankuvio on kyllä ihan oma lukunsa. Jos vielä hoidat lapsen palvelunantajan toiveiden mukaisesti kahteen kotonaolovuoteen asti kotihoidontuella, talous kyykkää niin, että uusi prosessi lähivuosina voi olla siksikin mahdottomuus. Huoh. Samaistun erityisesti tänään tuohon ”just nyt yksikin riittäs”-fiilikseen!

      Tykkää

  2. Kovasti toivon teille hyviä uutisia pian. Aivan samaa mieltä olen – odotusajoista on vaikea saada sitä vähääkään tietoa, mitä voidaan odottajille antaa. Meillä oli pitkä ensimmäinen prosessi ja ajatukset sisaruksesta ovat vaihdelleet sekä sen aikana että nyt perheenä. Kun lopulta saimme lapsen kotiin, onni oli niin pakahduttavaa, että yhtäkkiä toinen prosessi tuntuikin (taas) mahdolliselta. Puolen vuoden kuluttua perheellistymisestä, kun toista prosessia olisi voinut aloitella, väsymys ja ensimmäisen prosessin kuorma selkärepussa alkoivat osoittaa siihen suuntaan, että perhe on nyt koossa. Meillä kolmella taitaa jokaisella olla tästä omat ajatuksemme, mutta vanhempien ikä on jo vastassa. Lapsi on välillä kovastikin toivonut sisarusta. Itse nautin äitinä jakamattomasta kahdenkeskisyydestä lapsen kanssa ja siitä, että meidän pieni saa aina olla perheen pienin. Toisaalta en ole unelmoinut tietystä lapsiluvusta, joten en ole unelmista joutunut luopumaankaan.

    Voimia ja hiljalleen lisääntyvää valoa teille, maailman eri puolilla toisianne odottaville!

    Tykkää

    1. Kiitos hyvän toivomisesta, lukija! Tuota en ole huomannut ajatellakaan, että ekan prosessin henkinen lasku voi tulla jälkijunassa. Ilo kuulla, että teillä kolmen hengen porukka tuntuu nyt hyvältä! Ihan tottahan tuo on, että pieni saa olla sitten pienin aina, ja siinäkin on puolensa.

      Tykkää

  3. Sydäntäni kuristaa, kun luen ajatuksiasi. Luulen tietäväni millaisia ajatuksia ja tunteita käytte läpi.
    Meillä prosessi kesti neuvonnan aloituksesta lapsen kotiin saamiseen noin 5,5vuotta. Paperit kohteessa miltei 3vuotta ennen lapsiesitystä ja meillä yksi lyhimmistä, mistä olen viime aikoina kuullut. (PeLan arvio oli prosessin alussa toiveikas 1-2 vuotta…) Korona toki toi noin 9kk lisäodotusta hakumatkan ja lapsiesityksen väliin.
    Meillä adoption kautta perheeseen tuli pikkuveli. Ikäero esikoiseen 9 vuotta. Aloitimme prosessin kun esikoinen oli ekalla ja hän ehti yläkouluun ennen kuin pikkuveli saatiin kotiin. 😅
    Tunnistan hyvin myös adoptioprosessin jälkeisen uupumuksen. Lapsi ollut nyt kotona reilun vuoden ja vieläkin olen ajoittain uupunut erityisesti hakumatkan viivästymisen aiheuttamasta kriisistä.
    Voimia odotukseen! ❤️ Kunpa pääsisitte pian matkaan.

    Tykkää

    1. Melkoinen muutos alkuperäisestä aika-arviosta! Ihana kuitenkin kuulla että olette nyt koossa ja kotona.

      Tykkää

  4. Voimia loppuodotukseen! ❤
    Itsellämme tuo sisarustoive on kuopattu pidentyneiden odotusaikojen johdosta. Meidän kohdalla jo pitkä neuvonta-aika ja nyt pandemian johdosta vaan entisestään pidentyneet odotusajat tuovat lisää epävarmuutta ensimmäisestä lapsestakin. Ehkäpä palvelunantaja muistuttaa taas pian vuosimaksullaan ja luvan uusimisprosessista…

    Tykkää

    1. No nimenomaan, jos nyt tämän yhden edes saisi koronasta huolimatta kotiin niin ois aika jees. Tsemppiä odotukseen, ihanaa kun joku toinenkin tekee tätä matkaa myös blogissa!

      Liked by 1 henkilö

  5. Tuo palvelunantajien ”paras mahdollinen versio prosessista” jurppii itseänikin. Vaikka me onnekkaasti kuulutaan niihin, joilla meni kaikki putkeen (koko prosessin kesto ekasta neuvonnasta lapsen kohtaamiseen oli 2,5v ja odotusaika hakemuksen rekisteröinnistä lapsiesitykseen oli pari viikkoa vajaan vuoden). Meitä onkin käytetty esimerkkinä useassa palveluntarjoajan tilaisuudessa, vaikka ei varmasti todellakaan ole mikään keskivertoprosessi ja se on meitä aika paljon häirinnyt… Toki olimme prosessin alkaessa suhteellisen nuoria (iät alkoi kakkosella prosessin alussa). Nyt ollaan adoptiolupajonossa sisaruksen adoptoimista varten ja pitäisi pystyä asennoitumaan, että prosessi ei todellakaan tule menemään yhtä nopeasti ja sujuvasti. Aika meillä varmasti riittää, mutta jos odotusaika venyy, joudutaan ehkä muokkaamaan ikätoivetta (nyt 0-2v). Suuri ikäero lasten välillä on varmaankin väistämätön, vaikka olisi toki suotavaa, jos ei olisi kovin suurta ikäeroa…

    Liked by 1 henkilö

    1. Vau, teillä on mennyt nopeasti! Joo, ikätoivetta mekin muokattiin jo aika varhain, vaikka 0-2v ikkunaan olisimme alunperin sopineetkin.

      Onnea tulevaan prosessiin!

      Tykkää

  6. Meillä näkyi sisarustoive siten, että lähdimme heti prosessin alusta havittelemaan sisaruslupaa, ja se ajatus vain vahvistui esimerkiksi siksi, että tuntui, että jos koko hommaan kaikkine odotusaikoineen lähtee, samalla ”vaivalla” kannattaisi hankkia kaksi lasta kerralla. Valtavasti meitä myös tämän takia varoiteltiin ja valmisteltiin – ja nyttemmin olemmekin luopuneet koko adoptiosta, ja matkalla kohti sijaisvanhemmuutta. Siinä ajattelimme aloittaa yhdestä lapsesta, ja siitä eteenpäin harkita, kuinka suureksi perhe voi kasvaa. Todennäköisesti odotusta on kuitenkin vähemmän – mutta tietysti sijaisvanhemmuus on eri asia, kuin adoptio.

    Tykkää

    1. Varmasti teille oikea päätös, sileitä polkuja kohti omanlaistanne perhe-elämää! Sijaisvanhemmuutta olen miettinyt itsekin. Se on kyllä jännä, miten paljon sisarusadoptiosta ja sen vaikeudesta puhutaan muuten, kun näissä adopiireissä sitä puhetta ei kyllä perheiltä juuri kuule.

      Tykkää

Vastaa käyttäjälle Martha Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: