Puolitoista astetta

Glasgowsta ei kuulunut mitään hyvää. Maapallo lämpenee holtittomasti edelleen, ja minä yksityisautoilen sushiravintolaan jatkossakin. Teollisuus laskee kemikaalijäämiä samaan jokeen, josta toiset ottavat kaiken käyttövetensä ja sademetsiä hakataan öljypalmujen tieltä.

Miten ihmeessä tämän selitän tulevalle lapselleni? Että vanhempiesi elämäntapa oli sietämätön (nykyään sentään aiempaa parempi, muttei todellakaan kestävä) eivätkä he olleet mukana mielenosoituksissa tai kampanjoissa ilmastorajoitteiden puolesta. Että he tiesivät tämän katastrofin nousevan pintaan ja pakottavan koko globaalin ihmisyhteisön polvilleen vielä sinun elinaikanasi. Että sinä maksat vanhempiesi ja isovanhempiesi sukupolvien virheistä.

Sinä, joka olet jo kasvanut suurkaupungissa, jossa ilmanlaatu on ajoittain niin surkea, että silmiä kirvelee ja maskin käyttöä suositellaan muunkin kuin koronapandemian vuoksi. Sinä, jonka biologiset vanhemmat ovat sietämättömän epätasa-arvon jyräämiä ja siksi luovuttaneet sinut kasvamaan toisessa perheessä, ja jonka adoptiovanhemmat kuuluvat siihen onnekkaaseen marginaaliin, joka vielä kehtaa valittaa, kun hoitoraha on vain muutaman satasen kuukaudessa.

”Anteeksi” on ihan liian pieni sana. Sinä maksat aikanasi tästä kaikesta liian kovan hinnan, koska minä ja me emme halunneet maksaa mitään.

Melkein-isänpäivä

Eilinen, siis aika mones isänpäivä tässä prosessissa kului lähes huomaamatta. ”Aiotteko juhlia?” kyselivät työkaverit. ”Ei me varmaan, mulla on se työmatkakin”, arvelin. En silti malttanut olla huomioimatta miestä pikkiriikkisen. Ostin appelsiinisuklaan makuista maustekahvia, minikokoisen suklaalevyn ja kortin, jonka kannessa siteerattiin muumeja:

”Muumipeikon isä kaipasi perhettään ja kuistiaan. Hänestä tuntui äkkiä, että vasta siellä hän voisi olla juuri niin vapaa ja seikkaileva kuin oikean isän tulee olla.”

Kortissa taisi koskettaa jokin. En ole ihan varma, mikä. Ehkä Tove Jansson oli onnistunut muotoilemaan sanoiksi jotakin sellaista, jonka haluaisin itsekin puolisolleni, tulevalle isälle luvata: että vaikka millaista tulee, niin sinä olet edelleen vapaa ihminen. Että seikkailut eivät lopu, päinvastoin.

Vaikka minähän se taidan olla, joka niitä seikkailuita ja vapautta kaipaa. Tai luulee kaipaavansa. Äitiyteen liittyy ajatuksissani niin paljon enemmän rajoitteita kuin isyyteen, että on suorastaan kiusallista huomata ajattelevansa niin stereotyyppisesti. Että sitten ei voi sitä ei tätä eikä tuotakaan. Vaikka mitä konkreettista se, tämä tai tuo oikeastaan ovat? Olenhan sitoutunut vapaaehtoisesti ja onnellisesti muihinkin asioihin, jotka rajoittavat vapauttani: puolisooni ja työpaikkaani nyt ainakin. En voi lähteä huomenna kiertämään Botswanaa enkä asentaa Tinderiä puhelimeeni (tai ainakaan näistä ei seuraa mitään hyvää, vaikka periaatteessa ne mahdollisia ovatkin). Sitoutumalla näihin olen saanut paljon enemmän kuin menettänyt. Miksei lapsenkin kanssa olisi juuri näin?

Ehkä rajoista ja vapaudesta puhumisen aika on jo mennyt. Elämä on vain muuttumassa, ja juuri nyt sen tiedon on riitettävä.

Opiskelua perhevapaalla?


Kun syksy etenee, ajatus vuodesta perhevapaalla, täysin työ- ja paljolti koko aikuisten elämän ulkopuolella, alkaa tuntua aiempaa todemmalta. Kun on elänyt vajaat 40 vuotta itselleen ja siitä 15 vuotta työelämä erittäin korkealle priorisoituna, alkaa jossain kohdassa mietityttää, voisiko jokin oma juttu olla kuitenkin tarpeen perhevapaillakin. Lenkkeily ja kotijumppa toki, mutta siirtymä työelämästä hiekkalaatikolle saattaa olla sen verran kovaa kamaa, että mahtuisikohan elämään jokin pienenpieni, ihkaoikea aikuisten juttu? Opiskelu, työkeikat, jokin?

Hautaan ajatuksen töistä välittömästi. Nyt on tarkoitus olla irrallaan työelämästä. Niiden kantaminen lapsen oheen tuntuu ajatuksena mahdottomuudelta. Mutta entä jotakin muuta? Jotakin hauskaa, kevyttä, nykyistä työtä tukevaa opiskelua, jota voisi joskus hyödyntää vaikka yritystoiminnassa?

Perusteellisen etsimisen jälkeen löydän ratkaisukeskeisen valmentajan koulutuksen. Työkaverit kannustavat ja kertovat itsekin kaivanneensa jotakin omaa aikoinaan perhevapaalla. Mies ei ensin innostu ollenkaan, mutta kun kerron, ettei koulutusta ole kuin kerran kuussa eikä sekään vaadi matkustamista, hänkin suopuu idealleni. Tuntee kai vaimonsa. Sitä paitsi päivä kuukaudessa muiden aikuisten kanssa tehtävälle opiskelulle on varmaan tarpeen, kun vietän viikot lapsen kanssa.

Ja niin ilmoittaudun. Saan kirjallisuuslistan, jota alan työstää heti. Referaatit, mind mapit, täältä tullaan! Lapsen kanssa tulevalle ajalle jätän vain luennot, kaiken itsenäisen työskentelyn yritän tehdä alta pois ennen kuin matkaliput ovat taskussa.

Nähtäväksi jää, onko opiskelu lapsen ohessa viisautta vai katastrofi, mutta ainakin nyt ajatus tuntuu todella hyvältä. Mielelläni kuulen kokemuksia ja kommentteja sinulta, rakas blogivieras – oletko opiskellut tai työskennellyt perhevapailla, ja kannattiko? Tekisitkö jotakin toisin?