Sosiaalityöntekijän tapaaminen

Tapaamme sosiaalityöntekijän. Edellisen kerran tapasimme vuosi sitten, ja tässä välissä ihminen on jälleen vaihtunut. Olemme tässä tilanteessa jo niin monetta kertaa, että vitsailen asiasta puolisolle odottaessamme aulassa tapaamisen alkua. Puoliso ei hymyile, häntä turhalta tuntuva poissaolo töistä harmittaa. Ymmärrän hyvin. Tapaamisen tarkoitus on lähinnä tutustua ja päivittää kuulumisista se, mitä vuoden aikana on tapahtunut.

Tapaamishuoneessa olemme myönteisiä, minä jatkan huumoriosastolla, luomme mukavaa tunnelmaa jotta keskustelu sujuisi mahdollisimman nopeasti. Tuntuu eittämättä hankalalta jakaa tätä vaihetta taas uuden ihmisen kanssa. Tilanne, jossa olemme, on kuitenkin niin erikoinen: tiedämme lapsemme olemassaolosta, huone on valmis (leluja on saatu taas lisää), työnantajat ovat valmiina, mummot kutovat lapselle sukkia, ja tässä sitä vain odotellaan byrokratian rattaiden loksahtamista sille kohdalle, jossa sanotaan: tulkaa! On siis iloa, mutta sen edessä on kuitenkin monta sanaa: mutta, odottakaa, ehkä, viranomaistyö, korona, muutos, adoption arvaamattomuus, kuukaudet. Iloa on, mutta ei varauksetonta.

Tapaaminen on lyhyt. Sen jälkeen suuntaamme kahville, tai siis minä: mies tilaa vihersmoothien, minä jättikokoisen latten. Molempien lautasilla isot, sokeria uhkuvat leivonnaiset. Josko tämä olisi tässä ketjussa nyt viimeinen tapaaminen ilman lasta?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: