Kolme yötä

On aamu, kello kahdeksanjotain. Mies treenaa syviä vatsalihaksia olohuoneen matolla ennen töihin lähtöä. Minä olen jo joogannut, tiski- ja pyykkikoneet pyörivät taustalla. On aivan hiljaista, jos ei oteta huomioon miehen tuhinaa lattialla ja koneiden hiljaista huminaa. Jopa työnantajan antama uusi läppäri on lähes äänetön, vaikka sillä kirjoittaakin.

Elämä on holdissa. Samalla se ei ole: töitä on vietävä eteenpäin, eläkeikäisten vanhempien terveys yskähtelee, taittelen torttuja pakasteeseen aattoaamuna paistettavaksi. Lapsi tahollaan kasvaa, vaikka hän voisi jo olla perheessä, pysyvien ihmisten kanssa.

Kutsu hakumatkalle voi tulla periaatteessa milloin vain. Se ei ole vielä edes myöhässä aikanaan meille annetusta aika-arviosta, päin vastoin. Eikä sitä ole tullut heillekään, jotka ovat saaneet lapsiesityksensä ennen meitä, joten yritän tietoisesti siirtää odotuksen jälleen kerran sivuun. Silti: mitä lähempänä mahdollista lähtölupaa olemme, sitä vaikeampaa se (tietenkin! kuinkas muuten!) on. Kyselytkin lisääntyvät: töissä kysellään, ystävät kyselevät. Ainoastaan vanhemmat eivät kysele, he tietävät että kuulevat kyllä heti jos jotakin kerrottavaa tulee. Koronatilanne pahenee pitkin Pohjois-Eurooppaa, ja mahdollinen matkustusrajoitteiden lanseeraaminen kohdemaassa hirvittää. Ei enää lisää viivettä tämän vuoksi, eihän? Lapsi on saanut jo koronan vuoksi kaksi vuotta lisää lastenkotielämää, voisiko se jo riittää yhdelle pienelle ihmiselle?

Ja ihan pian tosiaan on joulu. Adoptiopalvelunantaja ja varmaan myös kohdemaan viranomaiset jäävät joulutauolle, eli minkäänlaista liikahdusta ei lähiviikkoina ole luvassa. Huonosta koronatilanteesta huolimatta aiomme kokoontua lähipiirin kesken meille. Jokainen on luvannut tehdä koronan kotitestin ennen autoon astumista, ja jokainen tuo pöytään jotain. Mies siivoaa ja tekee jälkiruoan, minä olen tilannut lähimarketista laatikot kotiovelle. Munakoisosillin ja savusärkitahnan teen edellisenä päivänä, ja sitten kaikki on niin valmista kuin voi olla.

Kaksi tuhatta vuotta sitten eräs pari odotti lasta kaukana kotoa, sanoinkuvaamattoman epämukavalla verolistautumismatkalla. Minä odotan lasta keskellä yltäkylläisyyttä, enkä silti jaksaisi odottaa. Mutta kukin lapsi tulee kun tulee, näemmä saapumistavasta ja vuosisadasta riippumatta. Ja lapsen mukana kaikki muuttuu, jos ei nyt sentään (yleensä) globaalisti niin ainakin paikallisesti, yhdessä perheessä.

Joulurauhaa, kanssaodottajat ja -lukijat! Tämä joulu on tällainen, ensi joulu jotakin muuta. Tuokoon vuosi 2022 sinulle sitä, mitä toivot ja tarvitset.

Sosiaalityöntekijän tapaaminen

Tapaamme sosiaalityöntekijän. Edellisen kerran tapasimme vuosi sitten, ja tässä välissä ihminen on jälleen vaihtunut. Olemme tässä tilanteessa jo niin monetta kertaa, että vitsailen asiasta puolisolle odottaessamme aulassa tapaamisen alkua. Puoliso ei hymyile, häntä turhalta tuntuva poissaolo töistä harmittaa. Ymmärrän hyvin. Tapaamisen tarkoitus on lähinnä tutustua ja päivittää kuulumisista se, mitä vuoden aikana on tapahtunut.

Tapaamishuoneessa olemme myönteisiä, minä jatkan huumoriosastolla, luomme mukavaa tunnelmaa jotta keskustelu sujuisi mahdollisimman nopeasti. Tuntuu eittämättä hankalalta jakaa tätä vaihetta taas uuden ihmisen kanssa. Tilanne, jossa olemme, on kuitenkin niin erikoinen: tiedämme lapsemme olemassaolosta, huone on valmis (leluja on saatu taas lisää), työnantajat ovat valmiina, mummot kutovat lapselle sukkia, ja tässä sitä vain odotellaan byrokratian rattaiden loksahtamista sille kohdalle, jossa sanotaan: tulkaa! On siis iloa, mutta sen edessä on kuitenkin monta sanaa: mutta, odottakaa, ehkä, viranomaistyö, korona, muutos, adoption arvaamattomuus, kuukaudet. Iloa on, mutta ei varauksetonta.

Tapaaminen on lyhyt. Sen jälkeen suuntaamme kahville, tai siis minä: mies tilaa vihersmoothien, minä jättikokoisen latten. Molempien lautasilla isot, sokeria uhkuvat leivonnaiset. Josko tämä olisi tässä ketjussa nyt viimeinen tapaaminen ilman lasta?